Kirjailijan tunnustus: Näky (William Butler Yeats) on vaikeaselkoinen mutta mielenkiintoinen teos

En yleensä kirjoita itsestäni vaan lukemistani kirjoista, mutta tämän kirjan kohdalla on pakko todeta heti ensi alkuun, etten ehkä ole sen paras arvioija. Olen tutustunut kirjan sivuamaan henkiseen ja spirituaaliseen maailmaan väitöskirjatasolla, mistä huolimatta en meinaa päästä kiinni Näky-teoksen korkealentoiseen ilmaisuun. En ymmärrä kaiken aikaa, mistä on kyse.

Yeats on Nobel-palkittu (1923) kirjailija, joka kirjoitti, että kaikkea, mikä estää henkeä vapautumasta, voidaan verrata solmuun, joka täytyy avata. Tätä solmua lukijan on availtava koko lukemisensa ajan. Näky on merkillinen teos, joka sekoittaa keskenään filosofiaa, okkultismia, psykologiaa ja mystiikkaa sekä automaattikirjoitusta. Hengästyttävää!

Irlantilainen William Butler Yeats (k. 1939) oli runoilija, näytelmäkirjailija ja etevä kynänkäyttäjä, jonka muutakin tuotantoa olisi lienee hyvä tuntea päästäkseen perille siitä, mitä hän todella tarkoittaa teoksessaan Näky (A Vision, 1926/1937).

Suomentajan esipuhe

Teoksen on suomentanut kirjailija ja kääntäjä Jyrki Vainonen, joka on kirjoittanut myös pitkän mutta ilmeisen tarpeellisen esipuheen Näkyyn. Suomentajan mielestä kyseisen teoksen olemusta sanataideteoksena onkin vaikea määritellä. Se kulkee kauno- ja tietokirjan välisellä rajalla tarjoillen niin tarinoita kuin runoja.

Näyssä on mukana myös omaelämäkerrallisuutta. Kyseessä on kaiken kaikkiaan esseistinen esitys. Kirjassa aavepuhujat saavat oman äänensä kuuluville metaforin, symbolein ja kielikuvin. Mitä nämä opastajat sitten olivat? Jonkinlaisia henkisiä hahmoja omassa olemuksessaan.

Suomennostyö on ollut varmasti suuri ja vaativa ponnistus, mutta yksi maailmankirjallisuuden helmi on nyt saavuttanut päivänvalon myös suomen kielellä. Toivottavasti sille löytyy lukijoita ja arvioijia.

Esoteriasta spiritismiin ja takaisin

Yeatsin vaimo oli mediumistinen tai sitten hänellä oli telepaattinen kyky lukea miehensä ajatuksia. Suunnilleen näin teos Näky tai sen tekijä uskottelee. Sen mukaan neuvoja saatiin niin vaimon puhuessa unissaan kuin automaattikirjoituksella.

Yeats oli kiinnostunut esoteriasta, joka oli älymystön keskuudessa muotia vielä 1900-luvun alkupuolella. Osallistuipa hän spiritistisiin istuntoihinkin sekä kuului The Hermetic Order of the Golden Dawn -salaseuraankin. Näky on jonkinlainen lopputulema tästä kaikesta etsimisestä — ja löytämisestä.

Tulisi olla salaoppeihin vihkiytynyt ymmärtääkseen tätä kaikkea. Spiritismin tuntemuksen avulla ei vielä pitkälle pötkitä Näyn kaltaisen teoksen kanssa. Suuri osa sen sisällöstä on esoteerista ja näynomaista, suorastaan visionääristä mitä tulee personoitumiin.

Henget tekevät työtä

Yeats koki, että (mielen luomat) henget työskentelivät hänen kanssaan hänen George-vaimonsa avustuksella korjaten tekstejä ja antaen symboleja ja niin edelleen. Äänet olivat luonteeltaan filosofisia mutta myös käskeviä. Eräs heistä tiedotti, etteivät henget kerro ihmiselle, mikä on totta, vaan luovat sellaiset olosuhteet, kohtalon kriisin, että ihminen kokee välttämättömäksi kuunnella omaa daimoniaan.

Tietysti samaiset äänet tai henget väittivät, että ne olivat kuten koko niiden systeemikin hänen itsensä ja vaimonsa yhteinen luomus. “Henkinen minä” on kuitenkin totta. “Minä” on kaikille yhteinen. Aivan kuin viestijät olisivat olleet lähtöisin ihmisten yhteisestä unesta. Uni voi ottaa objektiivisen muodon ja näyttäytyä jopa fyysisenä valona tai ilmaista itsensä tuoksuna.

Elävät ja kuolleet ovat siten kolikon kaksi eri puolta. Siihen väliin mahtuu niin fantasiaa ja petollisuutta kuin henkigallerioita. Hieman hämmentävää.

Kansan suosima spiritualismi

Yeats mainitsee Näky-teoksessaan myös spiritualismin, jota kansa suosi siihen aikaan. Ilmiö ei ollut rohjennut määritellä itseään ja muiden henkisten liikkeiden tavoin jäi sen kohtaloksi kulkea torjunnan traagisella tiellä kuten Yeatsin tuotannonkin. Mielleyhtymä joko spiritualismiin tai ei-kristilliseen kansanuskoon olikin leimallista Näylle, mikä sai monet jopa inhoamaan sitä.

Kirja Näky ei käsittele suoranaisesti spiritualismia tai okkultismia vaan kertoo tarinoita, kommentoi asioita ja runoilee. Välillä kirjoitetaan kirjeitä Ezra Poundille, joka oli amerikkalainen runoilija ja kriitikko sekä varhaisen modernismin keskeisiä vaikuttajia. Yeatsin ajatukset eivät välillä näytä olevan minkään maailmaan järjestyksessä, mutta maailman tai mielen rakenteesta hänellä on käsityksensä.

Kartiot varjoineen ilmentävät Herakleitoksen ajatusta: “Eläen kuolemaansa, kuollen elämäänsä.” Kun rakkaus lisääntyy, riita vähenee. Kun riita lisääntyy, rakkaus vähenee. Elämä näyttää kahdet kasvonsa kartiossa. Sielunvoimat ovat tahto, naamio, luova mieli ja kohtaloituma. Tätä teosta ei lueta huolimattomasti silmäillen, eikä se ole sellaiseksi tarkoitetukaan.

Kyseessä on todellinen näky, visio. Vain todella omistautunut lukija tavoittaa William Butler Yeatsin näyn, muut tarvitsevat selittäjää tai tulkitsijaa. Tunnustan, että kuulun jälkimmäisiin. — Tea Holm, FT, TM

Kansikuva: NÄKY. KLASSIKKO. BASAM BOOKS.

Masennus mahdollisuutena

Masennus mahdollisuutena: Matkaopas muutokseen antaa uuden näkökulman suomalaiseen kansantautiin. Kirjassaan psykiatri Juha Lehti ei pidä masennusta vain pahana asiana. Masennus nimittäin kertoo muutoksen tarpeesta.

Lehden mukaan masennus on kuin signaali kuten kipukin. Masennus pakottaa ottamaan aikalisän. Masennukseen suhtautuminen on ratkaiseva asia. Lehti antaa keinoja sen toiminnalliseen ja omatoimiseen hoitoon. Hänestä lievä masennus on adaptiivinen moodi, jota ihminen käyttää sopeutuakseen. Masennus auttaa pysähtymään, ei vain pakota. Sitä kautta tulevat valinnat voivat olla enemmän omannäköisiä.

Masennus voi olla käännekohta. Se voi olla viesti siitä, ettei jokin enää toimi omassa elämässä.

Mielekäs muutos

Jos masennusta pidetään viestinä siitä, että jonkin on muututtava, niin se voi kuulostaa työläältä. Mutta elämä on. Lehti käy kirjassaan läpi erilaisia masennustyyppejä kuten kaamosmasennus ja synnytyksen jälkeinen masennus. Hän kertoo masennusreaktiosta sekä masennuksesta sairautena. Alussa hän esittelee myös toiminnallisen teoriansa.

Masennuksen hoitokeinoja ovat Juha Lehden mukaan biologinen hoito, psykoterapia, liikunta ja vaihtoehtohoidot. Kaikissa hoidoissa vuorovaikutus ja toisen kohtaaminen ovat tärkeitä asioita. Kirjansa toisessa osassa Lehti esittelee toiminnallisen hoitomallinsa: itsehoito-ohjelman.

Masennukseen liittyy usein virheellisiä ajattelumalleja. Masennusta ruokkivia ominaisuuksia voivat olla muun muassa ripustautuminen toiseen, suorituskeskeisyys, kontrollintarve tai miellyttämisentarve. Vaatii rohkeutta ajatella asiat toisin.

Läheisen rooli masennuksen hoidossa

Kirjan Masennus mahdollisuutena kolmannessa osiossa kerrotaan sosiaalisen elämän vaikutuksesta. Masentuneen työtaakkaa voi helpottaa työpaikalla ja kotona hänelle voi kertoa, että hän on tärkeä. Pienten asioiden huomioimisesta seuraa suurta.

Masentuneen omaisen ei tule vähätellä masentunutta eikä vaatia häntä ryhdistäytymään. Hänen ei myöskään pidä yrittää ratkaista masentuneen ongelmia. Pahaa oloa itsessään ei tarvitse tai voi parantaa toisen puolesta.

Kirjassa on vinkkejä parisuhteeseen myös masennuskausina. Puoliso on syytä pitää kartalla. Apua on hyvä ottaa vastaan. Vanhemmuus voi tuottaa päänvaivaa masentuneelle, mutta Lehti kehottaa tuottamaan lapselle perusturvallisuutta. Ihmetekoja ei tarvitse tehdä.

Lopuksi

Bongasin aikoinaan kirjan Masennus mahdollisuutena saatuani kirja-arvioon Miia Moision kirjoja masennuksesta ja surusta. Katsoin samassa asiayhteydessä Yle Areenasta aiheeseen liittyvän keskusteluohjelman. Yritin ymmärtää, miksi ihminen menettää elämänsä merkityksellisyyden. Koska siihen masennus liittyy.

Juha Lehti on koonnut neljänteen osioon ohjeita masennuksesta toipumiseen. Kuntoutuminen pitää sisällään muun muassa liikuntaa, rutiineja ja päihteettömyyttä. Sosiaaliset suhteet ovat nekin tärkeitä. Ravinnolla ja liikunnalla on oma parantava vaikutuksensa.

Uni on tärkeä tekijä toipumisessa, samoin kuin muistin kuntouttaminen ajoissa sekä stressin vähentäminen.

Kirja Masennus mahdollisuutena ravistelee perinteisiä lääkkeisiin perustuvia psykiatrisia hoitokäytäntöjä. Ihminen nähdään kokonaisuutena, ja siksi hoitokeinotkin muodostavat parhaan mahdollisen kokonaisuuden. Kenties hieman kumouksellista kirjassa on se, että masennusta voi hoitaa tietyssä määrin itse: itsehoito-ohjelmalla. Itse olen sitä mieltä, että masennus on kytköksissä merkityksellisyyden tai merkityksettömyyden tunteeseen. Siksi ihmisen tarina itsestä on merkittävä. Se ei selitä kaikkea, mutta oletko koskaan miettinyt, mitä tarinaa kerrot itsestäsi toisille, ja miksi? — Tea Holm, FT, TM

Mikä täällä kummittelee?

Kirja Mikä täällä kummittelee? on teologian maisteri Antti Salon katsaus kummitteluilmiöön sekä henkimaailman asioihin. Kirjailijan ote aiheeseensa on leppoisan puheleva.

Kirjan runkona ovat raportit suomalaisista haamuhavainnoista, joita on hautautunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin. Kuvia on saatu Kansallisgallerian kuvakokoelmasta.

Kirjan alaotsikko on Suomalaisen aaveen sielunmaisema.

Mitä aaveet tai kummitukset ovat?

Kirja Mikä täällä kummittelee? kiertää kuin kissa kuumaa puuroa teemaa kuolemanjälkeinen elämä. Mikä on aaveiden olemus? Mitä ne tosiasiassa ovat? Ovatko ne muistoja, muistijälkiä, vai onko niissä läsnä toimija, sielu? Onko niitä ylipäätään olemassa?

Sielunfysiikkakin kuuluu asiaan, sillä ovathan kummituiset fyysisiä olentoja, aistittavia ja silmin nähtäviä tai korvin kuultavia. Kuullaan laahaavia askeleita tai nähdään jopa kokonainen naisen tai miehen hahmo.

Leppävaaran Albergan kartanon pihan leidit, jotka pelästyttivät remonttimiehet 1990-luvulla, olivat mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa espoolaiselle lukijalle, jonka setä on asunut kyseisessä kartanossa, kun siitä 1970-luvulla vuokrattiin vuokrahuoneita. (Äitini kysyi isäni veljeltä, minkälaista siellä oli asua. Oli kuulemma jotain erikoista tapahtumaa joskus ollut, mutta ei siitä sen enempää.)

Kummituskulttuuri

Kummituksia on kohdattu kaikkialla: kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina. Siinä missä mystikot ovat yrittäneet saavuttaa henkisiä kokemuksia ja elämyksiä askeesin ja kontemplaation keinoin vuosikausia, pääsevät nykyihmiset vähemmällä. Viikonlopun pituisella kurssilla voi päästä parantajaksi, näkyjen näkijäksi.

Mystiset, suorat jumalakokemukset ovat olleet menneisyydessä sallittuja vain tietyissä puitteissa: kristinuskon. Nykyään jokainen voi tykönään etsiä ja löytää vastaukset, kohdata henkimaailman joko energiatodellisuutena Reiki-kursseilla (Reikin taustalla ovat muuten myös uskomuksellisesti parantajahenget) tai henkiparannuskurssilla.

Aaveisuskoa pidetään marginaalisena asiana, kulttuurina, mutta kyse on oikeasti ihmisen yleisestä kokemusmaailmasta. Eivät kaikki kuitenkaan hakeudu aavesivustoille tai kummitustarinoiden tai paranormaaleja ilmiöitä tutkivien ohjelmien pariin. Mutta moni silti kokee jotakin kummallista ainakin kerran elämässä.

Kun aihe kiinnostaa…

On tosiasia, että montaa ihmistä kummitukset eivät kiinnosta niin paljon, että he vaivautuisivat ottamaan asioista selvää tieteelliseltä tai edes kokemusasiantuntijuuden kannalta. Eläkööt aaveet omassa todellisuudessaan ja antakoot meidän elää omassamme ilman häiriöitä.

Aaveet kuitenkin näyttäytyvät usein kutsumatta, eivätkä ne ota huomioon sitä, uskooko ihminen niihin vai ei. 😉 Kummituksia nähdään aina silloin tällöin. Ne mielletään useimmiten osaksi menneisyyttä ja jotakin hyvin vanhaa aikaa, jolloin taikausko rehotti.

Tamminiemen herra Urho Kekkonen näkyy välillä istuvan toimistohuoneensa pöydän ääressä, yhä työhönsä syventyneenä, vaikka on ollut “haudan levossa” vuodesta 1986. Säveltäjämestari Jean Sibelius viihtyy yli puoli vuosisataa kuoltuaan kotitalonsa Ainolan verannalla sikarinpätkiä hampaissa. Ja moni muistanee Paasikiven hississä.*

Edes papit eivät tiedä

Papitkaan eivät tiedä varmaksi sanoa, mitä kummitukset ovat, miten ne syntyvät, mihin sielu menee kuoltuaan. Nukkumaan, odotushuoneeseen, kiirastuleen? Riippuu tietysti siitä, minkä uskontokunnan papista on puhe. Aineella ja hengellä on silti vissi ero.

Aine katoaa, henki ehkä säilyy?! Kummitukset tuntuvat asustavan jonkinlaisessa välitilassa, ja jotain aineellista niissä on ainakin silloin, kun ne näyttäytyvät. Elollisesta ei tulekaan elotonta, siitä tulee henkeä.

Kirja Mikä täällä kummittelee? kertoo joitakin surullisia tarinoita Suomessa sijaitsevien linnojen kuten Hämeen linnan ja Olavinlinnan historiasta. Sellaisten kaameiden kiviseinään tai muuriin muurausten jälkeen ei olekaan mikään ihme, että nuoret naiset kummittelevat, mikä järkytys!

Kirjoittanut: Tea Holm

*Mannerheimintie 62:ssa Juho Kusti Paasikivi ilmestyi kuoltuaan juttelemaan. Hän oli kuollut joulun alla 1956. Jarl Fahlerin tutkimusten mukaisesti presidentin viimeinen vierailu oli puoli seitsemältä 19.4.1957. Fahlerin tuttava oli menossa anoppilaan seuranaan anopin sisko. Hissin kohdalla naiset tapasivat presidentti Paasikiven, jonka ajattelivat päästää ensimmäisenä hissiin, olihan hän sentään presidentti (!) Herrasmiehenä hän odotti naisten menevän ensin sanoen kohteliaasti: ”Rouvat, olkaa hyvät”. Kerrotaan, että Paasikivi oli nuoremman ja terveemmän oloinen. Anoppi asui viidennessä kerroksessa, mutta hissi pysähtyi neljännessä ilman napin painallusta. Poistuessaan hissistä presidentti hymyili ja lausahti: “Rouvat varmaankin ihmettelevät, kuinka olen täällä, kun minun pitäisi olla haudassa. Mutta niin vain on!” Vasta päästyään viidenteen kerrokseen naiset kauhistuivat tajuten, että Paasikivi oli kuollut joulukuussa. (Tapauksesta kerrotaan kirjassa Parapsykologia. Tässä esitetyt tiedot ovat Parapsykologian Instituutin sivulta: https://sites.google.com/site/parapsykologia/kokemuksia-kummittelusta/juho-kusti-paasikivi)

Psst! Kirja Mikä täällä kummittelee? on luettavissa Nextoryssa.

Henkimaailma kanssani (Heta Riekkoniemi)

“Näkymätön on näkyvää”, kirjoittaa Heta. Hän kirjoittaa myös henkimaailmasta kirjassaan Henkimaailma kanssani. Kyse on omakohtaisesti koetusta sekä vinkeistä, joita lukija voi halutessaan ja tavallaan myös aivan omalla vastuullaan soveltaa omaan elämäänsä.

Kirjoittajan mukaan uskonto on usein uskomus jonkun toisen kertomasta ja henkisyyden perustana on oma kokemus. Uskonnossa on tosiaan kyse jonkin asian tunnustamisesta. Joku koki jossakin jotain sellaista, mikä on tulkittu näin, ja siksi se on myös minun totuuteni.

Heta katsoo entiset elämät, poistaa karmaa, puhdistaa tiloja hengistä. Hän on näkijä, henkimaailman työrukkanen. Hänestä sattumaa ei ole, ja jos jokin tökkii, se ei ole sinulle tarkoitettu. Elämä kuuluisi elää niin, ettei sitä jatkuvasti yritä kontrolloida, ohjailla oman mielensä mukaiseksi kiiltokuvaksi.

Heta määrittelee itsensä menneisyytensä perusteella uskonnottomaksi. Raamattua hän ei sen enempää tunne. Kristittyjen pelottelemassa helvetissä on hänestä moni henkinen ihminen jo ollut omassa elämässään. Traumoja on tullut, elämä on koetellut maanpäällisessä helvetissä.

On virkistävää, että kirjoittaja on näin suora ja vilpitön. Samaan aikaan lukija pohtii, pitääkö minun pelätä henkimaailmaa. Entä jos tässä jutussa onkin jotain perää, siis jotain mieltä. Pitäisikö minun uskoa energioiden puhdistamiseen, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan?

Annan tälle kirjalle Henkimaailma kanssani “mahdollisuuden”, koska olen tutkinut paljon spiritualismia, uskoa henkimaailmaan. Katson, mitä siitä löydän. Löydänkö sitä, mitä etsin?

Heta kertoo aluksi omista henkisistä, joskus rankoistakin, kokemuksistaan. Hän kertoo erilaisista tavoista työskennellä olettamansa henkimaailman kanssa mutta myös henkien joskus kielteisestä vaikutuksesta.

Nykyään ihmiset hakevat paljon apua näkijöiltä ja energiahoitajilta tuntematta sen kummemmin avun antajaa. Hetan mielestä se voi olla vaarallista.

Kirjassaan Henkimaailma kanssani hän kertoo erilaisia energianpuhdistustapoja kuin myös keinoja hankkiutua eroon häirikköhengistä. Täytyy myöntää, että vaikka olen tutkinut paljon henkimaailman asioita, niin tässä kirjassa on aika hurjia juttuja. Siinä kerrotaan niin humanoideista kuin pahantahtoisista kuolleista, jotka aiheuttavat muun muassa unihalvauksia.

Heta painottaa sitä, että usein tarvitaan nimenomaan henkienkarkotusta. Ainakaan hänelle eivät energiahoidot tepsineet. Enkelikurssit eivät olleet hänen juttunsa. Ei myöskään Reiki, jossa oli ihmiset (opettajan ja oppilaan) toisiinsa yhdistäviä vihkimyksiä.

Heta Riekkoniemi käsittää maailmansa kirjassaan Henkimaailma kanssani mustan ja valkoisen, hyvän ja pahan kautta. Henkisyydessä on yleensä totuttu puhumaan energioista, energiatodellisuudesta. Siinä on sävyjä.

Kirjasta huokuu täysin omakohtainen kokemus “henkimaailman asioista”. Karmaa Heta kuvaa laskuksi, joka veloitetaan aina oikeaan aikaan. Kukaan ei pääse pakoon karman lakia, mikä myös toteuttaa asioita ihmisen elämässä hänen tietämättään.

Karmaa syntyy Hetasta etenkin silloin, kun ihminen tiedostaa oman toimintansa, siis sen, että nyt hän tekee jotakin väärin. Siksi tietoiset valinnat ovat niin tärkeitä.

Jokainen meistä kokee tätä elämää ja maailmaa (myös olettamaansa henkimaailmaa) omalla tavallaan. Jokaisen persoona on omanlaisensa. Jokaisen omat henkiset kokemukset ovat erilaiset. Joku löytää vastaukset tästä kirjasta, joku Raamatusta.

Kyseinen kirja onkin esimerkki siitä, että ihmiset kokevat asioita todella eri tavoin.

Kummitustarinat kuuluvat kertomusperinteeseen. Puhutaan kummitustaloista, joista kuuluu ääniä ja askeleita. Mutta onko se vaarallista, jos tällaisista tarinoista tulee arkitodellisuutta?

Samaan aikaan ihmiset todella kokevat näitä asioita.

Kukaan ei voi määrätä, minkälaista elämän pitäisi olla. Se on sellaista kuin on. Henkiä saattaa olla olemassa ja ne saattavat vaikuttaa ihmisten elämään. Mutta voi olla myös vaarallista, jos alkaa uskoa, että kaiken takana on henkimaailma.

Elämään kuuluu myös vastoinkäymisiä. Mutta onko hyvä syyttää niistä henkiä? Mistä tietää, että sen tai sen jutun takana on joku henkiolento? Mistä tietää yhtään mitään näistä henkisistä asioista?

On hämmästyttävää, miten erilaisia kokemuksia ihmisillä on elämästä tai olettamastaan henkimaailmasta. Jotkut kylpevät jatkuvasti valossa, saavat apua enkeleiltä parkkipaikan löytämistä myöten lilluen korkeissa värähtelyissä, samaan aikaan kun jotkut kokevat unihalvauksia, karkottavat häirikköhenkiä ja työskentelevät yöt läpeensä puhdistaakseen paikkoja.

Mistä tietää, milloin kyse on mielisairaudesta? Sanotaan, että sen tietää siitä, ettei osaa epäillä itseään sairaaksi. Sen sijaan terve epäilee itseään ja omaa mielenterveyttään sekä kokemusmaailmaansa. Jos haluaa heittäytyä johonkin uskomusmaailmaan, ei sitä voi epäillä loputtomasti, Heta vaikuttaa muistuttavan.

Joka tapauksessa Hetalle henkimaailma on niin arkipäiväistä, että hänelle on ihan sama, imuroiko hän asuntoaan vai poistaako hän henkiä. Hän on hyväksynyt elämänsä näkijänä. Hän kokee kokevansa ja näkevänsä asioita, joita monet eivät koskaan koe tai näe elämänsä aikana.

Ja jos kokevat tai näkevät, ottavat yhteyttä henki-ihmisiin kuten häneen. Lukiessa kirjaa Henkimaailma kanssani tulen ajoittain miettineeksi, olenko tullut imaistuksi Hollywood-kauhuleffaan supranormaaline ilmiöineen.

Mielellä on aivan valtava voima, joten on oltava varpaillaan sen suhteen, millä sitä ruokkii. On hyvä hoitaa asiat pois päiväjärjetyksestä esimerkiksi anteeksi antamalla tai muutoin, eikä jäädä liiaksi askartelemaan niiden kanssa.

Mutta kukaan ei voi sanoa kenellekään toiselle, ovatko tämän uskomukset totta vai eivät, koska ne eivät ole todennettavissa kuin kokemuksen kautta. Jokaiselle hänen oma sisäinen maailmansa on se lähin, siis kaikista todellisin.

Katolisessa kirkossa henkien pois manausta kutsutaan eksorkismiksi. Mutta mitä siinä tosiasiassa tapahtuu? Onko kyse autosuggestiosta, kun on uskomus tarrahenkien poistamisesta?

Yritän ymmärtää todellisuuskäsityksiä. En silti halua, että niillä aiheutetaan hallaa. Lapset ovat väestöryhmä, joilla oma identiteetti on vasta muodostumassa, enkä tiedä, onko hyvä asia keskustella heidän kanssaan hengistä tai vahvistaa mielikuvaa siitä, että henget haittaavat elämää, vaikka lapsi itse olisikin henkiä nähnyt huoneessaan. Lapset näkevät asioita, joita aikuiset eivät näe, mutta heillä on usein myös mielikuvitusta.

Kiitos BoD (Books on Demand) kirjan Henkimaailma kanssani arvostelukappaleesta.

Kirjoittanut: Teologi Tea Holm

Psst! Saatavissa Adlibriksesta kirjana. Nextoryssa taas luettavissa e-kirjana.

Aistivoimainen taikamatka

Lastenkirja Taikamatka vie lapsen aistien kautta tutkimaan maailmaa. Vaihtoehtoiset tarinankerronnan tavat ottavat hyvin huomioon kuulijan. Asioita ja niiden ominaisuuksia kuten värejä voi vaihtaa lennossa, lukiessa.

Kirjan kirjoittaja Maria Nordin on kolmen lapsen äiti, mikä näkyy kirjoitustavassa ja lapsen maailmaan eläytymisessä. Taikamatkassa lehdet rapisevat ja kuralammikoista juodaan kaakaota (siis leikisti).

Aistivoimaisen kerronnan avulla tapahtumia ei vain kuvittele, ne myös ikään kuin aistii.

Uudenlainen lastenkirja

Kyseessä on uudenlainen ja erilainen, elämyksellinen ja aistivoimainen lastenkirja, joka vetoaa lapseen aistivoimaisuutensa kautta. Kirjaa Taikamatka on mukava lukea, koska sen fontti on riittävän suurta.

Sen kuvitus myös ruokkii mielikuvitusta. Minkäköhänlaisena lapsi kuvitteli, koki ja näki sen kaiken?

On taito asettua lapsen tasolle ja kirjoittaa kuin lapsen kokemuksesta. Maria Nordinilla on sellainen taito. Parasta on, että Taikamatka rauhoittaa sekä lasta että aikuista. Lukijaansa.

Taustalla Free to Heal -menetelmä

Kirjassa voi hyödyntää sitä sen enempää painottamatta tai korostamatta Free to Heal -tietoisuusmenetelmää. Kirjaa lukiessa lasta ei oikeasti altisteta allergeeneille, mutta tietyille asioille kuten maidoille voidaan luoda positiivisia assosiaatioita kirjaa lukiessa (mehukannu onkin maitokannu).

En kokeillut kirjaa tässä mielessä, mutta kyseessä on lupauksensa mukaisesti rauhoittava ja rentouttava sekä meditatiivinen satukirja. 9-vuotias tyttäreni selaili ja luki sitä hetken itsekseen ja totesi, että se on tylsä. Se oli oikeastaan paras palaute: se on rauhoittava.

Hänelle rauhoittuminen yöhön on todella haastavaa, niin on ollut aina. Toivoinkin, että tästä kirjasta olisi apua nimenomaan rauhoittumiseen ja kierrosten laskemiseen sekä ajatusten tyynnyttämiseen.

Tehoa tarinankerrontaan

Nordinin tehostekeinoina tarinankerronnassa ovat muun muassa lapsen nimen mainitseminen. Lapseni kysyikin heti ihmeissään ja korvat höröllä, että onko kirjassa tosiaan hänen nimisensä henkilö. On on… ainakin nyt. 🙂

Taikamatka sisältää yhteensä kuusi tarinaa, jotka auttavat paitsi rentoutumisessa myös vuorovaikutuksessa. Tulikin mieleeni, että tästä kirjasta ei ole hyötyä vain kodeissa vaan myös päiväkodeissa, miksei myös kouluissa.

Myös tarinoiden aikuisen voi vaihtaa lapselle läheiseen henkilöön kuten kummiin. Tämä kirja on todella hauska. Kiitos tästä päivästä, kiitos tästä kirjasta Viisas Elämä ja Maria Nordin.

Kirjoittanut: Tea Holm, tietokirjailija ja vapaa tutkija sekä bloggaaja

Kuolemanrajatutkimus: tiede kohtaa Aikain viisauden ja muita kirjoituksia (Antti Savinainen)

Kuolemanrajatutkimus: tiede kohtaa Aikain viisauden ja muita kirjoituksia (2021) käsittelee nimensä mukaisesti kuolemanraja-asioita teosofisesta näkökulmasta.

Kirja vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Mitä teosofiset opit karmasta ja jälleensyntymisestä ovat ja tarkoittavat? Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Millaista on esoteerinen kristinusko? Kohtaavatko tiede ja teosofia kuten aikaisemmin ajateltiin (mm. Blavatsky)? Savinainen pohtii muun muassa näitä kysymyksiä artikkelikokoelmassaan ruusuristiläisestä näkökulmasta.

Savinainen on filosofian tohtori fysiikan alalta. Hänen kiinnostuksenkohteensa on tieteen ja teosofian rajapinta. Lähestymistapa on sinänsä mielenkiintoinen, koska teosofia omana aikanaan vastasi samoihin kysymyksiin kuin tiedekin mutta omalla tavallaan.

Korkeampi itse kaiken taustalla

Kirja alkaa esipuheella, jossa kerrotaan niin ikään teosofisesta seurasta ja kirjan sisällöstä. Sitten siirrytään ruusuristiläiseen teosofiaan jälleensyntymisen näkökulmasta. Teosofit mieltävät, että on olemassa kaksi kuolemaa. Kuolevainen persoona koostuu fyysis-eettetisestä ruumiista ja astraali-mentaalisesta sielusta. Kuolematon ihmisessä sisältyy hänen henkeensä, jota teosofia kutsuu korkeammaksi minäksi tai itseksi. Kun ihminen kuolee, hän teosofisen opin mukaisesti jättää fyysis-eetterisen päällystakkinsa tai verhonsa ja elää sielunmaailmassa tunteidensa armoilla. Myöhemmin tunteet (ja ajatukset) puhdistuvat, mikä mahdollistaa sen, että tulee toinen kuolema. Se vie ihmisen henkilökohtaiseen taivaaseen.

Mikä tai kuka jälleensyntyy? Teosofiassa ja ruusuristiläisyydessä sielu on kuolevainen. Persoona ei jälleensynny. H. P. Blavatskyn mukaan korkeampi minä ikään kuin kasvattaa uuden persoonallisuuden kuhunkin elämään. Toisin sanoen taustalla on aina “jotakin”. Persoonallisuudet luovat karmaa, omaa karmaansa. Kukin persoonallisuus on heijastus korkeammasta itsestä, joka ei siis tyhjene persoonallisuuteen. Vain osa vanhasta karmasta inkarnoituu, ja inkarnoituminen lakkaa, kun karman vaikutus lakkaa. Kaikki tapahtumat tallentuvat maailmankaikkeuden muistiin: akashaan.

Karman monet kasvot: “velka”

Savinainen esittelee myös erilaisia karmakäsityksiä. Itämaisesta ajattelusta tunnetaan karmallinen tase. Se määrää, minkälaisiin oloihin ihminen syntyy uudessa elämässä. Ihminen kohtaa omat vanhat tekonsa monissa elämissä. Osa asioista pystyy piilossa, kunnes olosuhteet mahdollistavat tämän “sovitustyön”. Karmasta on kuitenkin mahdollista vapautua. Karman lajeja ovat muun muassa hyvityskarma ja kehityskarma sekä psykologinen karma. Se, ettei muista entistä elämäänsä, voi olla hämmentävää ja toimia hyvänä vasta-argumenttina jälleensyntymisuskolle.

Nykyisen elämän vastoinkäymiset ovat aikaisempien elämien karmojen tulosta. Länsimaisen ihmisen mielestä tämä on ongelmallista, koska ihmisen tulisi aina tietää, mistä häntä rangaistaan. Kuitenkin teosofisen näkemyksen mukaan ihminen tässä korkeammassa tajunnantilassaan hyväksyy aina tulevan elämänsä karman: kohtalonsa. Karma voidaan mieltää myös armona, koska se on tilaisuus yrittää uudestaan ja pyrkiä kohti täyden ihmisen ihannetta. Kehityskarma sisältää kosmisen kehitysperiaatteen toistuvien fyysisten inkarnaatioiden kautta. Karma on siten kosminen kasvatusperiaate.

Monimuuttujaongelma

Savinaisen mukaan voi vain kuvitella, minkälainen monimuuttujaongelma kaikkien näiden karman eri tasojen yhteensovittaminen on kunkin omassa elämässä. Teosofian näkökulmasta jopa ajattelulla on karmalliset seuraukset. Pekka Ervast totesi, että jos ja kun ajatuksemme vaikuttavat toisiin, siitä seuraa aina karmaa meille. Ajatus on myös teon synnyttäjä. Ajattelija voi saada hyvää karmaa ajattelemalla hyvää toisista ihmisistä. Rakkaus auttaa lievittämään lähimmäistensä kärsimystä. Sekin ,että jättää hyvän teon tekemättä, jos voisi sen tehdä, on teko: karmallinen teko. Sillä on nimittäin tietty seuraus.

Savinainen tuo esiin myös mielenkiintoisen näkökulman siitä, että jos itse vaadimme silmän silmästä ja hampaan hampaasta, niin myös meitä itseämme kohdellaan samalla lainalaisuudella. Jos taas annamme anteeksi, kuten Jeesus Vuorisaarnassaan esittää, karma voi jopa loppua omalta kohdaltamme. Kyse on armosta, ei kostosta. Anteeksiannon vaikutuksen voi siten kokea jo tässä elämässä, samoin kuin omasta karmasta vapautumisen, ainakin jossakin määrin. Karman voi ymmärtää hyvänä ystävänä, joka auttaa meitä luopumaan itsekkyydestämme. Koska persoonallisen onnen kaipuu on niin syvällä meissä, se ei ole helppoa. Pekka Ervast oli sitä mieltä, ettei karmaa välttämättä tarvitse tasapainottaa kärsimällä.

Uskonpuhdistuksia

Kirjassa Kuolemanrajatutkimus käsitellään myös uskonpuhdistuksen teemaa modernista näkökulmasta. Alkukirkkohan oli aidosti moniääninen. Katolinen kirkko joutui näkemään paljon vaivaa kitkeäkseen tietyt heresiat, harhaopit. Gnostilaiset virtaukset tukahdutettiin. Niiden henkiin herättäminen jälkikäteen on vaikeaa. Useimmat kirkot katsovat, ettei kristinusko ole sisällöllisesti oikeaa, ellei usko Jeesuksen sijaissovitukseen. Pelastus ei myöskään ole mahdollinen. Teosofia haastoi kristillisten kirkkojen käsityksen kuolemanjälkeisestä elämästä. Sen mukaan se ei ollut tosi.

Pekka Ervast esitti esoteerisen kristinuskon mukaisen etiikan, joka perustui myös hänen omiin henkisiin kokemuksiinsa. Blavatskya mukaillen hän päätti puhdistaa oman uskontonsa: kristinuskon. Ervastin käsitys uudesta uskonpuhdistuksesta koski ruusuristiläisyyttä. Vanhatestamentilliset käskyt kurittomien lasten kivittämisestä tai kansanmurhista Jumalan nimissä eivät sopineet modernin ihmisen oikeustajuun. Kirkolliskokouksissa muotoiltiin nykyisen kristinopin perusteet, mutta teosofia haastoi ne omana aikanaan. Kirkolliskokousten ja dogmien sijaan olisi palattava Jeesuksen opetukseen. Paluu alkuperäisen kristinuskon jäljille on monen esoteeris-henkisen liikkeen pyrkimys.

“Mitä ikuisen kadotuksen tilalla sitten pitäisi opettaa? Kuten Ervast sanoo: mieluiten totuus…”

Ervastin mielestä tuli opettaa Jeesuksen Vuorisaarnan viittä elämänohjetta: 1. Älä suutu. 2. Älä ole ajatuksissakaan epäpuhdas. 3. Älä vanno, vaan ole aina rehellinen. 4. Älä vastusta pahaa. 5. Älä sodi, vaan rakasta kaikkia. Ihminen on ensin totuudenetsijä, ja sen jälkeen kristitty. Oikean kristityn ei kuitenkaan ole sinänsä tarvinnut kuulla kristinuskosta, kunhan hän elää eettisesti oikein. Ervastin keskeinen opetus oli, ettei ole olemassa muuta kristinuskoa kuin Jeesuksen Kristuksen seuraaminen. (Siis moraalisesti oikean elämän eläminen.)

“Tässä suhteessa Ervastin ennustus näyttää osittain toteutuneen: jos kirkot eivät tahdo tehdä uutta uskonpuhdistusta, ne käyvät tarpeettomiksi. Ihmiset eroavat eri syistä kirkosta… Ihmiset äänestävät jaloillaan. Ehkä nykyihmiset ovat haluttomia sitoutumaan mihinkään kirkkoon tai henkiseen liikkeeseen (myös teosofisen liikkeen jäsenmäärä on Ervastin ajoista laskenut).” Ervast asetti joka tapauksessa tämän uuden uskonpuhdistuksen perustamansa teosofishenkisen Ruusu-Ristin erikoistehtäväksi. “Jälleensyntyminen voi hyvinkin olla luonnon tosiasia kuten teosofia opettaa, mutta se on kirkkojen historiassa kuulunut ainoastaan harhaoppisiksi tuomittuihin gnostilaisiin virtauksiin.”

Henkisiä opettajia

Kirjan keskiosa esittelee muutamia henkilöitä kuten Rudolf Steiner, Tapio Kaitaharju, Paul Brunton ja Yrjö Kallinen. Jokaisen esitellyn henkilön kohdalla painotus on etiikassa. Savinaisen näkökulma on samalla esoteerinen. Kaitaharjun osuudessa on pieni pätkä Ervastin käsityksestä meedioistunnoista. Lainaan sitä lyhyesti, koska olen tutkinut väitöskirjatasolla spiritualismia ja aihe kiinnostaa. “Pekka Ervast esittää, että joskus meedioistunnossa voi puhua toisille tasoille siirtynyt ihminen, mutta hänkin vain kiirastulivaiheessa. Ervast toteaa, että tällainen kanssakäyminen on edesmenneelle itselleen vahingollista, koska se saattaa turhaan sitoa häntä maallisiin asioihin. Ervast ei siis suosittele meedioistuntoja; Viisauden mestarien kirjeet ja H. P. Blavatsky ovat asiassa vielä jyrkemmällä kannalla.”

Bruntonin kohdalla keskitytään yliminän etsintään, Kallista tulkitaan teosofina ja pasifistina sekä puolustusministerinä. Erikoinen yhdistelmä ja kävelevä paradoksi. Kirjassa esitellään myös Steinerin henkisen tiedon tie: valmistus, valaistus ja vihkimys (sisältää tiedon vihittyjen olemassaolosta: Valkoinen veljeskunta). Vasta kirjan kolmannessa osiossa käsitellään varsinaisesti kuolemanrajatutkimusta. Nämä ovat kokemuksia, joita kliinisesti kuolleilla, jotka on elvytetty, on ollut. Heillä on ollut kokemuksia ruumiista irtautumisesta ja kehonsa yläpuolella olemisesta sekä tietoisesta olemassaolosta, vaikka aivotoiminta on ollut olematonta. Vähemmistö NDE-kokijoista on nähnyt oman elämänsä kertauksen. Elämänkertauksella on ollut eettinen luonne.

“En pelkää kuolemaa, koska en koskaan unohda mitä minulle tapahtui.”

Puhutaan myös kirkkaasta valosta, ja osa kokemuksista on ollut pelottavia. Ihminen on muuttanut elämänsä suunnan tai tullut uskoon. Moni kokija on vakuuttunut elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ihmisen arvomaailma on muuttunut perusteellisesti. Kokemuksissa on painotettu esimerkiksi sydämestä käsin elämistä ja jalostunutta oikeudentajua. Anteeksiantavaisuus, myötätuntoisuus ja suvaitsevaisuus ovat lisääntyneet NDE-kokemusten myötä näiden kokijoiden elämässä. NDE (engl. near-death experience) on todellinen ilmiö (van Lommel).

NDE:n tieteellinen arviointi on perustunut siihen, että NDE-kokija on “kuolleena” pystynyt tekemään tiettyjä paikkansapitäviä havaintoja ympäristöstä. Savinaisen mukaan tieteellisessä kirjallisuudessa tunnetaan 40 tapausta (2007 mennessä), joissa on näyttöä ruumiin ulkopuolisesta havainnoinnista. (Savinainen esittelee näistä kolme tapausta.) Ei kuitenkaan voida sanoa, että teosofia on tiennyt tämän kaiken aikaa ja että se kaikki on totta. NDE-kokemukset ovat tieteen kannalta hallusinaatioita. Vaikka olisi olemassa jokin sopivampi hypoteesi kuin hallusinaatiohypoteesi, niin siitä pidetään kynsin hampain kiinni.

Lopuksi

Ehkä suurin ongelma on siinä, että skeptikot tai tieteentekijät (ei toki sama asia) ja teosofit ovat eri mieltä siitä, milloin kuolemanrajakokemus on tapahtunut tarkasti ottaen. Ehkä ihmisen alitajunta on rekisteröinyt tietyt asiat juuri ennen kliinistä kuolemaa tai heti sen jälkeen ja sitten sepittänyt eli kertonut tarinan omasta kuolemastaan. Kysymys kuuluukin, voiko tietoisuus toimia aivoista riippumatta. Kysymyksen kannalta on ratkaisevan tärkeää, milloin kuolemanrajakokemus on tapahtunut.

Skeptisen ja kriittisen tieteen lisäksi NDE-kokemuksia on tulkinnut konservatiivinen kristinusko. Onko tärkeämpää tuoda esille pelastussanoma kuin tehdä tiedettä? Raamatun kannalta on ongelmallista, että NDE-kokemukset joskus johtavat itämaisiin oppeihin kuten jälleensyntymiseen, jota esimerkiksi teosofia on opettanut. Ehkä kyse on demonisesta asiasta. Savinaisen teoksen viimeiset luvut käsittelevät lasten jälleensyntymismuistoja ja henkisten harjoitusten tiedettä. Miia Kontro julkaisi muuten vastikään kirjan suomalaisten edellisten elämien muistoista.

Kirjan Kuolemanrajatutkimus kirjoittaja Antti Savinainen tunnustautuu kautta matkan ruusuristiläiseksi ja teosofiseksi ajattelijaksi. Olen tässä blogitekstissäni esittänyt hänen teoksensa näkemyksiä, en siis omiani. Jos on kiinnostunut teosofian näkökulmasta kuolemaan ja kuolemanrajakokemuksiin, niin Savinaisen kirja on antoisaa luettavaa. Mukana on myös antroposofiaa ja ruusuristiläisyyttä sekä ajanmukaista mietintää. Mikä on sielu? Mitä on hyvä elämä? Nämä kysymykset koskettavat meitä kaikkia. NDE-kokijoiden kokemukset sopivat nähdäkseni niin teosofian kuin spiritualismin pirtaan. Kuten Savinainen toteaa, se ei takaa, että kaikki muu teosofian (tai spiritualimin) esittämä olisi totta, koska ne menevät niitä pidemmälle. Joka tapauksessa tiede on kohdannut Aikain viisauden.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM

Psst! Käsittelen uusinta tietoisuustutkimusta kirjassani Perhosvaikutus.

Tapauskertomus omasta suvustani: Isoenoni katosi sodassa – lopullisesti?

Sota. Se on maanpäällinen helvetti. Se on usein lipumista elämän ja kuoleman rajalla.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944 rauhallisen yön jälkeen heti aamusta satojen lentokoneiden pommituksella. Vihollisen hyökkäyskärjen eteneminen oli nopeaa. Pienissä ryhmissä metsiä pitkin perääntyviä suomalaisia jäi rintamalinjan taakse. Monet harhailivat aina Keski-Kannakselle saakka ennen kuin joutuivat sotavangeiksi.

4. divisioona ja erityisesti JR 25, joka oli isoenoni Aarre Häklin (synt. 6.6.1921) yksikkö, osallistui sotatoimiin Kaukjärveltä menettäen samalla yksittäisiä taistelijoita sotavankeuteen. Osa sotavangeista kuljetettiin Neuvostoliittoon Heinjoen kirkonkylän kautta. Heinjoki on Aarren katoamispaikka. Kannaksen sotatoimissa useita sotilaita joutui tilanteeseen, jolloin käsien nostaminen ja vangiksi jättäytyminen oli pakko. Tehtiin sosialisointi, taskujen tyhjennys. Lompakot takavarikoitiin ja rahat heitettiin metsään. Ranne- ja taskukellot olivat kysyttyjä.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Suruviesti

Kesällä 1944 toimitettiin rintamalta virallinen ilmoitus, että isoenoni oli kadonnut. Kokemäen koulutuskeskuksen komppanian päällikkö, sotilaspastori ja vänrikki Jalmari Ukkonen, joka tunsi Häklin sukua, ilmoitti Kannakselta Aarre Häklin (6.6.1921, Kaukola) katoamisesta. Hän lähetti kirjeessä pojalta jääneet lompakon ja kellon. Kuin kohtalonsa aavistaen oli tämä antanut ne ennen suurhyökkäystä ystävälleen ja sanonut, että jos hän ei palaa, niin ne pitää toimittaa hänen äidilleen.

Nuorena tyttönä, rippikouluiässä, isotätini Terttu näki merkillisen unen. Se tapahtui hänen Aarre-veljensä kadottua. Unessa hän kulki yksin synkässä metsässä, joka oli aavemainen. Puiden takaa alkoi yhtäkkiä tulvia valoa. Hänen eteensä avautui pieni ja puuton aukea, jolla kasvoi täysvalkoisia tulppaaneita. Niitä oli paljon pitkänomaisella alueella, jossa ne kukkivat aivan vieri vieressä. Koska hän piti kukkien poimimisesta, niin nytkin hän aikoi taittaa ja ottaa niitä mukaansa.

Kun Terttu on unessaan taittamassa yhtä tulppaania, jostakin kuuluvat käskevät sanat: ”ÄLÄ OTA YHTÄÄN KUKKAA, SILLÄ SIINÄ ON VELJESI HAUTA!” Unen tulppaanit olivat niin jäässä, että ne tuulessa huojuessaan kilisivät kuin pienet tiu’ut. Terttu heräsi ja ajatteli käyneensä unessaan veljensä haudalla.

Aarre Häklin joukko-osasto oli jatkosodassa III/JR25 eli Jalkaväki- rykmentti 25, III pataljoona, joka tunnetaan piikkirykmenttinä. Aarre Häklin katoaminen tapahtui muutama päivä ennen Talin–Ihantalan taistelua (25.6.1944). Juhannusaattona 1944, jolloin Aarre katosi, satoi räntää ja oli vuodenaikaan nähden kylmä. Sotasampo tietää kertoa, että useita suomalaissotilaita kaatui tai katosi niinä päivinä niin Summassa kuin Heinjoella. Osa jäi sotavangeiksi.

Kuolleeksi julistaminen

Isoisoäitini kirjoitti Kokemäellä 18.2.1948 kirjeen Helsingin kaupungin raastuvanoikeuteen, että syksyllä 1944 on kaksi eri kertaa Neuvostoliiton uutisissa kuultu terveisiä hänen pojaltaan. Idalla ei ollut radiota, mutta niin monet muut olivat sen kuulleet. Vielä silloin hän kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää ja tulee vielä pois Venäjältä. Ote kadonneiden luettelosta tietää kertoa, että Aarre julistettiin kuolleeksi vuonna 1953.

Aarre oli nuori, naimaton mies sotaan lähtiessään. Mielitietty oli jo olemassa, mutta orastava suhde ei saanut mitään mahdollisuutta, koska tuleva sulhanen katosi Kannaksella 1944. Hänellä oli koko elämä edessä, kuten niin monella muullakin nuorella suomalaismiehellä sodassa. Tarkoituksena oli ollut kihlautua tulevalla lomalla, jota ei koskaan tullut.

Isoisoäitini Ida Häkli yritti useasti sotien jälkeen saada selville Aarre-poikansa kohtaloa lehti-ilmoituksin, tuloksetta. Ennen suurhyökkäystä oli tämä luovuttanut omaisuuttaan kuin kohtalonsa aavistaen. Katoamishetkellä sota oli kestänyt kauan. Summassa oli ollut erityisen paha paikka. Tämä kaikki saattoi syödä nuoren miehen luottamusta tulevaan, kuin myös kotikunta Kaukolan kohtalo, mikäli hänellä oli siitä tieto. Kaukolaan oli annettu evakuointikäsky vain kaksi päivää aikaisemmin.

Sota ajoi suomalaisia kodeistaan, kylistään ja kotiseuduiltaan tavaroineen ja kotieläimineen sekä rakkaine muistoineen. Evakkotiestä tuli todellisuutta niin monelle suomalaiselle, mistä Terttu kertoo kirjoissaan Laatokan rannalta länteen I ja II nuoren tytön kokemana. Tästä kaikesta tuli Suomen kansan historiaa ja kohtalo, ei vain oman sukuni historiaa ja kohtalo.

Isoisoäitini Ida Häkli oli kuullut kerrottavan, että Aarre olisi lukenut tervehdyksiä radiossa. Omin korvin hän ei sitä kuullut, mutta tiedetään, että sotilaat lukivat tervehdyksiä myös itse rintaman lähelle ajetuissa kaiutinautoissa. Kyseessä olivat valmiiksi annetut tekstit, joissa kehuttiin vangiksi antautuneiden oloja ja kehotettiin siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Sotapropaganda oli voimissaan.

Junamatkalla satunnainen matkustaja tiesi kertoa, että Aarre-niminen mies olisi ollut peltotöissä leirin ulkopuolella. Olihan hän ammatiltaan maanviljelijä, joten se kävisi järkeen. Tserepovetsin suomalaisvankeja vietiin tilapäisiin töihin työtehtäviin myös leirin ulkopuolelle. (Ks. Muistatko… Alava, Hiltunen & Juutilainen 1989; Ida Häklin kirjeet (kopiot), kirjoittajan hallussa.)

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Karmivia kohtaloita

Sodankyläläinen Eino Hietala jäi vangiksi kaukopartion tiedusteluretkellä keväällä 1944. Hietalaa ei vapautettu jatkosodan päätyttyä. Hänet tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Sama kohtalo on voinut olla alikersantti Aarre Häklillä, koska hän oli suojeluskuntalainen. On myös mahdollista, että hän kuoli tulituksessa.

Vasta Stalinin kuoltua (1953) poliittisia vankeja alettiin vapauttaa, jolloin Eino Hietala pääsi pois. Kotona hän vaikeni vuosikausiksi. Lääkäri Ritva Tuomaala kirjoitti ylös Hietalan tarinan jälkipolville kerrottavaksi. Hietalan kohtalossa voi olla samoja vaiheita kuin Häklin kohtalossa. Se on tietysti vain olettamus.

Aarre Toivo Lennart (joskus myös kirjoitusasussa Lennard tai Leonard) Häkli aloitti palveluksensa 1.9.1941 jalkaväen koulutuskeskus 13:ssa Haapajärvellä. Sen jälkeen hän sai siirron piikkirykmenttiin 5.2.1942. Ensin oli koulutusta ja työpalvelua Karhumäessä maaliskuussa -42. Siirto Seesjärven Suurlahteen, pakkasta -35. Joukkueen johtajana toimi luutnantti Lauri Häkli. (Tietoja päivitetty uusien tietojen mukaisesti.)

Reservissä Aarre Häkli oli 10. kesäkuuta 1944 saakka. Sen jälkeen oli – nyt sen tiedämme – kohtalokas siirtyminen Karjalankannakselle. Summan taistelu käytiin 18.6.-19.6.1944. Näiden merkintöjen jälkeen Häklin kohdalla ovat vain ja enää merkinnät ”Säiniön taistelu” (20.6.) ja ”Näätälän taistelu” (21.6.–23.6.). Sitten on tyhjää – ei merkintöjä. Häklin katoaminen tapahtui Kannaksen suurhyökkäyksessä 1944.

Selvitin säätiedoista, että juhannuksena 1944 satoi kaatamalla. Vettä tuli yhdessä vuorokaudessa Suomessa lähes 40 millimetriä. Vuodenaikaan nähden oli kylmä. Oletan, että löytämäni SNT-Liiton listauksessa nimellä mukana oleminen vahvistaisi Aarren sotavankeuden (Suomen ulkoministeriön tiedot). Tätä teoriaa saattaa tukea se, että JR25, johon Häkli kuului, menetti sotavankeuteen ajanjaksona 17.–24.6. yli 70 miestä.

Katosi Summassa

Viimeisimmän tiedon mukaan Aarre Häkli katosi Summassa 19.6.1944 tai Heinjoen Kaukilan kylässä 23.6.1944. Tieto mahdollisesti jo aikaisemmasta katoamisesta on lisätty Sotasampoon sitten Perhosvaikutus-kirjani (2019) ilmestyttyä. Katoamisilmoituksen (ilman pvm.) mukaan Aarre katosi Äyräpään järven eteläpuolella 23.6.1944. Hän erosi sinä päivänä joukkueesta ja lähti pyrkimään omille linjoille viiden muun miehen kera.

Taistelut olivat kiivaat. Kokonaisia komppanioita jäi venäläisten mottiin Summassa. Irtautumaan ei lähdetty, koska irtautumiskäskyä ei tullut. Kun käsky sitten tuli, oli se useita tunteja myöhässä. (Ks. Kansallisarkisto, Sotakorkeakoulun diplomityöt, Suomalaisten jääminen sotavangiksi Suomen sotien 1939–1945 aikana, Reima Helminen).

Yritin tiedustella näistä asioista vuosina 2019–2020 sekä Suomen Kansallisarkiston sota-arkistosta että Venäjän Moskovan sota-arkistosta. Mitään ei selvinnyt. Sotakorttia ei löytynyt.

Kirjan Rukiver! (2002) mukaan viimeisin Neuvostoliitosta kotiutunut suomalainen sotavanki oli multialainen Reino Lahtinen. Moni joutui matkalle, jolta ei ollut kotiinpaluuta. He kuolivat koviin tauteihin kuten keuhkotautiin. Poliittisen vangin tuomio vaihteli 10–25 vuoteen.

Venäläiset pitivät suojeluskuntalaisia Suomen armeijan politrukkeina. Erityisesti haluttiin selvittää, kuka kuului Suojeluskuntaan. Yhteyksiä Suomeen (perheeseen) ei sallittu.

Yritin selvittää Aarren kohtaloa saadakseni vahvistuksen sotavankiteorialle ja otin uudelleen yhteyttä Kansallisarkistoon. Sieltä sain tietää vain sen, että nimellä Venäjältä saaduissa aineistoissa Aarre Häkliä ei ole: ei millään muullakaan kirjoitusasulla. Voi hyvin olla, ettei häntä koskevaa aineistoa ole vielä luovutettu Venäjältä Suomeen. (Kirjoittajan hallussa: sähköposti Eemeli Sorrilta.)

Tutkimukseni sai uuden käänteen, kun Aarren Terttu-siskon poika välitti minulle Aarren vielä elossa olevan nuoremman Simo-veljen yhteystiedot. Kirjoittelimme sähköpostitse ja aloimme Facebook-kavereiksi. Sain nähdä videokuvaa Aarren muistomerkiltä. Näin videon myös Karjalan reissulta. Kotitalo oli mennyttä, piha metsän peitossa.

Toivoa on, aina?

Lähetystöneuvos Taneli Kekkonen (Moskova) vastaanotti syyskuussa 1955 kadonneen Aarre Häklin äidin, Ida-isoisoäitini, kirjoittaman kirjeen, jossa tämä pyysi poikansa olinpaikan jäljittämistä. Sinä kesänä Venäjältä palautettujen joukossa oli ollut poikia, jotka muistelivat kuulleensa sennimistä suomalaista miestä. Ida kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää.

Tämähän oli lähettänyt radiossa terveisiä äidilleen ja omaisilleen sekä asetovereilleen vuonna 1947. Hän oli kertonut voivansa hyvin siellä, missä on. ”Ääni oli varmasti poikani ääni”, kirjoitti rouva Ida Häkli, os. Hietanen, kirjeessään.

Lokakuussa 1955 saapui Helsingistä kirje, jonka mukaan kirjeen 7.9.55 johdosta Suomen ulkoasiainministeriö ilmoitti, että alikersantti Aarre Toive Lennard Häklin, synt. 6.6.1921, nimi on merkitty siihen Suomen sotavankeja koskevaan luetteloon, joka jätetään SNT-Liiton viranomaisille heidän asiassansa suoritettavien tarkistustoimenpiteittensä helpottamiseksi. (Lisätiedot: v.t. avustaja Olli Bergman)

Ida Häkli totesi Ylöjärvellä 6.11.55 päivätyssä kirjeessään, että Neuvostoliiton radiosta, jossa vangit itse kulkivat lähettämässä terveisensä kotiin, Aarre Häkli tunnettiin äänestä. ”Se” ilmoitti tarkalleen syntymäajan ja -paikan sekä sen, missä oli kirjoilla ja sotilasarvonsa. Lopussa hän mainitsi voivansa hyvin.

Ida Häklin mukaan junamatkalla Helsingistä Tampereelle he olivat tavanneet miehen, joka oli kertonut olleensa Neuvostoliitossa vankeudessa ja jossain leirillä tai maatilalla kuulleensa mainittavan Häklin nimeä. Osa suomalaisvangeista kaikesta päätellen on sijoitettu maatilan töihin.

Vuoden 1944 elokuussa kuuli eräs sukulaisista, ja moni muukin henkilö (ei-sukulainen?) kertoi kuulleensa, NL:n uutisista Aarren henkilötiedot. Hänet oli otettu vangiksi. ”Sitten 1948 tai 49 kuulimme itsekin.”

Oliko Aarre elossa 1940-luvun lopussa? Olisiko hän kuollut vuoden 1949 ja 1953 (Stalinin kuolinvuosi) välissä, eikä siksi palannut? Ainakin sotavankeus voisi pitää paikkansa Idan saamien tietojen perusteella.

Heräsin eräänä aamuyönä 2019 Aarren kuolemaa tutkittuani kovaan pamaukseen. Kukaan muu ei sitä kuullut. Koirakin nukkui rauhallisesti syvässä unessa. Tiesin siitä, että se ääni tuli unessa. Viestittikö Aarre, että hänet oli ammuttu? Suojeluskuntalaisten teloituksiahan toimeenpantiin aika ajoin. Kenties alitajuntani kävi ylikierroksilla selvitysyrityksistäni.

Sotasammon mukaan Aarre oli alikersantti, joka on alin aliupseeriarvo. Tuntolevyn löytyminen Heinjoen maastosta tai Venäjän sota-arkistot voivat vielä tuoda selvyyttä tähän asiaan. Tällöin saataisiin sukulaisillekin varmuus asiasta. Aarre oli äitini eno, isoenoni. Hän oli hyvin musikaalinen, usein hyväntuulinen ja ahkera nuorukainen, joka muisti sisaruksiaan joulukortein.

Sota muuttaa ihmistä niin, että hänen oli vaikea sopeutua tavan elämään. Nykyään puhutaan myös ylisukupolvisista traumoista. Kun ei ole elävää sotilasta, ei ole sotamuistojakaan. Ei ole muuta kuin kuolemaa. Kaukaisten tykkien jylinän jälkeinen hiljaisuus.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Epilogi: Elämää sodan varjossa

Terttu kuulee marraskuun viimeisen päivän aamuna 1939 ensimmäiset tykin laukaukset rajalta. Ne ovat kuuluisat Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto on hyökännyt Suomeen, sota on syttynyt. Ikkunalasit tuvassa helisevät tykkien jylinästä. Yöllä ei saa unen päästä kiinni melun tai pelon takia.

On kova pakkanen. Tulta ei voi pitää uunissa, koska savuvanat kohoavat taivaalle kuin merkiksi – hyökätkää tänne. Talot lämmitetään öisin niin, että ikkunat on peitetty. Maailma ei voi pikku-Tertun mielessä muuttua enää pimeämmäksi ja ankeammaksi.

Koulussa harjoitellaan adventtilauluja kotipitäjän kirkkoa varten. Terttu kuuluu laulukuoroon. Pommitusten vuoksi tilaisuudet joudutaan perumaan. Koulukin menee kiinni pommitusten pelossa.

Vietetään sota-ajan joulu, mutta lahjoja ei jaeta. Ei ole kuusta, eikä lueta jouluevankeliumia niin kuin isä eläessään oli aina lukenut. Terttu kuljettaa äitinsä kutomia vaatteita niitä tarvitseville. Vihollislentäjät ampuvat konekivääreillä siviilejä, kaikkea liikettä, mitä maassa havaitsevat.

Pommikoneet kulkevat muodostelmissa. Hävittäjiä kulkee sivuilla suojaamassa pommikoneita. Neuvostoliiton pommikoneet kulkevat raskaasti – ne tunnistaa äänestä. Suomalaiskoneet kulkevat kevyesti. Kerran Terttu katselee ikkunasta raivoisaa ilmataistelua. Ilmapommitusten tapahtuessa kilometrien säteellä puiden oksilta tipahtelevat lumet alas.

Vuoden 1940 alussa evakuoidaan ihmisiä pois sodan jaloista Salmenkylästä. Lähtömääräykset osuvat miehiin, jotka lähtevät sotaan sekä naisiin ja perheisiin, jotka lähtevät juna-asemalle. Aarre ja Tertun toinen veli ovat tulleet pois Viipurista ja liittyneet vapaaehtoisina palvelemaan kotikunnan Suojeluskunnassa. 18-vuotias Aarre palvelee kirkonkylän ilmavalvonnassa.

Äiti on kutonut kutomakoneella myöhään yöhön, jotta lähtijät saavat kudetta niskaansa. Ompelukone pakataan mukaan rekeen, evakkotielle. Isän kannelta äiti ei anna ottaa mukaan. Siellähän se odottaa, kun tullaan takaisin. Äidin siivottua ja vedettyä seinäkellon käymään otetaan vain vaihtovaatteet ja evästä. Mitään muuta ei voi ottaa mukaan.

Äiti lukitsee kotioven ja itkee hillittömästi. Avain menee piilopaikkaan, josta veljet sen tarvittaessa löytävät. Oikotie kulkee jäisten lampien ja järvien yli suoraan rautatieasemalle. Joukko etenee tykkien jyskeen saattelemana. Avoimet jäälakeudet tekevät matkasta vaarallisen. Kuinka meidän käy? on kysymys, joka on mielessä koko matkan ajan.

Pakkaudutaan junaan mullivaunuihin, joissa on mukana myös äiti, jolla on kahden viikon ikäinen vauva. Muitakin lapsia on hänen mukanaan. Perheen isä on rintamalla. Sairaanhoitaja nousee vaunuun äidin avuksi. Lattialla nököttää ämpäri tarpeita varten.

Määränpäänä on Huittinen, Satakunnassa. Hernekeitto aiheuttaa sen, että yksi jos toinenkin joutuu turvautumaan ämpäriin, mutta se ei ole pahinta. Juna pysähtyy jarrut kirskuen, mutta ei kuulu ohittavan ja rintamalla liikkuvan junan kolinaa kuten tavallisesti. Silloin kuuluu huuto: ”Ilmahälytys! Matkustajat metsään!”

Pakolaisjono kiemurtelee metsän tummaa siluettia kohti. Aivan selvästi kuuluu lähestyvän lentokoneen ääntä. Joku nainen alkaa huutaa hysteerisesti, että ”me kaikki kuollaan!”. Lentokoneen ääni on pian heikentynyt. Hälytys on ohi – mutta sota ei sitä ole vielä pitkään aikaan.

Matka jatkuu aina perille asti. Keväällä 1940 uutiset kertovat rauhasta. Mutta Neuvostoliitto ottaakin haltuunsa kaiken, ja on jäätävä iäksi sinne, missä he ovat: Huhtamon kylään. Äidit itkevät – rauhanehtoihin on suostuttava.

Välirauhan aikana tulee muitakin suru-uutisia. Presidentti Kyösti Kallio kuolee sydänkohtaukseen Helsingin rautatieasemalle ennen jouluaattoa. Kun kotiin päästään palaamaan, on kaikki hujan hajan. Seinäkellokin on viety – oven lukko ei ole vieraita pidätellyt. Evakosta paluu on sekin itkunaihe. Syöpäläiset on tapettava, kotimökki on pestävä lattiasta kattoon – puhtaat vuodevaatteet on liattu.

Tertun Aarre-veli katoaa samana päivänä, kun he lähtevät toistamiseen evakkotielle: 23.6.1944. Veli on 23-vuotias. Kohtalon tiet yhtyvät. Pastori Ukkonen lähettää kirjeen katoamisesta sekä pojan lompakon ja kellon Kannakselta. Terttu kirjoittaa, että ei ihminen voi tyhjempänä täältä lähteä kuin Aarre. (Ks. kirja Laatokan rannalta länteen II)

Viimeisin tieto

Jonkinlaisen kuvan rintamatilanteesta voi saada III/JR 25:stä vangiksi jääneen Eino Ahjoniemen katoamistutkinnasta. Vänrikki Karhu mainitaan myös Häklin katoamisilmoituksessa todistajana.

Yksikössä 30.8.1944 tehdystä tutkintapöytäkirjasta otteita, kuulusteltavana stm. Mauno Olavi Öberg, s. 17.7.1922 Porvoossa. Toimi Jääk. J/III/JR 25:ssä konepistoolimiehenä. 19.6.1944 jäi jääkärijoukkue kokonaisuudessaan mottiin Summan maastossa ja sen jälkeen yrittivät he useampaan otteeseen päästä omien joukkojen puolelle, mutta eivät yritykset johtaneet toivottuun tulokseen. Sen vuoksi joukkueenjohtaja, vänr. Pentti Karhu jakoikin joukkueen 22. tai 23.6. neljään 6 miehen osaan, joista ainoastaan kahden ryhmän miehiä pääsi omalle puolelle.

Ennen joukkueen jakaantumista jättäytyivät korpr. Ilmari Töyrylä sekä sotamiehet Eino Ahjoniemi, Kaarlo Lahti, Lauri Pohjonen, Arvo Tiirikka ja Erkki Harju muusta joukkueesta jälkeen Heinjoen aseman luona, koska he eivät enää jaksaneet kävellä, sillä joukkue oli syömättä kävellyt jo kolme vuorokautta. Joukkueenjohtajan käskystä huolimatta jäivät miehet istumaan noin 200 metrin päähän Heinjoen asemasta metsän reunaan. Venäläiset olivat asema-alueella taloja evakuoimassa, joten kuulusteltava epäili miesten joutuneen sotavangeiksi.

Tuohon aikaan vangiksi jääneet kuljetettiin kokoamispaikkaan joko Perkjärven tienoille tai Leningradin lähelle ja sieltä joko Volosovon leirin kautta Tsherepovetsiin tai suoraan sinne. Kaikesta päätellen Häkli ei ole koskaan tullut millään leirillä kirjatuksi vangiksi, vaan on menehtynyt sitä ennen.

Kansallisarkiston digitaaliarkistossa on NL:n lehti Sotilaan Ääni digitoituna. Siinä julkaistiin usein vangiksi jääneiden nimiä. Häkliä ei ole lehdestä löydetty. (Pertti Suominen, eversti evp. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n puheenjohtaja.)

Kirjoittanut: KirjailijanBlogin Tea Holm

Kuva: Matka entiselle kotiseudulle (Simo Häkli, Aarren nuorempi veli).

Poista paha olo: Tule siksi mitä parhaimmillasi voit olla

Poista paha olo: Tule siksi mitä parhaimmillasi voit olla on valtiotieteen tohtori Pauli Juutin selviytymisopas myös pandemiaan. Kyseessä on pandemia-ajan kirjallisuus. Kirja käsittelee sitä, miten ahdistusta voi alkaa purkaa, liittyy se sitten epidemiaan tai johonkin muuhun asiaintilaan.

Se, miten paljon pandemia ahdistaa, liittyy aiempaan elämänhallintaan sekä ahdistuneisuuteen ja aikaan ennen koronaa. Juutin kirja auttaa tunteiden työstämisessä, mikä on kovaa työtä. Oikopolkuja ei ole, keinoja sen sijaan on.

Kirjassa korostuu ratkaisukeskeisyys.

Roviolla

Omien henkilökohtaisten ongelmien kanssa tuntuu olevan kuin roviolla. Nimenomaan omat ongelmat voivat tuntua ylivoimaisilta. Juutin väite on, ettei vika ole pahoinvoivassa. Hän on usein kulttuurinsa uhri.

Ihmiset reagoivat eri tavoin uhkiin. Uhkakuvana voi olla esimerkiksi ekokatastrofi. Enemmistö elää luomassaan kuplassa ja viihteen lumovoiman kautta, vaikka maailman tila vaatisi toimia. Barrikadeilla seisomista ja mielipiteensä ilmaisemista.

Muutosta ei siis jakseta vaatia.

Moni kärsii stressistä ja ahdistuksesta

Arviolta kolmasosa yliopisto- ja korkeakouluopiskelijoista kärsii mielenterveydenhäiriöstä. Luku on suuri, liian suuri. Liian moni kärsii. Ja Suomi on maailman onnellisimpia maita. Millä mittarilla?

Kirjassa voi tehdä ahdistuneisuustestin, joka indikoi myös sitä, onko masentunut. Usein nämä kulkevat käsi kädessä. Yksilöllisyydestä on tullut synonyymi yksinäisyydelle. Lyhyet ja tilapäiset työ- ja ihmissuhteet ovat tätä päivää.

Somekin eristää meitä, koska se yhdistää vain näennäisesti.

Meditaatio avuksi

Meditaatio voi auttaa ahdistuksessa, koska se antaa keinoja ahdistuksen tai stressin käsittelyyn. Samalla ajattelulla ja toiminnalla ei voida ratkaista ongelmia, jotka ovat syntyneet, kun ihminen on noudattanut kasvatuksensa kautta omaksumiaan kulttuurisia malleja.

Kulttuurin ohjekirja ei viekään perille. Ei lisää tai tuo onnellisuutta. Vaikeissakin olosuhteissa, kuten keskitysleireillä, on voitu todeta, että unelmat edes mielikuvissa voivat pitää ihmisen hengissä. Toivoa on oltava, aina.

Meditaation avulla voi tiedostaa sisäistä puhettaan. On hiljennyttävä, tarkkailtava itseä ja ympäristöä, näiden välistä suhdetta.

Omatekoiset vankilat

Oikeanlainen sisäinen puhe voi toimia itseterapian tavoin. Joskus tarvitaan tukihenkilö avuksi. Hän voi olla myös ammattiauttaja, ellei muita ihmisiä ole saatavilla. Tarinankerronnalla ihminen tekee omatekoisia vankiloita.

Muutostyö alkaa toisenlaisten tarinoiden kertomisesta. Pahan olon poistaminen on mahdollista, antaa teos Poista paha olo lukijansa olettaa. Uskon siihen, että kun tiedostamme, voimme alkaa puhua muutoksesta. Muutospuheesta seuraavat muutosteot.

Ratkaisukeskeisyys ongelmakeskeisyyden sijaan on olennaista. Se on olennaisinta.

Arvot, hyveet ja hyvä elämä

Kysymykset antavat tilaa uusille vastauksille, jotka voi halutessaan kirjoittaa ylös. Omia suhdekuvioitaan, on kyse sitten työstä tai ihmissuhteista, voi alkaa muuttaa. Yksi hyvä keino ovat vertauskuvat.

Miten kuvailisit eläinkunnan termein työtäsi? Entä suhdettasi? Kiireistä kuin muurahaiskedossa, läpinäkyvää tai tahmeaa kuin hämähäkinverkko. Koronapandemia on kuin…

Liskoaivot vain toistavat alkukantaista kuviota, mikä ei johda arvojenmukaiseen ja hyveelliseen sekä hyvään elämään. Kirja ei kuitenkaan millään lailla vähättele todellisia ongelmia. Se pyrkii ongelmakeskeisyyden sijaan ratkaisukeskeisyyteen. Silloinkin kun keinot ovat vähissä.

Teos Poista paha olo on muistutus siitä, että ihmisyys on aina arvokasta. Ihmisarvo ei ikinä määräydy tekemisen tai saavutusten kautta. Materialismin perusta murenee, kun ihminen astuu suurelle lavalle: oman elämänsä päänäyttämölle.

Kirjoittanut: Tea Holm, teologi

Pandemian ja ilmastokatastrofin uhkat saattavat viedä meidät pelon ja ahdistuksen synkkään maailmaan. Pahan olon ja ahdistuksen armoille jääminen ei ole välttämätöntä. Me kykenemme muuttumaan. Teos Poista paha olo antaa tähän muutamia hyväksi havaittuja keinoja. Kirjoittaja Pauli Juuti on emeritusprofessori. Hän on toiminut Johtamistaidon Opiston tutkimusjohtajana sekä Lappeenrannan teknillisen yliopiston johtamisen ja organisaatioiden professorina. Kansikuva: Basam Books.

Mitä tapahtuu elämän jälkeen: Mitä tiede sanoo, mitä tutkimukset osoittavat?

Mitä tapahtuu elämän jälkeen – Mitä tiede sanoo, mitä tutkimukset osoittavat (2020) on Saara Nousiaisen kirjoittama teos spiritismistä, tieteellisestä tutkimuksesta ja kristinuskosta. Yhdistelmä on mielenkiintoinen kyseenalaistaessaan monia itsestäänselvyyksiä.

Kirja muun muassa esittelee tieteentekijöitä ja tutkijoita sekä heidän tutkimuksiaan sielun kuolemattomuudesta ja siihen kytkeytyvistä teemoista. Kirjassa Saara Nousiainen lähestyy henkilökohtaisesti kyseenalaistaen mutta myös uusimpaan tieteeseen pohjautuen uskonnollisiksi miellettyjä aiheita.

Kirjan Mitä tapahtuu elämän jälkeen kirjoittaja Saara Nousiainen syntyi Suomessa, mutta hänen perheensä muutti Brasiliaan hänen ollessaan vielä vauva. Aina siitä lähtien kun hän oppi lukemaan, sisarusten velvollisuuksiin kuului lukea päivittäin muutama luku Raamattua. Jotkin Vanhan testamentin kohdat herättivät hänen uteliaisuutensa, kun jotkin toiset taas kauhistuttivat häntä.

Kun hän oli noin 10-vuotias ja kuunteli isänsä ja muiden pastorien saarnoja, pieni Saara ihmetteli: Miksi jotkut ovat sairaita, jotkut terveitä? Miksi jotkut saavat oikeutta ja jotkut kärsivät vääryyttä? Mutta Raamattu sen paremmin kuin pastorien saarnatkaan eivät antaneet hänestä riittävän ristiriidattomia ja uskottavia vastauksia. 

Saara ihmetteli, miten erilaisia sisarukset olivat luonteeltaan jo lapsuudesta asti. Toiset olivat hyväkäytöksisiä, toiset käyttäytyivät epäkunnioittavasti ja jopa moraalittomasti. Monet kysymykset vaivasivat häntä kovasti, kunnes hänen veljensä kertoi perehtyneensä Allan Kardecin kokoaman spiritismin kysymyksiin tutkimalla, mitä tiedemiehet ovat niistä sanoneet. Aikuiseksi tultuaan Saara päätti, että hänen elämäntyönsä olisi myös antaa vastauksia heille, joita ne voisivat kiinnostaa.

Kirja on melko paksu lukupaketti aiheen vaativuuteen (tieto) nähden. Varsinaisia sivuja on 266. Kirja lähestyy spiritismiä (huom. kyse ei ole spiritismipelistä vaan spiritistisestä filosofiasta, jonka ranskalainen pedagogi Allan Kardec koonsi meedioiden välittämistä viesteistä) tieteelliseltä kannalta. En ota tässä kantaa ilmiön todenperäisyyteen.

Kirja Mitä tapahtuu elämän jälkeen on mielenkiintoinen katsaus moniin henkilökohtaisesti mieltä painaviin ja uskonnonfilosofisiin kuin myös puhtaasti teologisiin kysymyksiin. Saara kuvaa kirjassaan prosessia, joka saatteli hänet spiritualismin pariin. Kirjoittajan jalat ovat tukevasti kristillisellä maaperällä.

Näinhän oli myös spiritualistisen liikkeen syntyessä 1800-luvun puolivälissä. Se syntyi kristillisessä kulttuuriympäristössä, jonka se sitten kyseenalaisti. Spiritismi, jonka Allan Kardec kokosi Ranskassa 1850- ja 1860-luvuilla, on yksi tulkinta spiritualismista eli yhteydestä henkimaailman kanssa.

Spiritualistit uskovat, että henkimaailma on olemassa. Se merkitsee myös kuolemanjälkeisen elämän olemassaoloa heille. Tähän maailmaan voi olla yhteydessä spontaanein kokemuksin kuten läheisen poismentyä näyissä ja rukouksessa sekä meedion kautta. Meediona pidetään henkilöä, joka pystyy omasta mielestään aistimaan henkiä.

Tarkoituksena on tuoda jokin todistava viesti, joka demonstroi henkimaailmaan siirtyneen omaisen tai rakkaan yksilöllistä ja jatkuvaa olemassaoloa. Saaran kirjaa Mitä tapahtuu elämän jälkeen ei pysty tiivistämään yhteen blogitekstiin, joten se kannattaa lukea itse saadakseen käsityksen kokonaisuudesta.

Mielestäni kirja kestää hyvin myös teologista analyysia. Se esittää näkemyksiä, joihin moni nykyteologi voinee yhtyä. Se käsittää myös melko järkyttävän kuvauksen siitä, mitä abortti on sekä esittelee syyn elämän jatkamiseen ja vaalimiseen.

Lisätietoja kirjasta Mitä tapahtuu elämän jälkeen tästä linkistä.

Kvanttifysiikka: Tiede, järjestys ja luovuus

Kvanttifysiikka on kiinnostanut minua jollakin tasolla aina, vaikka minulla ei olekaan akateemisen tieteellisiä edellytyksiä sen syvälliseen hahmottamiseen. Pitkällä matematiikalla ei päästä pitkälle, kvanttifysiikalla päästään lähes mihin tahansa.

Teos Tiede, järjestys ja luovuus (David Bohm & F. David Peat) on puhutteleva teos niin suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian välisestä suhteesta kuin fysikaalisen todellisuuden luonteesta.

Teoksessa sivutaan myös tietoisuutta käsiteltäessä järjestystä. Tietoisuus ja aine voidaan nähdä yhden kokonaisuuden ominaisuuksina ilman, että ne olisivat erotettavissa toisistaan (muoto ja sisältö kuuluvat yhteen).

Kvanttipotentiaali on vähäpätöinen makroskooppisella tasolla. Kokemuksiimme se ei niinkään vaikuta. Materian käyttäytyminen palautuu klassiseen mekaniikkaan. Mutta kun aistihavainnot toimivat syvätasolla, tietoisuus voi abstrahoida “taustasta” sitä, mikä on suhteellisen pysyvää.

Kvanttiteorian todellisuuskäsitys ja tulkinta

Kvanttifysiikassa on kyse myös siitä, minkälaisen todellisuuden oletetaan olevan. Bohmin mukaan koko maailmankaikkeus on jakamaton ykseys. Samalla se on jatkuvasti muuttuva. Bohm ei ollut tyytyväinen Quantum Theory -oppikirjaansa, ja häntä kiinnosti kysymys kvanttitodellisuuden luonteesta yleensä.

Einstein soitti Bohmille kerran ja pyysi tätä keskustelemaan aiheesta Princetonin yliopistoon. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen kvanttiteoriaan sellaisenaan, vaan katsoi, että Bohmin tulisi tehdä kvanttiteorian tulkinnasta deterministinen. Pian Bohm esittikin kausaalitulkinnan. Se esitti yksiselitteisen mallin kvanttisysteemin luonteeta ja liikkeestä sekä oli deterministinen.

Tulkinta oli hämmästyttävä, koska Bohm itse oli esittänyt vain vuotta aikaisemmin, ettei sellainen ollut ylipäätään mahdollinen. Bohmin ontologis-deterministinen tulkinta vaikutti johdonmukaiselta. Einstein ei suhtautunut kausaalitulkintaan suopeasti, minkä myötä Bohm alkoi tarkastella tiedettä instituutiona, jota paitsi hallitsevat myös rajoittavat sosiaalis-psykologiset tekijät.

Tieteen kommunikaatiokatkokset haittaavat tieteen edistymistä.

Luovuutta peliin

Kirjan Tiede, järjestys ja luovuus toinen kirjoittajista David Peat toteaa heti aluksi, että kun hän alkoi opiskella yliopistossa luonnontieteitä, syvimmät kysymykset, etenkin kvanttiteoriaa koskevat, jäivät vaille vastausta. Useimmat tutkijat eivät oikeastaan edes olleet kiinnostuneita sellaisista kysymyksistä.

Yliopistossa kannustettiin konkreettisiin tuloksiin, tieteellisiin artikkeleihin ja tieteellisesti hyväksyttävien ongelman ratkomiseen. Peat koki, että häntä itseään kiinnosti muu kuin rutiinitutkimus, minkä myötä ei tietenkään synny vaikuttavaa tieteellisten artikkelien julkaisuluetteloa. (Mikä tiedejulkaisu ne edes julkaisisi?)

Ydinkysymykseksi nousi kysymys: “Kuinka päästä luovaan dialogiin tieteessä?”

Peatin mielestä kommunikaatiolla on tärkeä rooli uusia ajatuksia kehitettäessä. Oli oltava myös voimakas kiinnostus. Kyseessä ei ollut vain yksityiskohtien, vaan kokonaisuuden, ymmärtäminen.

Fysiikasta kohti filosofiaa

Näin ollen fysiikka vei kohti filosofista ajattelua, jota on taidettu pitää joutavana, mitä tulee luonnontieteisiin. Aiempi luonnonfilosofian käsite kuitenkin saattaa kuvastaa sitä, mistä on kyse. Lopulta on kyse tutkimustuloksista tulkintana.

Akateemisten ihmisten kilpailu haittaa suuresti sitä dialogia, jota he voisivat käydä, jos eivät olisi niin poteroituneita. Bohm mainitsee, että oli mielenkiintoista tutustua Niels Bohrin työhön ja etenkin kysymykseen havaitsijan ja havaittavan ykseydestä.

Bohrin ajattelussa se liittyi siihen, että maailmankaikkeus on jakamaton kokonaisuus. Filosofiaa ei voinut erottaa fysiikasta. Fysiikka mutta myös filosofia voi saada matemaattisen muodon.

Kvanttiteoriaan sisältyi useita klassisen fysiikan kannalta vallankumouksellisia asioita. Klassisessa teoriassa kentän olisi pitänyt antaa energiaa jatkuvasti, mutta energia oli kvantittunutta niin, että vain tietyt energiat olivat mahdollisia. Kvanttiteoriaan liittyi myös kaukovaikutus. Mikään fysiikan tuntema voima ei voinut selittää tätä yhteyttä.

Kaavoista kaavoittamattomaan maahan

Krishamurti oli Bohmin merkittävimpiä keskustelukumppaneita. Hänen opetuksensa ydin on lauseeseessa: ”Totuus on poluton maa”. Bohm oli kyllästynyt siihen, että vain kaavoilla oli käyttöä ilman, että niiden takana olevasta ideamaailmasta olisi piitattu pätkän vertaa. Siitä ei yksinkertaisesti haluttu puhua.

Bohm haki siis kvanttiteorian perusteita, siinä missä laajempi tiedeyhteisö haki jotakin muuta, kuten ydinaseen kaavaa. Intuitio, mielikuvitus ja luovuus kävivät jossakin määrin ylimääräisiksi käsitteiksi fysiikassa. Vain matematiikalla (kaavat, yhtälöt) oli väliä.

Kirja Tiede, järjestys ja luovuus kärjistää asioita, mutta se sisältää ajatuksen siitä, että matematiikan painotus meni liian pitkälle fysiikassa sen luonnonfilosofian kustannuksella. Einstein arvosti matemaattista formalismia, kauneutta, mutta hänen lähtökohtanaan ei ollut matematiikka, ainakaan luovalla kaudella.

Einstein aloitti mielikuvista, joista hän sitten johti käsitteitä. Matematiikka on Bohmin ajattelussa vain yksi osa ihmismielen toimintaa, ei kaikki kaikessa, edes fysiikassa. Matematiikka mahdollistaa täsmällisen ja jäsentyneen ilmaisun, mutta se on rajallinen (kielellinen) kehys. Todellisuuteen kuuluu aina enemmän, kuin mihin sanat viittaavat.

Fysiikan piilevän perusrakenteen haastaminen

Bohm katsoi, että se, mistä fysiikassa voidaan puhua, on jo ikään kuin ennalta määrätty sen perusrakenteessa. Jos haluttiin ylittää tuo oletus-asetus, oli keskityttävä kvanttimekaniikkaan ja jätettävä muu maailma. Samaan aikaan oli oltava maailmassa, käytettävä sen käsitteitä sekä tieteen kieltä.

Kvanttiteorian sekavuus johtui osittain tieteen kommunikaatiokriisistä. Fyysikoiden käyttämä kieli on epäyhtenäistä. Esimerkkinä tällaisesta kriisistä on Bohrin ja Einsteinin kommunikaation epäonnistuminen, mikä heittää varjonsa myös nykyfysiikkaan.

Einstein katsoi, että peruskäsitteiden suhde todellisuuteen pitäisi olla yksiselitteinen. Bohr oli ottanut käyttöön uusia käsitteitä, jotka olivat moniselitteisiä ja vapaamuotoisia. Entä jos signaalin käsite muuttuisi moniselitteiseksi? Voisiko signaali siirtyä valoa nopeammin?

Kun käsitys todellisuuden luonteesta poikkeaa paljon kahden tutkijan kesken, niin kultaista keskitietä ei ole löydettävissä. Molemmat etsivät totuutta omalla tahollaan. Kyse on yhdestä fysiikasta, josta Bohrin ja Einsteinin välirikossa tuli monta. Ainakin väliin aukesi syvä kuilu.

Suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria eivät keskustele sekä kausaalitulkinnasta

Dialogin puuttumisella on ollut kauaskantoisia seurauksia. Keskitytään siis matematiikkaan, josta kaikki voivat olla yksimielisiä! Jotta kaksi maailmankuvaa saadaan kohtaamaan, on oltava tutkijoita, jotka eivät ennalta ole sitoutuneet tiettyyn maailmankuvaan tai tulkintaan. Vapaa ja luova kommunikaatio voisi muuttaa tiedettä sen kaikilla tieteenaloilla.

David Bohmin kausaalitulkinta kuvaa kvanttiprosessia. Se ei edellytä formaalia erottelua kvanttijärjestelmän ja ympäristön klassisen laitteiston välillä. Kyseessä ei ole siten perustavanlaatuinen yhteismitattomuus. Kausaalitulkinta on tekninen esitys, johon kuitenkin sisältyy tietty tulkinta.

Kvanttiteoriallakin on paradigma, jonka haastaminen itsessään on haastavaa. Elektroni ei sen mukaan ole koskaan erillään kvanttikentästä, joka toteuttaa Schrödingerin yhtälön aivan kuten sähkömagneettinen kenttä toteuttaa Maxwellin yhtälön. Se on kausaalisesti määräytyvä, vaikkakaan ei sisällä täydellistä determinismiä, ennaltamääräytymistä.

Klassisen ja kvanttimekaniikan käyttäytymisen ero aiheutuu kvanttipotentiaalin toiminnasta. Kvanttipotentiaalilla on ominaisuuksia, joista seuraa uusia aineen ominaisuuksia, joita ei sisälly sellaisenaan kvanttiteoriaan. Kvanttipotentiaali (Q) ei riipu kvanttikentän voimakkuudesta (vrt. klassisen mekaniikan kappaleen liikuttamisen vaikutus on verrannollinen voimakkuuteen tai kokoon), vaan sen muodosta.

Informaation käsitteestä

Kvanttipotentiaali määräytyy kvanttiaallosta. Kaksoisrakokoe todisti jossakin määrin kvanttihiukkasten aalto-hiukkasdualismin, mutta miten selitys annetaan kausaalitulkinnassa? Hiukkaseen ei vaikuta mikään klassinen voima, kun se (elektroni) poikkeaa suunnastaan. Aalto-ominaisuudet eivät johdu kvanttihiukkasen dualistisesta olemuksesta vaan kvanttipotentiaalin monimutkaisista vaikutuksista.

Potentiaalin sisältämä informaatio siis määrää kvanttiprosessin tuloksen. Aktiivisen informaation perusajatus on se, että vähän energiaa sisältävä muoto yhtyy suurempaan energiaan ja myös ohjaa sitä. Alkuperäinen energiamuoto informoi eli antaa muodon suuremmalle energialle. Muodoton energia saa muodon informaatiosta.

Informaatio on potentiaalisesti aktiivista, mutta kun sillä on muoto, se on aktuaalisesti aktiivista. Kausaaliteoria esittää luonnon olevan monimutkaisempi kuin mitä on ajateltu. Ainetta analysoitaessa mikrotasolla sen käyttäytyminen ei yksinkertaistukaan vaan monimutkaisuu ja on jopa kummallista.

Etäiset tapahtumat ja rakenteet voivat vaikuttaa hiukkasen liikkeeseen, niin että jokainen koe on yksi kokonaisuus. Miten klassinen maailma erillisine objekteineen voi ilmetä? Rajatapauksissa kvanttipotentiaali on häviävän pieni, joten sen informaatio ei ole enää aktiivista. Objektit käyttäytyvät kuin ne olisivat erillisiä. Raja, jonka jälkeen kvanttipotentiaalia ei tarvitse enää ottaa huomioon, on klassinen raja.

Lopuksi

Informaatiokentän käsite ei aiheuta yhteismitattomuutta. Klassisena rajatapauksena maailman voi yleensä analysoida erillisiksi ja riippumattomiksi objekteiksi. Kausaaliteoriaa ei ole yleisesti hyväksytty, ja siihen on jopa suhtauduttu vihamielisesti. Se ei kuitenkaan aiheuta katkosta vanhoihin, klassisiin käsitteisiin nähden edes silloin, kun se esittää uusia käsityksiä.

Perinteisissä lähestymistavoissa puhutaan aaltofunktion romahtamisesta. Kausaalitulkinta antaa maailmankaikkeuden, joka ei ole riippuvainen mittalaitteista tai havaitsijoista. Tulkintana se on kausaalinen mutta ei täysin deterministinen. Siksi myös luovuus voi toteutua kausaalisessa tulkinnassa.

Aineessa on vielä tutkimattomia tasoja. Hiukkasten välinen etäisyys ei poista vaikutusta. Epälokaalinen vuorovaikutus poikkeaa klassisesta mekaniikasta. Epälokaalisuus näyttää rikkovan suhteellisuusteorian perusperiaatteen, että mikään signaali ei voi edetä valoa nopeammin.

Kvanttipotentiaalia ei voi käyttää signaalinsiirtoon, joten välitön kvanttipotentiaaliyhteys etäisten hiukkasten välillä ei riko suhteellisuusteoriaa. Epälokaali kvanttipotentiaali yhdistää etäiset hiukkaset välittömästi. Einsteinin vaatimus lokaalisuudesta on vaikuttanut suuresti tulkintamahdollisuuksiin fysiikassa.

Dialogi voisi kuitenkin synnyttää uutta. Kirja Tiede, järjestys ja luovuus peräänkuuluttaakin luovia metaforia. Niiden käyttö edellyttäisi, että erilaisia ja jopa vastakkaisia näkemyksiä pidettäisiin yhtä aikaa mielessä. Se voi olla liian paljon vaadittu, mutta tällöin voitaisiin huomata, että aineen ominaisuudet eivät vielä anna olettaa, että ihmisen tietoisuus voisi merkittävästi vaikuttaa elektroniin fysikaalisessa mittauksessa.

Tästä kirjasta jäi mieleen se, että kaikki kvanttiteorian tulkinnat ja fysikaalisten teorioiden tulkinnat yleensäkin tukeutuvat filosofisiin olettamuksiin kuin myös moniin muihin olettamuksiin. Filosofia tai tulkinta ei ole epätieteellinen elementti itse tutkimuksessa, vaan on mielestäni erittäin tärkeää pystyä kannattelemaan kahta eri näkemystä samanaikaisesti, jotta voidaan päästä synteesiin tai keskusteluyhteyteen edes jotenkin mielekkäällä tavalla. Bohm ja Peat haluavat vapauttaa ne luovat voimat, jotka ihmisessä ja koko maailmankaikkeudessa potentiaalisesti piilevät.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT