Teos Pyhä Eurooppa on matkaopas pyhille paikoille

Teos Pyhä Eurooppa on unenomainen matkakirja, joka on täynnä Euroopan pyhää ja esoteerista sekä pakanallista historiaa. Sen on kirjoittanut Aki Cederberg, ja upeat, havainnollistavat valokuvat ovat hänen Justine-vaimonsa ottamia.

Kirja on erikoinen sekoitus vanhoja pyhiä paikkoja ja niiden historiaa, Euroopan uskontohistoriaa, matkapäiväkirjaa ja kansanuskoa sekä kirjoittajan omia uskomuksia. Sen omistaisi mielellään painotuotteena, jotta se tulisi oikeuksiinsa. Minulla on mediakappaleena sähköinen versio.

Kirjailija Aki Cederberg on muusikko ja elokuvantekijä, joka kirjassaan kartoittaa Euroopan sielumaisemaa matkustamalla kalmistoista pyhille puille ja holveista puutarhoihin. Voimapaikat löytyvät Ruotsista, Tanskasta, Latviasta, Liettuasta, Virosta, Saksasta, Ranskasta, Islannista, Italiasta, Portugalista ja Espanjasta sekä Suomesta. Näillä pyhillä paikoilla kuin myös juhlatilaisuuksissa Cederberg toimittaa pohjoisia henkisiä riittejä kautta kirjan.

Kirja kysyy, onko ihmissielussa palava tuli jumalten sytyttämä vai ihmisen oman kaipuun lopputulos. Se kulkee Euroopan katuja, kujia, polkuja ja puutarhoja uinuvien jumalten ja pyhän jäljillä niin kauan, kunnes jotain olennaista löytyy.

”Kaipaan vieraiden rituaalitulien äärelle, mutta kuitenkin toivon, että niiden liekit olisivat samaa tulta kuin omani. Kaipaan kauneuden ja runouden maailmaa pelkän käytännön maailman sijaan, sellaista, jossa myytit heräävät henkiin… Haen siltoja tämän ja toisen maailman välillä. Maailman, jota asuttavat esivanhemmat, jumalat ja suuri tuntematon. Se on piilossa oleva sielunmaisema, Pyhä Eurooppa, jonka jäljillä lähden matkaan.”

Aki Cederberg

Teos Pyhä Eurooppa alkaa Tukholmasta, jonka näkymä on kuten Helsingissä: lohduton ja harmaa. Vanhassa Uppsalassa pilvet väistyvät ja kirkonkellot alkavat soida. Odinsborgin ravintolan savupiipun päällä istuvat kaksi mustaa korppia kuin yksisilmäisen jumalan Odinin korpit Ajatus ja Muisti, jotka lentävät keräämässä tietoa isännälleen.

Kirjassa on muinaistietoutta. Se sisältää symboleita ja niiden tarinoita. Muinaiset jumalkummut olivat uhraamista varten. Blót tarkoittaa uhraamista. Blótissa annettiin juoma- tai ruokauhri jumalille, jumalattarille, maan hengille tai esivanhemmille. “Terve Jumalat! Jumalattaret, terve!”

Cederberg toteaa, että pohjoisten kansojen vanhat jumalat kulkevat modernin maailman rajamailla. Myöhäismodernissa maailmassakin ne muistuttavat omasta olemassaolostaan paitsi kulttuurin kuvastossa myös sen kielessä. Lopulta ne löytyvät pohjoisen ihmisen sydämestä. Cederberg kirjoittaakin arvoituksellisesti: ”Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti.”

Ukko-ylijumala oli jylhä ja kunnioitettava hahmo, ennen kuin se alkoi merkitä kristinuskon myötä paholaista. Ylijumalan taustalla saattaa olla indoeurooppalainen ukkosenjumala Perkunos, johon liitetään hakaristi eli elämän kiertokulun ja ikuisen paluun symboli, joka edustaa olevaisen salaisuutta ja sen muuttuvaa luonnetta. Hakaristi on varjeluksen ja elämän luovien voimien merkki, vaikka nykyaikaiset poliittiset liikkeet ovat sitä käyttäneet omiin tarkoitusperiinsä.

Kirjoittaja muistuttaa lukijaansa myös siitä, kuinka pakanallinen luontousko on paikallinen perinne globaalin sijaan. Se on olennaisesti sidottu paitsi paikkaan ja luontoon myös tiettyyn kansaan ja sen tarpeeseen tuntea itsensä: tietää paikkansa. Keskeistä näille uskomusperinteille on se, että pyhyys on jotakin sellaista, mikä löytyy jalkojemme juurelta. Se ei liity yksinomaan rituaaleihin ja lauluihin vaan kokonaiseen elämäntapaan.

Vanhat, pakanalliset uskontoperinteet ovat kärsineet Baltiassa neuvostoajan ideologiasta. Kristinusko oli jo sitä ennen ehtinyt tuhota pakanoiden pyhät paikat ja korvata luontoyhteyden teologiallaan. Cederberg toteaa, että alkuperäinen uskonto ja perinteet eivät väistyneet. Ne olivat juurtuneet ihmisten sydämiin ja elivät myyteissä, rituaaleissa, tarinoissa, lauluissa ja vuodenkiertoa merkitsevissä juhlapyhissä, joiden harjoittaminen jatkui kansan keskuudessa.

Kirjasta Pyhä Eurooppa selviää, että balteille sauna on pyhä paikka, elämän ja kuoleman, tämän- ja tuonpuoleisen välitila, jossa on mahdollista puhdistautua ja jopa parantua. Sauna on myös suomalaisille pyhä paikka. Löylyn henki viittaa elämänvoimaan, joka kuoleman hetkellä pakenee ruumiista sielulintuna.

Kuva: Ulrike Leone

”Saunan ikiaikaisissa löylyissä, vanhan Väinämöisen hiessä, tunnen olevani kansojemme yhteisessä pyhässä temppelissä, paikassa, jossa suomalainen ja baltialainen perinne kohtaavat ja risteytyvät: metsässä. Sen käytäviä täyttävät eri jumalia, mahteja ja henkiä ilmentävät puut, joet ja lehdot. Metsätemppelimme väkeä lähestymme uhrilahjoin. Vaikka puhumme eri kieliä, on meillä molemmilla pyhä, ikiaikainen suullinen laulu- ja loitsuperinne, joka kuvastaa ymmärrystämme maailmankaikkeudesta ja itsestämme suhteessa siihen.”

Aki Cederberg

Kirjassa on monia mielenkiintoisia syväsukelluksia kuten Pyhä Graal, joka ymmärretään maagisena maljana, johon varakas juutalainen Joosef Arimatialainen keräsi verta ristiinnaulitun Jeesuksen haavoista tai Jeesuksen kuppina, josta hän tarjosi viiniä viimeisellä ehtoollisella. Se on käsitetty myös muilla tavoin.

Lukija tietää kulkevansa etsijöiden jalanjäljissä. Kirjassa Pyhä Eurooppa on vahvan esoteerinen – tai pakanallinen – pohjavire. Esikristilliset tavat ja uskomukset yhdistävät joskus niin sotaisia eurooppalaisia.

Cederbergin mukaan riimujen akateeminen tutkiminen on lähes kokonaan poistettu yliopistoista Skandinavian ulkopuolella, sillä poliittisesti korrektit tahot liittävät sen yhä kansallissosialismiin. Silti riimut tulevat satojen ellei tuhansien vuosien takaa. Yritykset puhdistaa riimut niiden tahritusta maineesta ja tehdä niistä fantasiaviikinkimaailman taikamerkkejä ovat harha-askelia.

Riimut ovat paljon moniulotteisempia, jotta ne vääntyisivät yhden ideologian palvelukseen. Cederberg toteaakin, kuinka kansallissosialistit osasivat manipuloida kansaa estetiikan keinoin ja käyttää symboleja tavalla, joilla heidän poliittinen liikkeensä vetosi saksalaisten alitajunnassa johonkin politiikkaa syvempään. Hurmio, jonka he saivat aikaan, ei ollut vain jonkin yhteiskunnallisen uudistuksen ansiota, vaan se oli luonteeltaan lähes uskonnollista.

”Riimut merkitsevät niiden synnyttämien kansojen ikuista sielunmaisemaa, niiden suhdetta saloihin, pyhään ja luonnon alkuvoimiin. Riimujen edustamaa henkistä ja kulttuurista perimää ei voi pyyhkiä pois tai kieltää lailla, eikä niiden mahti ei ole mihinkään kadonnut.”

Teos Pyhä Eurooppa kuvastaa aikaamme, jona olemme kadottaneet sielumme: sielutonta aikakauttamme. Emme omaa sielua emmekä jumalia. Hengettömänä aikana jäljellä ovat vain aineelliset arvot henkisten sijaan. Elämän merkitys on kadonnut, kuollut.

Salainen tieto säilyy myyteissä, symboleissa. Suurimmalle osalle ihmisistä vanhat jumalhahmot eivät merkitse enää yhtään mitään. Cederberg kuvailee omaa pyhää matkaansa: ”Mutta ehkä jumalat ovat muistaneet minut, sillä jostain sisältäni kumpusi varhaisesta nuoruudestani alkaen kutsu lähteä etsimään heitä. Se saapui näkyinä, unina ja sisäisinä maisemina. Näin välähdyksiä häilyvästä pyhästä maailmasta satunnaisissa hetkissä, ja kuulin kutsun kuiskauksina tietoisuuden rajoilta.”

Tradition mukaan aikamme on epätasapainon aika, viimeisen syklin aika, jolloin olemme menettäneet yhteyden itseemme, luontoon ja ylimaalliseen. On uskottu, että ihminen voi traagisen tapahtuman johdosta menettää sielunsa tai itsensä. Nyt on meneillään kollektiivinen sielunmenetys.

Viiniä kuluu matkatessa pyhillä paikoilla, mutta mitä sitten. Niin kuluu elämäkin, ja aika. Ja jumalat kiittävät uhrilahjoistaan Herrankin päivänä.

— Tea Holm

Magian lumo: William James valkoisen korpin jäljillä on uusin tietokirjani

Kirjailijanblogin Tea Holm on tietokirjailija ja vapaa tutkija. Hänen uusin teoksensa on nimeltään Magian lumo. Se on tietokirja psyykillisestä tutkimuksesta. Se on itsenäinen teos, joka toimii myös jatko-osana Perhosvaikutus-tietokirjalle (Basam Books, 2019) spiritualismista.

Filosofi William James (1842-1910) on yksi 1800-luvun lopun merkittävimmistä ajattelijoista ja etenkin hänen työnsä psykologian, uskonnonfilosofian ja pragmatismin parissa ovat olleet uraa uurtavia. James tutustui myös spiritualismiin jo 1860-luvun lopulla. Se oli aikakautensa suuri muoti-ilmiö. Spiritualistisina pidettyjen ilmiöiden tutkimus osaltaan synnytti psyykillisen tutkimuksen, jonka johtohahmoja amerikkalainen James oli.

Magian lumo käsittelee psyykillisen tutkimuksen historiaa ja William Jamesin merkittävää tuotantoa. James teki psyykillistä tutkimusta noin 30 vuotta ja oli perustamassa Yhdysvaltoihin psykologisen tutkimuksen yhdistystä. Ajankuvan ymmärtämiseksi kirjassa ovat mukana muun muassa Madame Blavatsky, tunnetut psyykilliset tutkijat William Crookes, Richard Hodgson, Frederic Myers ja James Hyslop sekä kirjailija Arthur Conan Doyle.

Psyykilliset tutkijatkaan eivät osanneet sanoa, mistä pyykillisissä ilmiöissä oli lopulta kyse. Tiettyjen ilmiöiden ”olemuksesta” ei vallinnut yksimielisyyttä edes heidän keskuudessaan. Oliko kyse toistaiseksi tuntemattomasta luonnonvoimasta, psyyken ei-tiedetystä kapasiteetista vai kuolleiden vaikutuksesta? Henkihypoteesi ei siis ollut ainut selitys, vaikkakin se näytti selittävän tietyn tapausjoukon.

Spiritualistinen selitys ei ollut ainoa. Toisaalta psykologinen selitys ei ollut riittävä, mitä tuli psyykillisiin tutkijoihin, kuten William Jamesiin. Teosofeista eivät henget aiheuttaneet kolauksia tai mahonkipöytien liikkumisia, vaan ne aiheuttivat salatut sielunvoimat. Heidän mielestään mieli saattoi otollisissa olosuhteissa vaikuttaa aineeseen tai toiseen mieleen.

Tieteilijät olivat perillä siitä, kuinka yleisiä huijaukset myös olivat, ja he tunsivat yleisimmät taikakeinot. Taikurit auttoivat myös paljastamaan petkutuksia. Frank Podmore suhtautui spiritualismiin jo lähtökohtaisesti kielteisesti ja paljasti systemaattisesti meedioina esiintyvien metodeja. Ehkä kyseessä oli ajan henki. Haluttiin uskoa uskomattomaan, nykykielellä lumoukseen, koska Jumala oli kuolemassa tai kuollut.

Suurin osa spiritualismin ilmiöistä on selitettävissä psykologisesti, ihmistietein. Kyse on virhetulkinnoista tai huijauksesta: omien aistien huijaamisesta sekä siitä, miten mieli toimii (ns. yliluonnollisen psykologia). Spiritualismin historia on osittain petosten historiaa. Toissa vuosisadan vaihteessa moni ammattimeedio jäi verekseltään kiinni petoksesta. Spiritualistiset istunnot olivat hyvää bisnestä: showbisnestä.

On olennaista ymmärtää, miksi William James tai William Crookes löysivät itsensä niin usein viktoriaanisen ajan istuntohuoneista, spiritistisistä istunnoista. Sellaisessa tutkimuksessa, joka on keskittynyt epäasiallisesti vain henkilökohtaisuuksiin, ei ole järkeä. Crookes ja syytös ihastumisesta nuoreen meedioon sekä Myersin esittäminen vain naistenmiehenä, ei vakavasti otettava psyykillisenä tutkijana, ovat esimerkkejä tästä.

Photo by Dr. Yogesh Namdev on Unsplash. Se, missä valossa näemme asiat, määrittelee todellisuuskäsityksemme.

On totta, että monet meediot olivat nuoria naisia, mutta mukana oli myös miehiä, kuten kuuluisa D. D. Home. Crookesin vaimo osallistui moniin istuntoihin. On arveltu, että Crookes olisi ollut ihastunut nuoreen meedioonsa aivan vaimonsa silmien alla. Myersia on pidetty naistenmiehenä, mutta hän tutki eri ikäisiä ja molempaa sukupuolta olevia meedioita. Eniten tutkittu meedio oli kotirouva ja äiti Leonora Piper, jonka lapset kulkivat hänen käsikynkässään Euroopassa.

Voidaan olla montaa mieltä siitä, oliko SPR tai ASPR organisoitu näennäistieteellinen liike, kuten Krister Dylan Knapp on tutkimuksessaan William James: Psychical Research and the Challenge of Modernity esittänyt. Asioihin on toki suhtauduttava kriittisesti, mutta lähteiden on siinä tapauksessa oltava kunnossa – alusta loppuun. Heittoja ei voi tieteessä tehdä.

Maagiselta ajattelulta ei ole turvassa kukaan – ei edes tieteentekijä. On esitetty, että tutkijat (nimenomaan väitelleet tutkijat) pystyvät perustelemaan melkein mitä tahansa, koska ovat juuri harjaantuneet väittelyihin ja hiustenhalkomisiin. Mutta kompastuvatko he omatekoiseen viisauteensa kuin pikkukiviin?

Monen psyykillisen tutkijan maine vakavasti otettavina luonnontietelijöinä oli vaakalaudalla vain siksi, että he paljastivat tutkivansa meedioita. Vielä pahemmaksi tilanne meni, jos jonkin mediaalisen ilmiön väitettiin olevan aito.

William Crookes, William James ja Charles Richet, vain joitakin “suuria nimiä” mainitakseni, suhtautuivat vakavasti psyykilliseen tutkimukseen – julistaen joko henkien tai telepatian olemassaolon. Heidän tieteelliset ansionsa eivät rajautuneet vain yleistieteen kannalta arvokkaisiin aiheisiin.

Tieteeseen kuuluu yritys ja erehdys sekä kokeilut ilman, että tietää ennalta lopputulosta. Tässä mielessä psyykillisessä tutkimuksessa oli kaiken aikaa kyse myös tieteestä – ei vain magian lumosta. Professori Robert A. McDermottin mukaan William James oli poikkeuksellinen filosofi ja psykologi, koska hän sieti psyykillisen tutkimuksen ja tieteellisen ajattelun välistä ristiriitaa omassa tutkimustyössään.

Uskonto ja tiede mittelivät jatkuvasti keskenään paitsi aikakaudessa myös Jamesin pään sisällä. Sielunelämää koskeva tutkimus oli jotain uskonnon ja tieteen väliltä. Se ei onnistunut poistamaan niiden välistä jännitettä – päinvastoin, vaikka se ehkä oli ollut tausta-ajatus.

Magian lumo sisältää myös suomalaisten yliluonnollisia kokemuksia. Aineistot on saatu kyselytutkimuksin 2019-2020. Ne liittyvät kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuteen.

Kirjailijanblogin ylläpitäjä ja Magian lumon kirjoittaja on Tea Holm, FT, TM, uskonnonopettaja ja vapaa tutkija, joka on loputtoman kiinnostunut ihmismielestä ja elämästä sekä sen erilaisista ilmiöistä. Tieteellisen menetelmän avulla emme voi sanoa yliluonnollisen olemassaolosta mitään ratkaisevaa. Parapsykologisina pidetyt ilmiöt eivät ole onnistuneet asettumaan tieteellisen tutkimuksen valokeilaan, vaan ne ovat paenneet kerta toisensa jälkeen pimeisiin nurkkiin. Jos tiede ei voi todistaa näitä ilmiöitä, miksi niihin uskotaan?

Tämän päivän maailmassa on aihettakin kysyä, mikä mieli uskonnoissa

Tarmo Kunnas on kirjoittanut teoksen Mikä mieli uskonnoissa? Pohdintaa uskonnon, moraalin ja pyhyyden nykyisestä olemuksesta. Se tarkastelee uskontoa hetkellä, jolloin kristillisen kirkon jäsenmäärä on laskenut hurjasti. Vuonna 2019 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 68,7 prosenttia väestöstä.

Kunnas on toiminut kirjallisuuden professorina Jyväskylän ja Sorbonnen yliopistoissa. Hän on toiminut Suomen Ranskan instituutin johtajana ja käsitellyt julkaisuissaan filosofisia aiheita. Hänen uusin teoksensa sopii hyvin yliopistolliseksi kurssikirjaksi.

Katedraalivanhus symboloi enemmän kuin uskontoa. Kuvaaja on Paul Deetman palvelusta Pexels.

Uskonnon merkitys nykymaailmassa

Teos Mikä mieli uskonnoissa? lähtee liikkeelle Pariisin Notre Damen tulipalosta 15. huhtikuuta 2019. Katedraali vaurioitui pahoin tulipalossa. Tarmo Kunnas toteaa teoksensa alussa: “On vaikea löytää ihmistä, joka ei välitä katolisten katedraalien kauneudesta.”

Itkevät ja järkyttyneet sekä rukoilevat ihmiset taltioituivat tv-lähetyksiin. Kirkko sai rahalahjoituksia jälleenrakentamista ajatellen. Se ei ollut “vain” katolinen monumentti, kaunis katedraali tai vetovoimainen turistinähtävyys. Se ei ollut pelkästään pala Ranskan historiaa tai tasavallan pyhyyden vertauskuva. Siinä tuntui olevan jotain arkikokemuksen yli kohoavaa, Kunnas toteaa teoksessaan.

Teos Mikä mieli uskonnoissa? arvioi uskontojen merkitystä.

Kunnas toteaa myös, että Notre Dame on vertauskuva taiteen voimasta. Palo-onnettomuuden kokemus oli jotain yhteistä ja arvoituksellista. Siinä oli jotain samaa uskonnollisen mysteerin tai pyhyyden kokemuksen kanssa.

“Notre-Damen karismaattisella olemuksella on myös se etu, että merkittävät historialliset tapahtumat ovat jättäneet siihen henkisesti valveutuneiden ihmisten tajunnassa syviä muistijälkiä. Se puhuu monen aikakauden kieltä ja kohoaa tässäkin suhteessa yli oman aikansa…”

Pyhästä ja pyhyydestä

Klassinen ontologinen määritelmä pyhästä on uskontofenomenologi Rudolf Otton (k. 1937) teoksessa ”Das Heilige” seuraavanlainen: uskonnollinen kokemus on kokemus jostain ”täysin toisesta” (saks. das Ganz Andere). Pyhyys on jotakin kokonaan toista.

Antropologi Clifford Geertzin ehdotelma uskonnosta symbolien järjestelmänä sopisi mielestäni selittämään tätä yhteistä traumakokemusta. Symbolit, kuten käsite jumala, ovat kulttuurisidonnaisia. Ne kertovat tietyn kulttuurin edustajille, millainen maailma tai todellisuus (tai jumala) on.

Sosiologi Émile Durkheim (k. 1917) piti uskontoa yhteisön kollektiivisesti jakamien ja ylläpitämien arvojen ja normien kokonaisuutena, joka sisäistetään ja jota ylläpidetään rituaalien avulla. Normeja Durkheim kuvasi käsitteellä ”pyhä”.

Antropologi Bronislaw Malinowski (k. 1942) teki tutkimuksia Uuden-Guinean alueella 1900-luvun alussa. Hänen mukaansa riitit ja myytit perustelevat sosiaalista toimintaa sekä ylläpitävät sitä. Malinowskin mukaan uskonto oli määriteltävissä kahden käsitteen avulla: kaitselmus ja kuolemattomuus.

Mieleeni tulivatkin jo alkumetreillä teosta Mikä mieli uskonnoissa? lukiessa nämä pyhän ja uskonnon teoriat sekä se, että uskonto ei ole vain uskontoa. Se ei ole koskaan vain uskontoa. Se on kulttuuria ja kokemuksellisuutta.

Koronan anti

Korona sai ihmiset miettimään kirjoittajan mukaan myös ihmisen tai maailman henkistä tilaa. Ihmiset saivat pandemian myötä enemmän aikaa itselleen ja perheelleen sekä ajatuksilleen. Ihminen törmäsi omiin rajoihinsa globaalisti. Kuolema saattoi korjata rikkaan tai köyhän, kenet tahansa.

Kunnas kuvailee, kuinka koronaepidemia vei ihmiset kuin aikamatkalle maailmaan, jossa heitä eivät suojelleet kaikkivoipa lääketiede ja modernin teknologian mukavuudet, maailmaan, jossa ei voinut enää vapaasti matkustaa ja jossa kuolemanvaara oli jatkuvasti läsnä.

Tauteja on tullut ja mennyt. On niitä aina pelätty, mutta nykyihminen ei koe samalla tavalla sairauden ja kuoleman uhkaa kuin edeltävät sukupolvet. Mikä on elämän luonne? Mikä enää on pyhää?

Korona-aikana onnellisuuden on saattanut löytää elämän pienistä hetkistä ilman, että etsisi itseään ulkomaita myöten. Aineellisuus tai elämyksellisyys ei ehkä olekaan kaikki kaikessa. Koti onkin kaikki kaikessa elon lyhyellä ja tuntemattomalla tiellä.

Puhutaan uskonnosta rakentavasti

Teoksen Mikä mieli uskonnoissa? teemana on käsitellä uskontoja siten, että niistä löytyy rakentavia merkityksiä. Kirjoittajan näkemys uskonnosta on eksistentiaalinen. Se yrittää ymmärtää, mitä uskonto merkitsee osana inhimillisen elämän kokonaisuutta.

Olemme Jumalan kuoleman aikakauden lapsia. Kristillinen perinne on jättänyt monet orvoiksi. Tarmo Kunnas toteaa ajankuvasta: “On lopulta myös pyhiä ateisteja, jotka kieltävät Jumalan tai jumalten olemassaolon, mutta myöntävät kaipaavansa jumalia ja pyhää elämäntunnetta, kuten saksalaiset filosofit Martin Heidegger tai Friedrich Nietzsche…”

On hyvä huomata, että uskonto ei ole vain uskontoa, vaan uskonnollisuuteen liittyvät ilmiöt ovat potentiaalisesti läsnä monilla inhimillisen kokemuksen alueilla, joita pidetään helposti ei-uskonnollisina: moraalissa ja taiteessa sekä yhteiskunnassa ja jopa tieteessä.

Myös isänmaanrakkaus ja nationalismi voivat saada uskonnollisia sävyjä. Maallisilla johtajilla voi olla pyhiä ominaisuuksia, jolloin heidät nostetaan jalustalle. Uskonnollisuus ja pyhyys ovat osa ihmisen kokemusmaailmaa, tiedostipa hän sitä tai ei.

Jumalasta ja uskonnosta

Onko Jumalalla muuta käyttöä kuin yhteiskuntarauhan kannalta? (Voltaire) Näin ollen Jumalasta on hyötyä esimerkiksi moraalin ja käyttäytymisen kannalta. Uskontoon liittyy parhaassa tapauksessa pyhyyden tunto, ja uskonnollisuus on enemmän kuin moraalia.

Tarvitseeko ihminen uskonnokseen aina jonkin seuraavista: taiteen, tieteen tai uskonnon? “Jolla on tiede ja taide, sillä on myös uskonto. Se, joka ei omista niitä, tarvitsee uskonnon.” (Goethe)

Kreikkalainen perinne on sekä kristinuskon että islamin taustalla. Arabiperinne välitti antiikin kulttuurivaikutteita Eurooppaan mutta myös itsessään vaikutti eurooppalaiseen kulttuuriin. Suomen kielen sanat algebra ja alkoholi ovat arabialaista alkuperää.

Kunnas on sitä mieltä, että suomalainen media diabolisoi arabikulttuuria. Mutta islam voidaan nähdä sekä historiallisena että modernina ilmiönä kuten kristinuskokin. Eurooppalaisessa mediassa ja islamilaisessa terrorismissa on muistumia islamin syntyajan konflikteista, ei niinkään klassisesta islamista.

Lopuksi

Materialismista huolimatta ihmisessä on moraalinen vire ja eläimessä, kuten ihmisapinassa, asuu enkeli, kuten Kunnas toteaa. Uskonto ei ole poistumassa ihmisestä. Se vain saa erilaisia muotoja kuin aikaisemmin omassa ajassamme.

On oma uskonto tai näkemys uskonnoista sitten mikä tahansa, niin teos Mikä mieli uskonnoissa? auttaa hahmottamaan paitsi omaa myös toisten ihmisten tai uskontojen ajattelua sekä historiallisia syy-seuraussuhteita. Tämä avaa ikkunoita, näkymiä, uskontodialogiin.

Uskonto saattaa olla vain ihmisluomus ilman yläviitettä Jumalaan, mutta se voi olla välttämätön sellainen, tai ainakin se on ollut sitä menneinä aikoina. Maailma on lopulta ihme, sellaisenaan.

Mielenkiintoinen on myös teoksen näkökulma luonnontieteistä. Siis monikossa. Ei ole olemassa ristiriidatonta luonnontiedettä. Tarvitaan sekä filosofiaa että fysiikkaa, yhtä aikaa. Sellaisessa maailmassa minäkin haluaisin elää ja tehdä tutkimusta. Elämän tutkimusta ilman valmiita vastauksia.

Mikä mieli uskonnoissa? on ilahduttavan rehellinen ja suora kirja akateemisella otteella. — Tea Holm, FT, TM

Siskonpeti on kirja, joka potkii suakin perseelle

Kirja Siskonpeti siis ihan aikuisten oikeesti lupaa takakannen tekstissään: “Pyhyys on tässä, se potkii sua perseelle!” Kyseessä on Sanna Vaaran kolmas teos, joka ei kuitenkaan ole naurupläjäys vaan ennemminkin syvällinen elämäntarina. Sanna nimittäin kertoo kautta kirjansa siskonsa syöpään sairastumisesta sekä reaktioista itsessään ja lähipiirissään sellaisen mörön kuin kuolema äärellä.

Niinhän se on, että elämään kuuluu kaikki, myös kuolema. Mitä ajatella tai tehdä, kun läheinen sairastuu syöpään ja saa elinaikaa noin puoli vuotta? Sanna Vaaran päässä risteilevät monet joskus kummallisetkin ajatukset. Ronski huumori, paniikki ja itkukohtaukset sekä itkupotkuraivarit ovat keinoja selviytyä silloinkin, kun selviytymismahdollisuuksia ei käytännössä enää ole.

Sisko on lähetetty kotiin: kuolemaan. Aika karu, riisuttu ja pysäyttävä lähtökohta kirjalle. Mutta tämä kirja ei vain itketä, se myös naurattaa, koska Sanna Vaara. Samalta kirjailijalta on ilmestynyt aikaisemmin kirjat Maa kutsuu! ja Modernien munkkien matkassa. Tämä on samaa taattua laatua.

Kirjoittaja käy teoksessaan Siskonpeti läpi aiheita laidasta laitaan. Välillä kelataan lapsuutta, välillä nuorta aikuisuutta. Suvun traumat ja ristit tulevat nekin pintaan ikään kuin odottamaan kärsivällisesti niiden käsittelyä. Ehkä myös anteeksiantoa.

Kuolemanpelko ei jätä ketään rauhaan. Se on itse asiassa elämänpelkoa. Miten sinä eläisit, jos tänään olisi sinun viimeinen päiväsi? Tekisitkö jotakin toisin? Oikeastaan itse jäin pohtimaan tämän teoksen äärellä sitä, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. En olisi siinä tapauksessa edes sama ihminen, jos olisin tehnyt jotakin toisin.

Oppi olisi mennyt ohitse. Peli olisi jäänyt pelaamatta tai pelattu toisin. Itselleni kuolema ei sinänsä ole aiheena uusi, koska olen tutkinut sitä akateemisesti toista vuosikymmentä, ehkä jopa kolmatta vuosikymmentä, jos laskutoimitus aletaan siitä 19-vuotiaasta opiskelijatytöstä, joka aloitti teologian opinnot. Aina kun tutkitaan Jumalaa, tutkitaan myös ihmistä, sekä elämää ja kuolemaa. Ympyrä sulkeutuu kuten kirjassa Siskonpeti.

Kirjoittajan mielentiloihin on helppo eläytyä ja jopa samaistua mutta vain jossakin määrin. Menetin oman mummini syövälle. Mummini oli minulle tavanomaista läheisempi, koska asuimme samassa taloudessa lapsuuteni monet vuodet. Mökkeilimme ja kävimme useita kertoja ulkomailla kahdestaan. Kun mummini soitti minulle pitkään syöpää sairastaneena jäähyväispuhelun, kuulin (kauhukseni ja järkytyksekseni), kuinka hoitaja sanoi toisessa päässä, ettei hänellä ole tähän aikaa (siis puhelimen pitelyyn), eikä mummini jaksanut sitä itse pidellä. Puhelu kesti vain muutaman minuutin, siinä kaikki.

Olen menettänyt myös koirani imusolmukesyöpään. Monilla meistä on menetyksiä, ja syöpä on siitä katala vihollinen, että se hiipii elämään salaa, ja kun se havaitaan, voi hyvinkin olla jo liian myöhäistä. Menettämistä on vaikea hyväksyä. Sitä, että kuolema on aina läsnä. Vaihtoehto. Eikö elämän kuuluisi jatkua myös minun ympärilläni, ei vain minussa itsessäni, niin kauan kuin minä elän?

Kukaan ei halua jäädä yksin, eikä menettää ketään itselle rakasta. Mutta joku aina ostaa sen menolipun, ja joku jää samalle paikkakunnalle, ihmettelemään. Tässäkö tää oli? Kuten Arttu Wiskari laulaa.

Autohuutoterapia voi auttaa hetkeksi, samoin kuin puntit täristen pelkoja päin meneminen, kuten Sanna Vaara teoksessaan Siskonpeti asiaa valottaa. Varjoissa on kuitenkin joskus kuljettava, siellä missä kuljimme kerran, vain nähdäkseen valon.

Sanna Vaaran kirja on myös kirja erityisherkkyydestä. Siitä, miten herkkyys ja elämä sopivat yhteen. Vaaraa lukiessa naurattaa välillä hillittömästi. En uskaltanut lukea teosta julkisissa kulkuvälineissä, koska vaarana oli, että vuoroin tyrskähtelen ja vuoroin pyrskähtelen. Ajatus, että ton täytyy olla hullu, olisi ollut liikaa jo katseena, kun kirjan aihe muutenkin on niin rankka.

Liika on liikaa, elämässä yleensäkin. Kirja Siskonpeti sopii mainiosti pimeisiin ja ankeisiin sekä tylsiin, mitään sanomattomiin syysiltoihin, joissa lepattavat steariinia valuvat kynttilät tuulen ulistessa nurkissa ja ulsterin alla. Voisi kuvitella, että kirjan Siskonpeti pimeys on liian paksu ja alaspainava, että sitä jaksaisi lukea syyspimeällä.

Kuun läsnäolon huomaa vasta täydenkuun ikkunasta huoneeseen lankeavasta valosta. Kirjassa on onneksi myös monia valoisia hetkiä, jotka aukeavat ihmismielen syövereistä. Sanna Vaara kirjoittaa viisaasti: “Kuolema kasvaa meissä syntymästä asti.” Mutta hei, niin kasvaa elämäkin!

Siskonpedin yhtenä kantavana teemana on myös henkisyys, sekä se, kuinka väärin henkisyys onkaan ymmärretty. Ei joka ikinen ajatus toteudu: ei joka ikinen tunne- tai tahtotila manifestoidu. On vaarallista ajatella, että itse aiheuttaa kaiken, on kyse sitten hyvästä tai vähemmän hyvästä, ja jopa pahasta. Usein elämä vain tapahtuu. Se ei ole kenenkään vika.

Kivana vivahteena kirjassa ovat kirjoittajan omat henkiset kokemukset. Ne on ripoteltu muun tekstin joukkoon taitavasti niin, että siitä kaikesta ei tule mössöä vaan merkityksellistä. Pidin paljon unikohdista. Siitä, kuinka unet voivat kertoa, mitä tuleman pitää. Ehkä ihminen tietää alitajuisesti sen, mitä tulee tapahtumaan. Kuten Olaville, sille lapsuuden aikuiselle. Ja mitä ihmettä tapahtuikaan siinä pyörätuoliunessa. Härregud!

Ihminen saa kuolla. Ihminen saa myös elää. Siskonpeti osoittaa, kuinka kuoleminen on kokemus kuten eläminenkin. Sen mukaan “elämä on unta, ja me unissakävelijöiden seurakunta”. Sanna Vaara riimittelee kautta kirjansa. Hän saa lukijansa kysymään: “Millainen seurakunta minun ympärilläni olisi, jos olisin vakavasti sairas, kuolemaisillani?”

Sitä voisi olla hyvä miettiä. Mikä on tärkeää? Mikä on tärkeintä?

Elämälle kiitos, on mielestäni tämän kirjan koko pointti. Sillä, mitä kirjoittaa, on merkitystä, jollekin, joillekin. Siskonpeti toimii vertaistukena, matkakumppanina, tunteiden sanoittajana ja siskona sekä pakopaikkana kylmässä maailmassa, jossa sydän ei koskaan saa olla kylmä. Sillä se sykkii kuten elämäkin.

Kirjaesittelyn on kirjoittanut KirjailijanBlogin Tea Holm. Kursiivit ovat siis omia heittojani. “Heittomerkein” merkityt kohdat ovat suoraan Sannan kirjasta.

Noitakirja: Nykynoidat ja noitien historiaa

Noitakirja (Kuparikettu ja Heikki Saure) kertoo noitien historiasta mutta myös nykynoidista. Noituus on herättänyt historian saatossa paljon pelkoa ja vastustusta. Katolinen ja luterilainen kirkko ovat vuorollaan vainonneet noitia. Noitaroviot ovat sammuneet, mutta noitana on silti erilainen ihminen kuin muut ihmiset, myös nykyajassa.

Olen lukenut tutkimuksia noituudesta kuten Suomen historian dosentti Marko Nenosen kirjoja. Noitakirjassa kerrottu historia ei siksi järkytä niin paljon kuin näistä asioista ensi kertaa lukiessa.

Shamaaneja koskevat luvut olivat ennestään tuttuja. Olen tehnyt pro graduni shamanismista Kalevalassa. Opinnäytteeni on vuodelta 2005, eikä sitä ole digitalisoitu.

Kansikuva: Noitakirja (Into Kustannus 2021)

Kirkko noitavainojen agitoijana ja polttorovioiden sytyttäjänä

Muistelen jo väitöskirjaa suomalaisesta spiritualismista tehdessä lukeneeni Martti Lutherin noitavihasta. Shamanismi ja noituus ovat historiallisesti myös spiritualismin (usko henkimaailmaan) taustalla. Kyse ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti vain kirkosta ja sen Noitavasarasta syypäänä noitavainoihin, vaan laajemmasta uskomusmaailmasta myös kansan tasolla.

Jotkut yksittäiset henkilöt keksivät tarinoita noidista. Erityisen suosittu oli mielikuvituksellinen Blåkulla (sinertävä vuori), josta sekä aikuiset että lapset satuilivat mennen tullen. Ne johtivat moniin noitaoikeudenkäynteihin. Suomalaisten Kyöpelinvuori muistuttaa jonkin verran Blåkullaa.

Olaus Magnus oli ruotsalainen historioitsija, kirjailija ja kartografi sekä tuomiorovasti, joka kirjoitti teoksessaan Pohjoisten kansojen historia (1555) vuoresta, jossa pohjoisen noidat harjoittavat noitataitojaan ja lukevat loitsujaan. Loitsimisesta ei aina tuomittu, vaikka se oli noituuden (tietäjyyden) ytimessä.

Eräs noitaäiti

Teos Noitaäiti historioitsija Marko Lambergin teos herättää henkiin vuosisatojen takaisen oikeusmurhan: Nuori Malin Matsintytär muutti Pohjanmaalta Tukholmaan 1630-luvun alussa. Neljä vuosikymmentä myöhemmin koko kaupunki tunsi hänet roviolla poltettuna noitana. Mitä tässä välissä oli tapahtunut?

Noitaäiti on kertomus suomalaisesta naisesta suurvalta-ajan Tukholmassa, jossa vallitsi hysteerinen noituuden ja mustan magian pelko. Malin Matsintytär tuomittiin noituudesta vuonna 1676. Myöhemmin selvisi, että tuomio perustui valheellisiin ilmiantoihin ja että hänen molemmat tyttärensä olivat valehdelleet syyttäessään äitiään noidaksi.

Suomalaisia epäiltiin erityisen herkästi noidiksi Ruotsissa, koska siellä suomalaiset tunnettiin noitakansana. Valheet Blåkullasta tulivat niin eläviksi, että ihmisiä poltettiin rovioilla. Tämä on kummallista sitä taustaa vasten, että tuomitsijoina oli luonnontieteilijöitä kuten Urban Hjärne, josta tuli sittemmin Kaarle XI:n henkilääkäri.

Kidutuksista nykynoituuteen

Menneisyydessä noitia on kidutettu niin Euroopassa kuin Uudella mantereella. Heitä on tuomittu kuolemaan. Heidät on sidottu naruin ja heitetty veteen painojen kanssa. Tunnustukset saatiin aina kiduttamalla. Valtaapitävät kuten kuninkaalliset ja papit sekä inkivisiittorit hyötyivät vainoista, koska kuolemaantuomittujen omaisuutta luovutettiin joko kruunulle tai kirkolle.

Suomessa on ollut pilvin pimein noitia ja tietäjiä sekä kansanparantajia. Suomalaisessa kansanperinteessä on tunnettu kummittelun ilmiö. Kummittelijaa on kutsuttu sijattomaksi sieluksi. Kotona kävijä -ilmiö oli yleisesti tunnettu. Kuolemantapauksen sattuessa yritettiin estää kummittelu: kotiin palaaminen kuoleman jälkeenkin. Ei pitänyt surra liikaa. Ristinmerkkiä käytettiin myös suojaamaan.

Noitakirja kertoo tunnetuista entisaikojen noidista. Lisäksi se kertoo nykynoidista. Roviot eivät enää pala noituuden takia, mutta kyllä moni noita kokee nykyään itsensä outolinnuksi muiden ihmisten keskuudessa. Ennakkoluulot ovat syvällä. Tästä huolimatta Kuparikettu on onnistunut saamaan kymmeniä tuhansia seuraajia somessa ja tubettajana.

Kaksiosainen Noitakirja

Kirja jakaantuu selkeästi kahteen osaan: Noituuden historiaa ja Nykynoitia. Kirjassa aivan uutta on nykynoitia ja nykynoituutta koskeva tietous. Yleensä kirjallisuuden näkökanta on joko noituuden historiassa ja kristinuskon kääntöpuolessa tai sitten kristillisessä kirjallisuudessa, jonka punaisena lankana on noituus pahana asiana.

Mikä ihme nykynoita sitten on? Kirjan mukaan nykynoitia kiinnostavat asiat, joita monet muut ihmiset pitävät outoina ja jopa hulluina. He aistivat ilmiöitä, joita on vaikea selittää vain järjen avulla. Heillä on omasta mielestään yliluonnollisia kykyjä tai kokemuksia. Yliaistilliset kyvyt voivat tehdä heistä selvänäkijöitä tai ennalta tietäjiä. Magia, intuitio ja inspiraatio puhuttelevat heitä.

Myös erilaisuuden tunne yhdistää nykynoitia. Kummajaiset ja mustat lampaat ovat normaaleja ja valkoisia lampaita vain omiensa eli nykynoitien joukossa. Kouluaikana erilaisuus on tuntunut taakalta ja jopa johtanut koulukiusaamiseen, kuten kävi Kupariketun kohdalla. Nykynoidat arvostavat vapautta ja kaihtavat auktoriteetteja, jotka sanelevat, minkälaisia heidän pitäisi olla ihmisinä.

Kuka tahansa voi olla noita

Noitakirjan mukaan noitia voi olla millä tahansa alalla. Yleensä he hakeutuvat luoville aloille sekä auttamistehtäviin. Lähes kaikki nykynoidat ovat naisia. Naisia ja noitia yhdistää se, että he ovat olleet vainottuja ja väheksyttyjä sekä aliarvostettuja. Moni noita puolustaakin naisten oikeuksia.

Noitien kunnianpalautuksesta on seurannus se, että noita-haukkumasanasta onkin tullut ylpeyden aihe: noidilla on erityisosaamista, tietoja ja taitoja, joita muilla ihmisillä ei ole. Eklektinen noita saa vaikutteita niin vanhasta suomalaisesta kansanperinteestä kuin muista kulttuureista ja uskomuksista. Jokainen noukkii omaan noituutensa ilmiöt, jotka juuri häntä miellyttävät.

Noitakirja väittää, että noitia on enemmän kuin koskaan. Tämä näkyy populaarikulttuurissa ja viihteessä. Monet nuoret aikuiset ja jopa vanhemmat ihmiset lukevat tarotkortteja ja harjoittavat magiaa. Vetovoiman lakiin uskominen Salaisuus-elokuvien ja -kirjasarjan myötä viittaa sekin jo magiaan eli näkymättömään vaikuttamiseen. Onko noituus sittenkin valtavirta-ajattelua, vaikka omaa ajatteluaan ei noituudeksi mieltäisikään?

Tämän näkemyksen vaarana on se, että nimitetään kaikkia henkisiä ihmisiä noidiksi tai kaikkia hyvää tarkoittavia ihmisiä kristityiksi, ja silloin leima tulee aina ylhäältä: ei ihmisestä itsestään.

— Tea Holm, FT, TM

Noitamuistomerkki Steilnest Memorial (Vardø)

Vuoreijan noitamuistomerkki on Jäämeren
rannalla oleva tilataideteos. Se on valmistunut
vuonna 2011. Teoksessa palaa ikuinen tuli. Tällä
paikalla poltettiin 1600-luvulla roviolla naisia ja
miehiä, koska heitä epäiltiin noituudesta.

Kuva ja teksti: http://www.lomatarppi.fi/docs/mokkikirja/noitamuistomerkki_steilnest_memorial.pdf

“Elämän taikaa, totta ja tarua” on aikuisten satu

Ääninäyte kirjan alusta.

Tarina Elämän taikaa on fiktiivinen. Siinä sekoittuvat eri aikakaudet. Tarinat ovat “vain” satua, mutta niissä piilee usein opetus ja jopa totuus. Ne ovat elämän taikaa: totta ja tarua.

Tarinankerronnassa on voimaa arvojen viestimisessä. Teoksen viesti on se, kuinka luodaan paljon entistä parempi yhteiskunta ja koko maailma, kun on yhteistä tahtoa.

Alla kasvon kaikkivallan. Kulkiessamme entistä paremman huomisen ja myös maailmanrauhan puolesta.

Elämä on rakkaus, universaali rakkaus, joka pitää atomia koossa ja samoin meitä ihmisiä. Olemme kaikki yhteisesti vastuussa maapallosta, kodistamme.

Kansi: Timo Turunen, Basam Books

Kirjoittaja Seija Kaarina Teitt on tehnyt työuransa sairaalamaailmassa. Hän on myös matkustanut paljon maailmalla. Miehensä kuoleman jälkeen Seija alkoi kirjoittaa. Eräänä aamuna hän koki näyn, joka näytti filminauhan tavoin hänen elämänsä kirjoa. Pöytälaatikon muistiinpanot ja päiväkirjat alkoivat näin avautua.

Vaikka Seija kirjoittaa fiktiota, niin monella hänen kirjansa tapahtumalla on totuuspohjaa. Esimerkiksi kirjassaan Meidän Murmeli hän kertoo linnusta, joka kävi nukkumassa yöt sisätiloissa. Tarina on sinällään tosi, vaikka Seija itse ei siinä kokijana ollutkaan.

Kirjoittajalta on ilmestynyt teokset Sisaren vaellus (2010), Olethan kanssain (2018), Iltaruskon loisteessa yksinpuhelua (2017), Onnea Elämän Arjessa (2017) ja Meidän Murmeli (2020, Basam Books) sekä uusin Elämän taikaa: totta ja tarua (2021, Basam Books).

Olen erittäin kiitollinen, että sain kustannustoimittaa tämän teoksen ja myös esitellä sen teille tässä blogissani. Kysymykseen siitä, mikä on elämän tarkoitus, Seija vastaa mutkattomasti: “Tietysti elämä itse. Se, että elää omaa elämäänsä.” Kuinkakohan moni meistä todella kokee elävänsä sitä omaa elämäänsä?

Tarinankerronta on myös arvojen viestimistä. Jokainen kantaa vastuuta tarinoistaan, toisten tarinoista, mitä juttuja me toisista(mme) kerromme, sekä tästä yhteisestä maapallosta. Ajatusten ja tarinoiden kautta luodaan todellisuutta joka hetki.

Tässä teoksessa on paljon viisauden helmiä otettavaksi ja punottavaksi omaan helminauhaansa. Se on todellista elämän taikaa, ei vain lapsille vaan myös aikuisille. Saatavilla mm. Adlibriksesta.

Häpeästä valoon

Pappi, sielunhoitaja ja skeematerapeutti Miia Moisio on kirjoittanut kirjan Häpeästä valoon. Kirjan nimi antaa ymmärtää, että häpeä on jotakin pimeää. Se on valon vastakohta tai puuttumista.

Häpeä on olemassa aina jostakin syystä: sillä on sanoma. Masennus oli Moision seuralainen noin 30 vuoden ajan. Masennus, kuten häpeäkin, lähtee usein liikkeelle lapsuudesta.

Vauvan mukana tulee pala Taivasta. Vauva saakin näkyä ja kuulua. Se saa olla tarvitseva. Mutta jossakin kohtaa lapsi ei saakaan olla niin tarvitseva.

Lapsesta tulee oikeastaan sukunsa historiankirja. Se vuorovaikutusmalli, jonka lapsi kotona oppii, seuraa häntä pitkälle aikuisuuteen ja kenties elämän loppuun saakka. Lapsi tarvitsee sekä rakkautta että rajoja, mutta liiallinen huolenpito aivan kuten liiallinen välinpitämättömyyskin on pahasta ja tekee pahaa.

Häpeä on hyvin vaikea tunne. Häpeän myötä jotakin halutaan peittää: paljastamista tai paljastumista pelätään, ja paljon. Häpeä vie ihmiseltä voimat.

Aikaisemmin kiltiksi kasvattaminen oli normi. Kyseessä on Muumien näkymätön lapsi Ninni, joka tuli näkyväksi vasta, kun suuttui ja nauroi. Näkymättömyys seuraa usein myös aikuisuuteen. Se voi näkyä välinpitämättömyytenä ihmissuhteissa ja jopa työnantajan taholta. Ihminen itse sallii huonon kohtelun.

Ihminen ei uskalla vaatia, että hänet nähtäisiin tai kuultaisiin. Muiden katseet ohjaavat oman suunnan. Sellaisessa elämässä ei koskaan ole kaikki hyvin, koska ihminen tunnustelee jatkuvasti ilmapiiriä ja ympäristöä: Miten minun kuuluisi tai saisi tai pitäisi olla? Että muilla ihmisillä olisi hyvä. Ja ettei tulisi sanomista.

Kirja Häpeästä valoon kertoo siitäkin, kuinka lapsuudessa saatu rakkauspohja lisää resilienssiä eli sopeutumista myös haastaviin olosuhteisiin. Kun elämässä tulee vastaan kriisi, ihminen reagoi kuten on oppinut reagoimaan lapsena. Sisäinen lapsi kaappaa vallan hyvässä tai pahassa. Se voi reagoida automaattisesti tunteella. Se voi edistää asioita tai lamaannuttaa.

Sukupolviset taakat ja traumat ovat nekin jotakin solumuistissa olevaa. Jokainen lapsi on oman aikakautensa kasvatti. Mutta vahingoittava vanhemmuus vahingoittaa myös lasta. Se on läsnäolotonta, vaativaa ja jopa rankaisevaa. Se voi olla myös liian uhrautuvaa tai lapseen ripustautuvaa tai sitten rajatonta tai lapsen ehdollisesti hyväksyvää.

Lapsen kasvatuksella on siis väliä. Nykyään ongelmaksi on noussut koulukiusaaminen somessa. Muut määrittelevät sen, millainen minun itseni täytyy olla. Häpeä merkitsee suunnilleen samaa kuin kelpaamattomuus, vajavuus, vääränlaisuus, arvottomuus ja riittämättömyys. Taustalla ovat huonot kokemukset ja sitä kautta uskomukset.

Lapsella voi olla useita kokemuksia, joissa hän on tuntenut olevansa “nolo”. Suomalainen kulttuuri onkin osittain häpeäkulttuuria. Voidaankin kysyä, mitä häpeä ihmiselle sitten tekee. Häpeänappi voi olla joillakin herkässä: Moisio kuvailee häpeänapin pohjaan painumista kovana stressitilana ja myös hätätilana. Hävettää, nolottaa ja tekisi mieli muuttua näkymättömäksi.

Nykyiset erilaisuuden hyväksymistä edistävät kampanjat murentavat jatkuvasti ja tehokkaasti häpeäkulttuuria. Kaikenlaiset ihmiset saavat näkyä ja kuulua. On aika tulla pimeästä valoon, omana itsenä. “Perillä tiedät, että kaikki sinussa saa olla.”

“Valo paljastaa kaiken.” Teos Häpeästä valoon kertoo lukijalle, miten voi oppia kohtaamaan tunteen, joka on niin äärimmäisen vaikea kuin häpeä. Se antaa ymmärtää, että satuttavasta häpeästä voi vapautua. On vain opittava katsomaan sinne, missä rakkaus asuu: sielun sopukoissa ovat sekä varjot että kauan kaivattu valo.

Kirjoittanut: Teologi Tea Holm

Saatavilla mm. Elisa Kirjasta.

Salattu Raamattu

Kirjailija Pertti Vehreävesa on opiskellut Oulussa arkkitehdiksi ja toiminut pääsuunnittelijana rakennusprojekteissa. Nykyään hän on vapaa taiteilija, joka on vastikään kirjoittanut teoksen Salattu Raamattu.

Vehreävesan mukaan Raamattu on mysteerikertomus. Hänestä pyhä kirja on vertauskuvallinen: ihminen kehittyy erillisyyskokemuksen kautta valoon, ykseystietoisuuteen.

Jeesus on esimerkki-ihminen. Hänen ihmetekonsa tulkitaan teoksessa esoteerisesti.

Aineesta energiaan

Yliaistilliset kokemukset tulevat ihmiskokemuksen kapean kaistan ulkopuolelta. Arviolta: jos koko energiaspektriä kuvataan 2 m leveänä värähtelykenttänä, aistimme tavoittavat siitä vain 7,5 mm kaistan. Energia aineellistuu maahan ja aineeksi auringonvalon kautta.

Valospektrin seitsemän (7) pääväriä ovat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen, indigo ja violetti. Yksittäisten spektrin värien yhdistelmästä tulee valkoista valoa. Ihminen onkin sateenkaari-ihminen, siis sisäisesti.

Vehreävesa tulkitsee, että Jeesus ruokki kansanjoukkoa viidellä leivällä ja kahdella kalalla, jotka viittaavat viiteen aineelliseen ja kahteen henkiseen aistijärjestelmään. 12 vakkaa jäi tähteiksi, ja seitsemän päävirtaa muodostaa kahdentoista värin spektrin.

Aine on hengen alin olomuoto

Kaikki on lähtöisin Hengestä, henkeä. Aineellinen maailma on seitsemäs energiataso. Ihmisen tulisi toimia ainetta hienommilla energiatasoilla, mikäli hän haluaa muuttaa elämäänsä. Materia muotoutuu lopulta aina mielikuvituksen mukaisesti.

Kirjan Salattu Raamattu mukaan ihmisen sisällä on sisäinen sateenkaari. Ihmisen ja Jumalan liitto toteutuu ihmisen sisäisessä sateenkaaressa. Keho ja tietoisuus kohtaavat näissä voimavirroissa.

Vehreävesa selvittelee Raamatun vertauskuvallisia kertomuksia ja tulkitsee niitä esoteerisesti. Mieleen tulevat tietysti chakrat: itämaisittain.

Kameli = köysi

Jeesus sanoi, että helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Vertauksen kameli tarkoittaa alkuperäiskielellä myös kamelinkarvoista tehtyä köyttä. Sen voi muokata neulansilmään sopivaksi, mutta ahneus voi viedä voiton.

Rikas nuorukainen haluaa lisää kokemuksia. Hänen matkansa on vasta alkamassa. Vapaa tahto vaikuttaa jokaisessa omaan, salattuun aikaansa, ja jokaisella on oma heräämisaikansa.

Opetuslapset kyselivät hämmästyneinä: Kuka sitten voi pelastua? Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista. Vuorisaarnakin on symbolinen kaikkien muiden Raamatun kertomusten kanssa.

Syvällisen elämänmietiskelijän kirja

Kirja Salattu Raamattu soveltuu erityisesti henkilölle, joka haluaa pohtia syvällisesti raamatullisia kertomuksia. Kirjan sisällys on jaoteltu 13 osioon, kuten 1. Aine, energia, ihminen ja uskonto, 2. Maailman luominen, 3. Kadonnut lammas, 4. Kotiinpaluu, 5. Uudestisyntyminen jne.

Jokainen luku kätkee sisäänsä useita pienempiä alalukuja ja raamatunkertomuksia sekä niiden esoteerisia tulkintoja. Kirjasta voi lukea satunnaisesti tietyn itseä puhuttelevan kertomuksen. Kirjan alku kannattaa lukea, jotta tajuaa heti, mistä siinä on kyse.

Kyse ei ole perinteisestä raamatuntulkinnasta. Vaihtoehtoinen ja esoteerinen tulkinta kuvastaa tätä päivää. Elämän voi ymmärtää monella tavalla, kuten Raamatunkin.

Teologina en ymmärrä Raamattua samoin kuin tämä kirja, mutta esoteerisesti sen voi tulkita niin kuin Vehreävesa tekee teoksessaan Salattu Raamattu. Kirja avaa uusia tulkintamahdollisuuksia ja auttaa ymmärtämään esoteerista ajattelua, vaikka ei itse esoteerikko olisikaan. Esoterian harrastajalle tai jo vannoutuneelle esoteerikolle se avaa uusia ovia kulkea ja maisemia katsoa. — Tea Holm, TM

Todellisen moneus

Todellisen moneus on psykologi William Jamesin (1842-1910) myöhäinen pääteos. Sen mukaan todellisuus ei ole yksi vaan monta.

Teos A Pluralistic Universe perustuu Oxfordin yliopistossa vuonna 1908 pidettyyn kaikille avoimeen luentosarjaan ja kokoaa niin pragmatismin kuin uskonnollisen kokemuksen teemat. James kehitteli pluralismiksi kutsumaansa vaihtoehtoista metafyysistä todellisuuskäsitystä.

Jamesin mielestä emme voi tietää, missä aineen ja tietoisuuden raja kulloinkin kulkee.

Teos kiinnostaa minua erityisesti siksi, että minulta on ilmestymässä syksyllä teos Magian lumo: William James valkoisen korpin jäljillä. Sen on suomentanut FT Hannu Poutiainen, joka toimii tutkijana Tampereen yliopistossa. Kerron seuraavaksi muutamia mieleeni jääneitä ja jokseenkin keskeisiä asioita kyseisestä kirjasta.

Todellisen moneus ja uudempi empirismi

James käyttää teoksessaan Todellisen moneus käsitettä uudenlainen empirismi. Empirismillä hän tarkoittaa kokonaisuuden selittämistä osiensa perusteella, siinä missä rationalismi tarkoittaa osien selittämistä kokonaisuuden perusteella. Empirismi kallistuu hänestä pluralistiseen suuntaan.

Hegelin mukaan tiedon päämääränä oli riisua objektiivinen maailma vieraudestaan ja antaa meidän tuntea olevamme siinä kotonamme. James toteaakin, että erilaisine mielenlaatuineen ihmiset viihtyvät erilaisissa osamaailmoissa.

Filosofian on syytä olla tosi, mutta se on vasta sen ensimmäinen vaatimus. (James Ferrier) Filosofian totuus syntyy aina päättelemällä. Totuus on saatava haltuun oletuksen sijaan argumentein. Yleensähän ihmiset saavat uskomuksensa perintönä eivätkä edes huomaa niin käyneen.

Ammattifilosofi voi uskoa johonkin totuuteen vasta, kun järki antaa siihen hänelle luvan. Teismi esittää maailman “Jumalan maailmana” ja “Jumalan suurennettuna ihmisenä” (Matthew Arnold) ja siten pitää maailman ihmishahmoisena.

Teismin vaihtoehtona panteismi

Vaihtoehtona on maailmankaikkeuden olemukseen sulautuminen. Panteistinen idealismi saavuttaa korkeamman läheisyyden asteen universumin kanssa: se tekee ihmisistä samaa kuin Jumala. Teismi taas ainakin jossakin määrin erottaa ihmisen luomistyöstään ja näkee ihmisen ja Jumalan erillisinä olentoina.

Voiko teistisessä asetelmassa olla mitään yhdistävää tekijää? Alun perin teistinen käsitys oli oleellisesti dualistinen. Ihminen oli Jumalan alamainen, ihmisellä oli Jumalaan nähden ulkopuolisuuden tuntu, ja kuin kone tämä laittoi toteen käskyt.

Skolastisessa teismissä totuus muotoiltiin ikään kuin valmiiksi ilman, että meillä olisi siihen osaa tai arpaa. Ihminen on passiivinen suhteessa Jumalaan ja tottelee tätä. Jumala ei tiedosta itseään ihmisen kautta. Totuus on olemassa per se ja absoluuttisesti, Jumalan armosta ja riippumatta siitä, kuka sen tietää, ja kuka ei.

Teologia on joutunut varustautumaan panteistisia harhaoppeja vastaan. Ne ovat syntyneet niin mystisistä kokemuksista kuin käsityksestä Jumalasta maailmankaikkeuden elävänä sieluna. Jälkimmäisessä mallissa Jumala ei ole ulkoinen luoja vaan maailman syvällisimmin yhdistävä “tekijä”.

Teologian jumalakuvan kritiikki

James toteaa, että moni hindu on kertonut hänelle, että suurin este kristinuskon leviämiselle heidän keskuudessaan on kristillinen luomisoppi ja sen keskenkasvuisuus. Intiassa jopa oppimaton väki vaatii jumalalliselta äärettömyyden tuntua.

Jamesin kommentissa näkyy kritiikki perinteiseen teologiaan mutta myös ihailu itämaiseen ajattelun vapauteen. Hän peräänkuuluttaa ihmisläheistä Jumalaa. Jumala ei ole ulkoinen luoja vaan olevaisen jumalallinen sisin. Tätä kuvaa sana läheisyys tai kotoisuus.

Ihminen saattoi – pragmaattisesta näkökulmasta – suhtautua maailmankaikkeuteen luottavaisesti, jos ja kun kaikki yhdistävä socious (suomeksi liittolainen) oli olemassa. Käsityksen Jumalasta oli oltava käytännönläheinen. Maailmankaikkeutta James kohteli olennaisesti henkisenä.

Hän kutsui monistista empirismiä absoluuttifilosofiaksi ja sen pluralistista kilpailijaa radikaaliempirismiksi. Absoluuttisen (teistisen) todellisuuskäsityksen taakkana oli pahan ongelma: jos absoluutti on täydellinen, miksi se vaatii hirvittävää elonryvetystä, joka on omiaan synkistämään ihmisen mielenmaisemat?

Miten Jumala voisi olla täydellinen?

Absoluutin (ts. Jumalan) täydellisyyttä pidetään teismissä kaiken olevan lähteenä. Arvoitus on, miksi tuo täydellisyys tuottaa kaiken sen häkellyttävän epätäydellisyyden. Kyseessä ei ollut Jamesin mielestä loogisesti perusteltavissa oleva ja rationaalinen todellisuus(käsitys).

Teoksessaan Todellisen moneus Wlliam James esittääkin, että todellisuus SAATTAA olla olemassa jaetussa muodossa, ei kerrasta, vaan kerrallaan. Absoluutti sen sijaan on näyttäytynyt sellaisenaan vain muutamalle hassulle mystikolle, eikä heillekään erityisen selkeästi.

Jamesin lukeminen on virkistävää, vaikka teos on yli sata vuotta vanha. Mutta onko sen myötä absoluutti murennut käsiimme ja liuennut sen jälkeen ajan virtaan? Absoluutti totta tosiaan tuo mukanaan monia perustavanlaatuisia teologisia ja filosofia ongelmia, joilla joudumme vaivaamaan päätämme.

Onko siis todettava, James pohtii, ettei maailmassa ole mitään korkeampaa tietoisuutta kuin omamme. Onko kaipuu jumaluuteen tai yhteyteen illuusio ja haaveuni? Hänestä sellaiseen johtopäätökseen päätyminen olisi hätiköityä, sillä siinä lapsi menisi pesuveden mukana.

Fechnerin ihailusta

James ihaili ja ymmärsi Fechneriä, joka tunnetaan psykofysiikan kehittäjänä. Filosofina hänet tunnetaan panpsyykkisen maailmankuvan kehittäjänä. James toteaa, että koska Fechner oli vähävarainen, hän ei voinut pröystäillä millään muulla kuin ajatuksillaan. Mutta ne olivat sitäkin loisteliaampia.

38-vuotiaana Fechner sairastui vakavasti ja eli köyhyydessä. Hän koki hermoromahduksen, eikä kyennyt kolmeen vuoteen ottamaan osaa tavan elämänmenoon. Jamesista tällä oli jonkinlainen neuroosi, mutta sairastuminen merkitsi käännekohtaa Fechnerin elämässä.

Tästä Fechner toteaa: “Jollen olisi tuolloin noudattanut sitä vakaumusta, että vakaumuksen noudattamisella on palkintonsa, olen varma, että tällä kertaa en olisi kestänyt.” Kyseessä oli jonkinlainen kosmisuskonnollinen usko.

“Harvassa ovat ne ihmismielet, joissa totuuden monet tiet risteävät”, kirjoittaa William James teoksessaan Todellisen moneus. Ajatus siitä, että koko maailmankaikkeus on läpikotaisin elävä ja tietoinen oli yllättävä. Fechner ajatteli, että henkinen kuuluu luontoon.

Ihmisen ja kasvin tietoisuuksien erot

Fechnerin järjestelmässä Jumala on ikään kuin raja-arvo. James toteaa, että Fechner tuntuu lukiessa aina tuoreelta, koska tällä oli visio: kasveilla saattaa olla tietoisuus, vaikka niillä ei ole keskushermostoa. Toisin sanoen kasvit toimivat toisenlaisten rakenteiden kanssa kuin ihmiset. Niillä voi olla toisenlainen tietoisuus!

Kasvit eivät voi paeta tai huutaa apua, jos niitä tuhotaan. Mutta siitä ei voida päätellä, etteikö niillä ole keinoja elämän tuntemiseen, aistimiseen tai tiedostamiseen omalla tavallaan. Näkemys tuntuu radikaalilta jopa tänä päivänä. Siitäkö radikaaliempirismin käsite?

Kenellä on oikeus väittää, etteivät kasvit tunne mitään, kun niitä leikellään? Vaikka olemme erilaisia kuin kasvit ja muut eläimet, olemme silti kaikki täällä asuttamassa yhtä ja samaa todellisuutta. Tietoisuudella voi olla erilaisia muotoja, joista toiset ovat rajoittuneempia kuin toiset. On kysymysmerkki, mihin ihmisen tietoisuus asettuu tässä skaalassa.

Ja voisiko olla niin, että laajempi tietoisuus on aina tietoinen myös kapeammasta, mutta kapeampi ei koskaan laajemmasta? Entä jos tietoisuus virtaakin vain yhteen suuntaan? Kun joku tai jokin kuolee, se on kuin maailma sulkisi yhden silmänsä. Sen kautta saatu aistimus lakkaa.

Lomittumista ennen kvanttifysiikkaa

Kokemuksen kentät voivat laajeta ja myös lomittua keskenään, James vaikuttaa ajattelevan. Tietoisuuden yhdistelmäteoria (yksi maailmansielu) on sinänsä kestämätön. Kaikki olemassaolo on kokemuksellista tai henkistä. Olemuksellisesti kaikki ei kuitenkaan ole samaa.

James kysyykin, miten tietoisuuksien moneus voisi samalla olla yksi ainoa tietoisuus. Hänestä sellainen käsitys johtaa umpikujaan. Hän arvelee, että kenties jonakin päivänä sielu tekee paluun filosofiaan. Mutta siitä pitäisi olla jotakin käytännön hyötyä. (Pragmatismin mukaisesti.)

Vaikka eri tietoisuudet eivät olisi toisistaan tietoisia (kaiken aikaa tai koskaan), niin ne olisivat silti osallisia koko maailman kattavassa olemassaolon kokemuksessa. Fechner luotti ihmistä suurempaan tietoisuuteen, ikään kuin työhypoteesina. Kuitenkin jotakin oli määritelmällisesti aina “kantaman” ulkopuolella. (Jumala?)

Freudin ym. uudempi teoria merkitsi persoonallisuuden jakautumista, mikä oli Fechnerin aikana vieras asia. James oli sitä mieltä, että vaikka niin oli päässyt käymään, niin jotkin poikkeavista tai paranormaaleista ilmiöistä näyttivät merkittävissä määrin vijaavan laajemman ja kattavamman tietoisuuden olemassaolosta. James viittasi Fechnerin käsitykseen muistivarannosta.

Tätä päättelyään William James ei vienyt pidemmälle, koska uskoi, että se oli liian kummittelevaista kiinnostaakseen oppinutta yleisöä. Oli silti perusteltua lausua sellaisen kuulijajoukon edessä, että uskonnollinen kokemus oli olemassa. Uskonnollinen kokemus näytti osoittavan kohtalaisen suurella todennäköisyydellä, että ihmisen tietoisuus muodostaa jatkumon laajemman henkisen todellisuuden kanssa.

Uskonnollinen kokemus oli jotakin olemassa olevaa

Uskonnollinen kokemus merkitsi Jamesille erityistä kokemuksen lajia. Sellainen kokemus oli myös mahdollinen. Järki ei voinut sitä ennakoida. Koettaviksi ja koetuiksi tullessaan sellaiset kokemukset avaavat kokijoidensa silmät inhimillisen kokemuksen koko laajuudesta. Ne antavat mitä merkillisimpiä mahdollisuuksia ja näköaloja.

James ei koskaan halveksunut henkilökohtaista kokemusta. Hän ajatteli, että oli olemassa jonkinlainen ihmistä suurempi tietoisuus, jonka osia omat tietoisuutemme ovat, ilman että siitä olemme itse (aina) tietoisia.

Ehkä ihminen on maailmankaikkeudessa niin kuin kissa tai koira kirjastossa, joka näkee kyllä kaikki kirjat, mutta jolla ei ole harmainta aavistustakaan, mitä se kaikki todella merkitsee. James mukaili Fechneriä, mutta hän jätti myös oven auki Jumalalle, joka on äärellinen ja rajallinen ulkoisen ympäristönsä suhteen.

Luentosarjansa lopuksi James toteaa, että hän on uskaltautunut mainitsemaan muun muassa sellaisista villipedoista kuin psyykillinen tutkimus. Niiden osa on asuttaa filosofian joutomaita. Ne haastavat vanhat Platonin ja Aristoteleen intellektualistiset opit, jotka saattavat ohittaa maailman todelliset ominaispiirteet, tehden niistä yhdentekeviä.

Koska todellisuuden ominaisuudet eivät ole yhdentekeviä, on tulevaisuuden filosofian Jamesin mielestä otettava mallia luonnontieteistä. Mikäli ymmärrän Jamesin teoksen Todellisen moneus oikein, niin luentosarja oli oman aikansa filosofisen ajattelun kritiikki ja analyysi sekä uusi esitys uudesta elämänjärjestyksestä.

Valaistumisia ja pään raapimisia

James oli pragmatisti alusta loppuun: Käsitteet lankeavat aina kokemuksiin. Partikulaarit muodostavat kokonaisuuden tai kokonaiskuvan. Kaikki voidaan käsitteellistää mutta myös palauttaa kokemuksellisuuteen. En tiedä, olenko ymmärtänyt kaiken lukemani, koska en ole filosofi, mutta ehdotan, että jokainen lukee itse tämän kirjan “valaistuakseen”.

Oma valaistumiseni koski tämän teoksen kohdalla kaiken elävän ja tietoisen yhteismitattomuutta, mikä ei kuitenkaan merkitse eriarvoisuutta tai alistamista. Kaikki erilaiset elämänmuodot kuuluvat lopulta yhteen: kokemuksellisesti. Jäin miettimään, että olisiko sielu ennemminkin rinnastettavissa “elävän” kuin “tietoisuuden” käsitteeseen.

En ole valaistunut enkä ehkä ymmärrä kaikkea lukemaani, mutta ehkä ymmärrän riittävästi William Jamesin teoksesta Todellisen moneus niin, että sinäkin olet päässyt jyvälle siitä, mitä kirja käsittelee. Ehkä kirja avaa uusia ovia myös ihmis-, eläin- ja kasvietiikkaan siten, ettei kasveja nähdä ihmis- ja eläinetiikan jatkeina, vaan ne ymmärretään erilaisina olemuksina, erilaisena mutta ainutlaatuisena tapana olla olemassa.

Jumalan talossa

Jumalan talo on peräisin 1600-luvulta, jolloin Euroopan uskonnollinen kenttä oli hajallaan. Kristinusko oli muotoutumassa joko uskonpuhdistuksen tai vanhan roomalaiskatolisuuden mukaan läntisessä Euroopassa.

Tässä teoksessa Bunyan kertoo ajatuksensa kirkosta runomuodossa ja Raamattuun pohjautuen. Runokirja Jumalan talo on julkaistu nyt (2021) ensimmäistä kertaa suomeksi. Suomentajana on toiminut Sirkka Perälä.

John Bunyan (1628−1688) oli kristillinen saarnaaja. Hänen tunnetuin teoksensa on nimeltään Kristityn vaellus. Hän asui Bedfordissa ja joutui uskonvainojen aikana vankilaan 12 vuodeksi saarnattuaan ilman virkavallan ja kirkon lupaa.

Runoteos Jumalan talo on sekä ajankuva että henkilökohtaisen uskon ilmaus, joka kuitenkin asettuu itseä huomattavasti laajempaan kontekstiin: koko kristikuntaan.

Runokieli on kuvainnollista. Temppelin voi rakentaa sekä konkreettisesti että hengellisesti. Uskolla on tässä runoteoksessa raamatullinen pohja ja protestanttinen henki. Jumala näyttäytyy Rakentajana. Rakennus on ennen kaikkea Taivaassa, Jumalan luona.

Jumalan talo on myös ikuinen; se on turvan ja suojan paikka. Jumalan taloon pääsee, jos rakastaa Jumalaa ja hillitsee himot. Syntiset ja velkaantuneetkin sinne pääsevät, taivaan kotiin muuttavat. Sairaille pedataan omat vuoteet, joita ei itse asiassa edes tarvita. Tarjolla on nimittäin parannus niin spitaalisille kuin riivatuille.

Jumalan talossa ovet ovat auki, myös syntisille, jotka saavat siunauksen. Jopa tuhlaajapoika voi kotiinsa palata. Jumala armahtaa, vaikka ihminen ei niin tekisi.

Jeesuksen Kristuksen kasvoilta loistaa valo. Avaimet riippuvat hänen lanteillaan ja ne avaavat tuonelan ovet. Kristus on suuri sovittaja. Tätä lukiessa tulee käsitys siitä, että kaikki pääsevät Taivaaseen. Jumalan talossa todella on tilaa. Mutta paras valita tie oikea!

Kristinuskoon etenkin sen protestanttisessa suuntauksessa kuuluu käsitys siitä, että armoa on, mutta se voidaan vain vastaanottaa, eikä sitä voi teoin ansaita. Teot eivät vie perille, vaikkakin avittavat kunkin omaa matkantekoa.

Vaikka Jumalan talo on ajankuva, se puhuttelee myös nykyihmistä, koska ihminen on aina sama. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Ihminen on Jumalan lapsi, siinä missä Jeesus on Hänen poikansa.

Ihmislapsi on vapaa. Lait on tehty kaikkien yhteiseksi, myös jokaisen yksilön, eduksi. Jokaiselle on annettu valo, mutta ei vaadittu sen enempää, kuin mitä itse voi elämästä ymmärtää. Valo eli Kristus on jotakin sellaista, mitä jokainen voi niin halutessaan seurata.

Jeesus Kristus tuo rauhan jokaiseen sydämeen, jos on usko ja siten yhteys Jeesukseen. Rohkaisun sanat auttavat ja lohduttavat. Yksin ei kukaan kristitty ole, ja kerran kaikki pääsevät perille.

Antaa anteeksi, se on vaikeaa. Veljelleen on annettava anteeksi niin kuin Jumala antaa itselle anteeksi. Anteeksianto anteeksiannosta. Kristuksen tähden. On selvää, kuinka hengellinen runoteos Jumalan talo on. Mutta siinä talossa on hyvä olla ja elää sekä toivoa uutta ylösnousemusta.

Runoteosta voi lukea alusta loppuun tai sieltä täältä. Siitä saa pieniä ajatushelmiä elämänsä helminauhaan, jota jokainen täällä vaivoin ja töin rakentaa. Portaita Jumalan taloon. Ruusukkoa.

Ja synnitön heittäköön ensimmäisen kiven!

Psst. Mukana on joitakin slangisanoja kuten morkkis, mikä toisaalta kummastuttaa ja toisaalta tuo tekstin tähän päivään. Ihan hyvä asia, minusta. Kiitos Bod, että sain tämän runoteoksen arvosteluun.

Lisätietoja löydät täältä.