Suomalaiset kodinhaltiat

Suomalaiset kodinhaltiat on teos, joka kuvastaa esivanhempiemme elämää useiden sukupolvien ajan. Kyseessä on mennyt maailma: kotitonttujen ja saunatonttujen maailma. Silloinen pihapiiri oli täynnä mitä kummallisempia yliluonnollisia olentoja kuten maanhaltioita.

Kansanrunouden ja mytologian tutkija Martti Haavion tutkimukset suomalaisesta haltiauskosta ja kansanperinteestä 1900-luvulla näyttävät ikkunan menneeseen maailmaan, ja siitä ikkunasta on jännä katsella.

Kyseessä on paitsi suomalaisen kansanuskon myös tarinantutkimuksen klassikko. Teos Suomalaiset kodinhaltiat ilmestyi ensi kertaa vuonna 1942. Käsillä olevan juhlapainoksen jälkisanat on kirjoittanut folkloristiikan dosentti FT Kaarina Koski.

Teoksessa on peräti 603 sivua. Kyseessä on useita senttimetrejä paksu teos, jota ei lueta yhdessä illassa tai yössä. Eikä ole tarkoituskaan. Kirja toimii myös kansanuskomusten käsikirjana.

Kyseessä on elävä kansantietous. Alunperin tulentekijä on haltia, johon taas liittyi ajatus haamusta tai hengestä. Tulenhaltijan tai kodinhaltijan lisäksi usko rakennusuhriin oli yleinen, maailman levinneimpiä uskomuksia.

Aluksi uhrattiin ihmisiä: kelttiläisen luostarin perustamiseen oli henkien lepyttämiseksi muurattava ihminen, mikä oli rakennusuhrin alkuperäinen tarkoitus. Myöhemmin tapa on lieventynyt: eläimet, munat, raha, paikalle ensiksi sattuneen ihmisen tai eläimen varjo jne.

Poltergeist liittyy haltiailmiöön siten, että oli olemassa myös levottomia haltioita. Talosta on kuultu tömistelyä, jysäyksiä ja astioiden viskelyä sekä huonekalujen siirtelyä. Kolisteleva haltia oli rauhaton haltia: kortinpeluusta se saattoi tulla levottomaksi.

Mikael Agricolan v. 1551 julkaisemassa Psalttarissa suomalaisten jumalien luettelossa mainittiin tonttu menon hallitsijana ja piru taas villitsijänä. Tonttu rauhoitti kodin, se oli suojelushenki, joka piti huolta kodista tai riihestä.

Tonttu suojeli isäntäväkeä ja taloa, mutta jos sitä loukattiin, niin se saattoi alkaa meluta. Sanat tonttu ja paholainen on myös monesti rinnastettu kansanuskossa. Jossakin kohtaa tontusta tuli jopa paha henki, joskus lastenpelottelija: “Tonttu tulee!”

Itsekin on tullut joskus sanottua lapselle, kun hän oli pieni, eikä tullut syömään, että tule nyt syömään, tai tonttu tulee ja syö ruuan. Enpä itse tiedä tai tiedosta, mistä tuo ajatus on päähäni tullut. Lapsuudessa vietin aikaa paljon Pohjois-Karjalassa. Sieltä tuliaisia?

Haltiat elävät ajassa ja saavat kulttuurisesti ja maantieteellisesti jatkuvasti uusia merkityksiä tai painotuksia sekä sisältöjä. Kodinhaltia ja tulenhaltia ovat ikivanhaa uskomusmaailmaa. Valkean haltiat, talon haltiat, kotihaltiat ja huoneen haltiat sekä talon tontut ovat osa yhtä ja samaa perinnekerrostumaa.

“Lämpenevä riihi oli elämää ja liikettä täynnä. Sen kuumenevat hirret ratisivat ja paukahtelivat, ja ahdoksen laskeutuessa lyhteet kahahtelivat salaperäisesti. Elävöittävä mielikuvitus loi noiden äänien aiheuttajaksi riihitontun, hyvänsuovan haltian, joka tuli hyvin toimeen pelkäämättömän lämmittäjän kanssa.” (s. 245)

Riihenpalot olivat totisinta totta. Tulentekoa ja tulta tuli hallita alusta loppuun. Riihenlämmittäjä tiesi, että haltialla on punainen lakki ja mahdollisesti piippu suussa tai yksi silmä päässä tms. Tulen heijastama savu toi stereotyyppiset piirteet ja perinteiset mielikuvat tontusta kokijan mieleen memoraatiksi asti.

“Kyllä se aina nähtiin, mutta lahosi sitten siihen.” “Minä näin sen, ja se meni perälle ja katosi.” “Haltia istui pesän edessä, oli siinä lämmittelemässä, ja sitten lähti pois, ei tiedä, mihin katosi.”

Myllyllä ja karjasuojalla oli omat haltiat tai tontut. Tätä rikasta perinnemateriaalia on Haavio koonnut järkälemäiseen ja tietorikkaaseen teokseensa Suomalaiset kodinhaltiat. Elättikäärmeet oli myös mielenkiintoinen ilmiö, jossa käärmeen ruokkiminen lehmänmaidolla suojeli karjaa.

Lehmän kuolema saatettiin tulkita elättikäärmeen ruokinnan (= uhrin) lopettamisen seuraukseksi. Samaan aikaan käärmeet palvelivat tuholaisilta. Ihmisen ja luonnon tai luonnoneläimen suhde oli paitsi maallinen myös yliluonnollinen.

Kaiken yllä vaikutti yliluonnollinen voima, mikä sai erilaisia kansanomaisia uskomusmuotoja. Kaikki oli hallinnassa etenkin, kun tonttu tai suojelushenki piti itsestä ja kodista huolta.

Yliluonnollinen sota 1939-1945 on kuvaus selittämättömistä kokemuksista sodassa

Onko sota koskaan luonnollinen? Eikö se ole luonnoton alusta loppuun? Yliluonnollinen sota 1939-1945 on teos, joka kuvaa talvisodan ja jatkosodan sekä asemasodan vaiheita yksittäisten sotilaiden ja heidän omaistensa näkökulmasta.

Rintamalta tuli monta suruadressia noina sotavuosina. Joskus tieto kulki yliaistillista tietä. Vai osasiko sitä vain odottaa? Muistiin jäivät tapaukset, joissa oli aavistus tai näky kuolemasta kuolinhetkellä. Poika tuli sanomaan viimeiset jäähyväiset kävelemällä kotiinsa ja katoamalla samantien.

Selviytymiskeino

Yliluonnollinen tai selittämätön kokemus saattoi olla selviytymiskeino. Muuta tapaa saada tietoa rintamalta ei ollut. Joskus kello pysähtyi, joskus nähtiin kuolevan kaksoiskappale ikään kuin menevän edellä. Tätä tapahtui niin rintamalla kuin kotipuolessa.

Sodan tapahtumista nähtiin myös unta. Revontulista punainen taivas ja hanki ennakoivat isoa sotaa. Vanha kansa luki ennusmerkkejä. Syksyn keltaiset ja punaiset lehdet näyttivät karmivilta vastasataneen lumen päällä. Sota syttyi.

Näin oudon ilmiön syksyllä 1939 lumen aikaan, kun hanki punersi. Vanhempani sanoivat, että se tietää veristä sotaa, kun hanki punertaa niin kuin olisi vereen kastettu.

Enneunia ja enkeleitä

Enneunet koskivat usein omaa kohtaloa. Nähtiin myös enkelinäkyjä ja ristinmerkkejä taivaalla. Suomi oli altavastaaja, mutta korpisoturi oli tottunut pärjäämään suksilla ja polttopulloilla. Oli pakko.

Näitä kokemuksia lukiessa tuntee olevansa lähellä sotaa ja niitä tapahtumia, jotka ovat myös oman sukuni historiaa. Evankkoon oli lähdettävä kahdesti, eikä toiselta matkalta ollut paluuta vanhalle kotiseudulle, joka oli iäksi menetetty.

600 suomalaista sotilasta näki eräänä yönä Laatokan pohjoispuolella taivaankannella jättiläiskokoisen valkoisen enkelin, joka seisoi selin ja levitetyin käsin itään päin.

Kirjoittajasta ja kirjasta

Kirja on kokoelma tavallisten ihmisten ja suomalaisten sotilaiden muistoja. Selittämättömät kokemukset ovat antaneet toivoa tai ennakkotietoa tulevasta. Ne ovat auttaneet valmistautumaan pahimpaan.

Teos Yliluonnollinen sota 1939-1945 on syntynyt osana Turun yliopiston kulttuurintutkimusta ja Satumaarit Myllyniemen ansiosta. Kyseessä on kokoelma. Se ei välttämättä kerro todellisuudesta mitään sen enempää, mutta se kertoo ihmisen kokemustodellisuudesta ja selviytymiskeinoista pahassa paikassa.

Mies näki unta sota-aikana, että joku miehistä kahlasi vedessä, ja aina se mies, joka kahlasi, kaatui.

Kun mies oli talvisodassa, seisoi hän reppunsa vieressä erään puun suojassa. Oli kova kranaattituli. Joku sanoi hänelle: “Mene toisen puun alle.” Hän totteli ääntä, ja kun hän vilkaisi sen puun juurelle, missä hänen reppunsa oli, niin samassa lensi reppu ilmaan.

Kirja tuli siksikin niin lähelle minua, että isoenoni (mummini veli) katosi sodassa. Hänen kohtalonsa on edelleen suuri kysymysmerkki. Kirjotin siitä tässä artikkelissa.

Kursiivit ovat lainauksia tai mukaelmia kirjasta.

Lohduttajan kasvot on romaani, joka laittaa ajattelemaan elämää ja kuolemaa

Pääosaa teoksessa näyttelee Maria Virtanen, hoitoalalla oleva suomalaisnainen. Teos on omistettu hoitoalan henkilöstölle ollen kertomus erään sairaanhoitajan elämästä. Teoksen kirjoittaja on Kari Alanne, jonka kaunokirjallinen ilmaisu on erittäin helposti lähestyttävää ja samaistuttavaa. Kertojaääni pohdiskelee asioita niitä tuomitsematta. Ennemminkin se havainnoi ja panee merkille asioita.

Luin kirjan Lohduttajan kasvot mökillä helteisenä heinäkuun viikkona. Koska kirja on aika paksu, siitä riitti lukemista moneksi päiväksi, verkkaisesti ja lomamoodissa lukien. Sen päähenkilö Maria työskentelee hoitajana helsinkiläisessä sairaalassa. Hänen osastolleen tulee koomassa oleva mies, jonka hän tunnistaa aikaisemmilta vuosiltaan. He ovat joskus tavanneet.

Kuvaus sairaanhoitajan työstä ja tekoälyn maailmasta saa pohtimaan sitä, missä määrin teoksen kirjoittaja on ollut tekemisissä sairaalamaailman kanssa. Joka tapauksessa Lohduttajan kasvot tekee omalta osaltaan hoitoalan työtä näkyväksi. Alan aliarvostus on itsessään kokonaisen kirjan arvoinen teema.

Lohduttajan kasvot ovat myötätunnon ja pyyteettömän rakkauden kyllästämät.

Maailmanlaajuinen pandemia ja salaliittoteoriat jylläävät

Pandemian jyllätessä kaikkialla maaplaneetallamme Lohduttajan kasvot on ajankohtainen kirja. Korona-aikaa on käsitelty kirjassa, vaikkei se olekaan sen pääteema. Pääteemaksi voisi kuvailla ihmisenä kasvamista, sehän on oman ymmärryksen kasvamista.

Esikoisteoksensa Tempus ater Alanne kirjoitti sikainfluenssapandemian aikoihin. Kantavana teemana olivat maailmanlaajuinen mutatoituneen H1N1-viruksen aiheuttama pandemia sekä siihen liittyneet salaliittoteoriat. Emmekö kohtaa jotakin samaa tänäkin päivänä?

Mukana kulkevat myös hengelliset pohdinnat. Uskonnolla on vahva mutta samaan aikaan sovitteleva rooli. Tuomiot eivät ole lopullisia, eikä ikuista kadotusta ehkä olekaan. Jokainen aamu on uusi mahdollisuus, vaikka elämää ei voikaan elää taaksepäin, eikä kelata alkuun. On vain tämä yksi elämä, mikä saa pohtimaan muun muassa eutanasiaa ja Jumalaa.

Älypannasta ihmisen olemukseen

Alanteen uusin teos sivuaa myös tietoisuuden olemusta sekä ottaa kantaa tekoälyn moraaliin. Onko sitä? Voiko kone olla tietoinen ja jos, niin missä mielessä? Onko sillä moraalia, ja mitä moraali on? Mikä sielu oikeasti on? Onko myötätunto moraalia (oikean ja väärän tajua) suurempi?

Teoksen kertoja on vuonna 1980 syntynyt nainen, joka käy omassa fiktiivisessä mutta todelta tuntuvassa tarinassaan läpi pitkän aikaperspektiivin vuosituhannen vaihteesta aina 2050-luvun mahdolliseen tulevaisuuteen. Kuinka paljon tekoäly ja älylaitteet hallitsevat silloin meitä ja maailmaa?

On poikkeuksellista, kuinka mieskirjailija pystyy eläytymään näin hyvin naisen sielunmaisemaan ja myös sairaalamaailmaan, ellei se ole hänelle jostain syystä ennestään tuttu. Kirjan yksi keskeinen sanoma on mielestäni se, että voimme valita oman asennoitumisemme, vaikka emme voikaan aina valita olosuhteitamme. Joskus joudumme tekemään myös vaikeita ratkaisuja.

Huom. Jokaisesta myydystä e-kirjasta lahjoitetaan yksi euro Helsinki Mission seniorityöhön. Kirja on ostettavissa BoD:sta. Lue lisää tästä linkistä.

Koulutukseltaan Kari Alanne on tekniikan tohtori ja energiatekniikan dosentti, joka työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa Espoossa.

Yliluonnollisen kaunis

Yliluonnollisen kaunis: Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta (Kirjokansi 231, SKS) on kaunis sisältä ja ulkoa. Ulkonäöstä huolehtimisesta on ollut saatavilla vain vähän tietoa etenkin 1800-lukua edeltävältä ajalta. Kirjailija Marjut Hjelt on onnistunut saamaan tietoa Suomen kansan vanhoista kauneudenhoitokeinoista.

Kirja on ajankohtainen luonnonkosmetiikan suosion myötä. Luonnollisuus viehättää monesti myös suomalaisia. Kirjassa on mukana kansan käsityksiä kasvonpiirteiden ja kehon osuudesta luonteeseen sekä enteitä ja uskomuksia.

Kirja kysyy, mitä ovat ihmisiin liittyvinä kauneus ja komeus. Vastaus voi olla hyvin erilainen filosofisesta tai kaupallisesta näkökulmasta. Lopulta kauneus on subjektiivista, katsojan silmässä.

Kauneuden historiasta

Kirja Yliluonnollisen kaunis alkaa kauneudenhoidon historialla. Takakannen kuvauksen mukaisesti se esittelee edustavan ulkonäön vaalimisen välillä yltiöpäistäkin historiaa Egyptin ja Mesopotamian tuoksujen täyteisistä hoveista suomalaisiin pirtteihin. Lisäksi se tarjoaa kasveja hyödyntäviä konsteja niin ihon kuin hiusten hoitamiseen.

Sana kosmetiikka on peräisin kreikankielisestä sanasta kosmos, maailmankaikkeus, koristelu. Kauneudenhoidon tai ulkonäöstä huolehtimisen tai siisteyden historiaa alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kammasta. Euroopan vanhimmat kammat ovat kivikaudelta. Kampa valmistettiin luusta tai puusta (Persiassa). Sillä on setvitty niin hiuksia kuin partaa.

Itseä on lienee peilailtu tyynen veden pinnasta. Ensimmäiset peilit olivat vedellä täytettyjä maljoja. Obsidiaanikivestä on myös hiottu peilejä, samoin kuin kuparista, tinasta ja jalometalleista. Mesopotamiasta ja Egyptistä sekä Kiinasta, korkeakulttuureista, on löydetty monia aarteita, jotka liittyvät ulkonäköön.

Hajusteet ja ihomaalit sekä -voiteet valloittivat

Meikkivoiteen edeltäjä oli ihomaali. Puuterin esiversiossa oli liitua, ja Kleopatra käytti sitä. Ihovoiteet ovat olleet suosittuja ja pitkään käytössä. Kauneudenhoito ei ole uusi asia, ja aikaisemmin aineet oli saatava luonnosta. Se ei tarkoittanut automaattisesti niiden terveellisyyttä tai haitattomuutta.

Huulipunan alkuperä on jäljitetty Mesopotamiaan noin 5000 vuoden taakse. Sen valmistukseen käytettiin niin ikään ruusuja, punaisista hyönteisistä saatua karmiinia tai rautaoksidia. Poskia on punattu hieromalla punertavia kasveja niihin. Ylhäiset naiset etenkin käyttivät ehostusta.

Tiesitkö, että alkujaan Pohjois-Afrikan paimentolaiset peittivät luomensa liejulla, jotta ne eivät palaisi ja että tuo lieju antoi pohjoisafrikkalaisen kaupungin Mascaran mukaan nimensä ripsivärille?

Kaunistautumista ajasta aikaan

Muoti on vaihdellut ja elänyt ajassa. Esimerkiksi hiusmuoti on viestinyt siitä, minkälaiseen kulttuuriin tai yhteiskuntaryhmään tai uskontoon henkilö kuuluu. Joidenkin käsitysten mukaan etenkin hiuksiin liittyy voimaa. Siksi pitkiä hiuksia on pidetty parempana vaihtoehtona kuin lyhyitä hiuksia.

Pitkiä, hyvinvoivia hiuksia on pidetty kantajansa kruununa. Nutturan suosio juontaa historialliset juurensa antiikin Roomaan ja Kreikkaan. Sana shampoo tulee hindin kielen pään hieromista tarkoittavasta sanasta. Oliiviöljyä on hierottu kuivaan päänahkaan.

Keskiajalla katolisen kirkon ohjailemassa Euroopassa kaunistautumista pidettiin turhamaisuuden merkkinä. Ulkonäköön keskittyminen itsessään oli synnillistä. Ihmisen tuli hyväksyä Luojalta saamansa ulkonäkö. Punainen oli Paholaisen väri kristikunnassa.

Kauneusvinkkejä ja taikoja

Historiallisen tieto-osuuden jälkeen kirjassa Yliluonnollisen kaunis kerrotaan taioista. Kyseessä ovat oikeastaan kauneusvinkit tai hygienianhoito-ohjeet ihonhoidosta hienhajusta eroon pääsemiseen. Kirjasta voi lukea, miten vanha kansa pääsi eroon finneistä, miten käsien iho saatiin silkkiseksi ja miten pisamien kanssa piti menetellä.

Kirjassa on useita kauneuteen liittyviä viisauksia ja sananlaskuja. Lisäksi sen ohjauksessa voi valmistaa kirkastavan kasvonaamion, luonnonmukaisen kuorinta-aineen tai kasvoveden ja hoitaa palanutta ihoa ja niin edelleen. Myös päänahkaa ja huulia voi hoitaa omatekoisin keinoin.

Kirja Yliluonnollisen kaunis on jokaisen kokeilunhaluisen ja kekseliään sekä luonnonvaraisen ekoihmisen kesäinen aarreaitta.

Tämä on (yli)luonnollisen kauneuden käsikirja,
joka kannattaa tallettaa kirjahyllyynsä ja sydämeensä. — Tea Holm

Spiritistinen istunto on ajankuva

Professori Marjo Kaartinen on tehnyt kulttuuriteon ja kirjoittanut spiritismistä teoksessaan Spiritistinen istunto (SKS). 1800-luvun lopun, fin de sièclen, Suomessa elettiin spiritualismin kulta-aikaa. Maassamme vieraili myös ulkomaisia meedioita.

Vaihtoehtoinen henkisyys kiinnosti ihmisiä. Magiaa ja esoteerista tietoa janottiin, ja spiritualismin uskonto oli antanut lupauksen jo nyt todennettavissa ja kommunikoitavissa olevasta haudantakaisesta elämästä.

Spiritistiset istunnot, joissa oletetut henget materialisoituivat, olivat suosittuja vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Johtavia tiedemiehiä tutki näitä ilmiöitä.

Helsingissä vieraili loppuvuodesta 1893 maailmalla mainetta niittänyt meedio Madame d’Espérance. Pimeässä istuntohuoneessa oli ilmestynyt henkiolentoja, jotka vaikuttivat fyysisiltä. Ne olivat käsinkosketeltavia.

Kysymyksiä meedioista ja spiritismin ilmiöistä

Keitä meediot olivat? Mitä spiritistisissä istunnoissa tapahtui? Minkälaista oli esoterian kulta-aika Suomessa? Näihin kysymyksiin teos Spiritistinen istunto omalta osaltaan vastaa. Kirjoittaja Marjo Kaartinen toimii kulttuurihistorian professorina Turun yliopistossa. Hänen uusimman teoksensa näkökulma on myös kulttuurihistoriallinen.

Kaartisen teos ei ota kantaa spiritismin totuusarvoon tai käsittele sitä sinänsä filosofiselta kannalta. Kyseessä on ajankuva. Kirja alkaa kuvauksilla Madame d’Espérancen istunnoista ja jatkuu sen jälkeen kertomalla hänestä henkilönä. Kirja kertoo siitä, kuinka monia epäilyttää seanssi-istuntotoiminta.

Henget materialisoituivat eli aineellistuivat näissä istunnoissa, joita pidettiin muun muassa Pietarissa ja Helsingissä. Suomi oli silloin Venäjän vallan alla, ja sieltä seurattiin autonomisen maan tapahtumia. Kynäsotaa käytiin lehdistössä puolesta ja vastaan. Oliko meedio aito vai ei?

Jopa venäläinen spiritualismin ilmiöistä kiinnostunut valtiomies ja kirjailija sekä toimittaja Aksakov saapui Pietarista Helsinkiin antamaan lausuntoa tapahtumista, jotka liittyivät Madame d’Espérancen meediotoimintaan ja erityisesti erääseen istuntoon Helsingissä. Oli nimittäin tapahtunut dematerialisaatio, eli osa meedion kehosta oli kertoman mukaan kadonnut spiritistisessä istunnossa. Ja se vasta debattia aiheuttikin.

Professori William James piti Leonora Piperia valkoisena korppinaan: aitona meediona. Korpit ovat mustia. Kuva: Kamalpreet Singh

D’Espérance ja Faustinus keskeiset hahmot

Teoksen Spiritistinen istunto toinen keskeinen hahmo on Faustinus. Häntä kuvataan antispiritistiksi, joka hämäsi suomalaisia seansseillaan kevättalvella 1897. Kyse on siitä, että hän esitti taikuuden keinoin “henkien” manaamista ja magiaa.

Euroopalaiset ja amerikkalaiset tiedemiehet tutkivat niin spiritistisiä meedioita kuin sellaisina esiintyviä taikureita. Faustinus koki tehtäväkseen paljastaa spiritualistien meedioita, heidän huijauksiaan. Hän oli siitä erikoinen hahmo, että hän väitti uskovansa meedioihin kuten rouva Piperiin muttei henkiin. Toisin sanoen hän katsoi, että mediumistiset tai spiritualistiset ilmiöt perustuivat ei-tunnettuihin ominaisuuksin.

Kummalliset ilmiöt sinänsä olivat tosiasia, mutta niiden spiritualistinen selitys ei niinkään. Piperia Faustinus vaikutti pitävän aitona meediona, kuten amerikkalainen psykologi William Jamesikin muuten. Materialisaatiomeedio d’Espérance oli hänestä huijari, ja hän säilytti ohjelmanumeroissaan 1900-luvun alussa tämän nimeä ikään kuin muistona noista tunteita herättäneistä istunnoista.

Faustinus etsi todisteita kuten monet sen ajan psyykilliset tutkijatkin. Mitä kummitusilmiöiden taustalla oikeastaan oli? Mitä ei vielä ymmärretä näistä? Onko kyse puhtaasti vain psykologiasta? Onko spiritismi vain illuusio, primitiivinen toive saada varmuus kuolemattomuudesta?

Esoteriaa toissavuosisadan vaihteessa

Kirjan lopussa on lyhyt kappale Spiritismin lumous. Onko sen lumous jo haihtunut? Suomessa on edelleen spiritualisteja, ja alan yhdistysten jäsenmäärä on 1500. Kaartinen kokoaa spiritualismin vetovoimaa lyhyesti laajempana kulttuurisena ilmiönä viimeisessä luvussa.

Kaartisesta olennainen kysymys meediovierailuissa ja heihin liittyvissä suosionosoituksissa oli kysymys: mitä jos sittenkin? Ihmiset olivat myös uteliaita. Suomessa Minna Canth tunnettiin Kanttilan spiritistisistä istunnoista. Mukana olivat monet silmäätekevät Jean Sibeliuksesta Juhani Ahoon. Näitä asioita kertoilin jo väitöskirjassani vuonna 2016.

Nyt aiheesta on alkanut ilmestyä uudempaa tutkimusta myös kulttuurihistoriallisesta ja taidehistoriallisesta näkökulmasta kuten tämä Kaartisen ansiokas tutkimus ja Nina Kokkisen Totuudenetsijät. Uudet näkökulmat ovat tervetulleita, mielenkiintoisia ja aihetta rikastuttavia ilman, että olisi otettava kantaa, mikä tuon spiritualismin uskonnon tai ilmiön kohdalla onkaan totta.

Marjo Kaartinen toteaa teoksessaan Spiritistinen istunto: “Historioitsijan ei tarvitse olla tuomari. Historiankirjoittajan näkökulmasta ei aina ole edes kovin kiinnostavaa lausua tuomioita, pohtia, menivätkö ihmiset herkkäuskoisina lankaan, tai miettiä, saiko meedio oikeasti yhteyden vainajiin. Paljon tärkeämpää on osoittaa, millä tavoin menneisyyden ihmisten kulttuuri toimi, mikä sai heidät syttymään, mikä heitä inspiroi ja miten he maailmaansa rakensivat.” (Kaartinen 2020, 204)

Se on myös tämän kirjan tarkoitus.

Kirjan teemoja: okkulttuuri, okkultismi, esoteria, henkinen etsintä, henkisyyden lumo, lumous, tutkimuksellinen lumo, tiede, kulttuurihistoria, historia, elämäkerta, Fin de siècle, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kulta-aika, spiritualismi, spiritismi.

Olen kirjoittanut väitöskirjan Spiritualismin muotoutuminen Suomessa: aatehistoriallinen tutkimus (2016) ja sen pohjalta tietokirjan Perhosvaikutus: Kuinka spiritualismin siivenisku muutti maailmaa (2019) sekä olen viimeistelemässä teosta Magian lumo (2021, Basam Books) psyykillisestä tutkimuksesta.

Väitöskirjassani luen spiritualismin 1800-luvun uudeksi uskonnoksi kuten tekee Kimmo Ketolan toimittama käsikirja Uskonnot Suomessa ja monet muut tutkimuslähteet. Viime aikojen tutkimus on lukenut sen osaksi esoteriaa, ja joidenkin harjoitteidensa puolesta se on myös sitä kuuluen ja tullen luetuksi laajempaan henkiseen kenttään. Näin on etenkin sen ilmiöiden taholta joskus myös perusteltua. Spiritualismi myös järjestäytyi uskontona suhteellisen myöhään.

Kirjailijan tunnustus: Näky (William Butler Yeats) on vaikeaselkoinen mutta mielenkiintoinen teos

En yleensä kirjoita itsestäni vaan lukemistani kirjoista, mutta tämän kirjan kohdalla on pakko todeta heti ensi alkuun, etten ehkä ole sen paras arvioija. Olen tutustunut kirjan sivuamaan henkiseen ja spirituaaliseen maailmaan väitöskirjatasolla, mistä huolimatta en meinaa päästä kiinni Näky-teoksen korkealentoiseen ilmaisuun. En ymmärrä kaiken aikaa, mistä on kyse.

Yeats on Nobel-palkittu (1923) kirjailija, joka kirjoitti, että kaikkea, mikä estää henkeä vapautumasta, voidaan verrata solmuun, joka täytyy avata. Tätä solmua lukijan on availtava koko lukemisensa ajan. Näky on merkillinen teos, joka sekoittaa keskenään filosofiaa, okkultismia, psykologiaa ja mystiikkaa sekä automaattikirjoitusta. Hengästyttävää!

Irlantilainen William Butler Yeats (k. 1939) oli runoilija, näytelmäkirjailija ja etevä kynänkäyttäjä, jonka muutakin tuotantoa olisi lienee hyvä tuntea päästäkseen perille siitä, mitä hän todella tarkoittaa teoksessaan Näky (A Vision, 1926/1937).

Suomentajan esipuhe

Teoksen on suomentanut kirjailija ja kääntäjä Jyrki Vainonen, joka on kirjoittanut myös pitkän mutta ilmeisen tarpeellisen esipuheen Näkyyn. Suomentajan mielestä kyseisen teoksen olemusta sanataideteoksena onkin vaikea määritellä. Se kulkee kauno- ja tietokirjan välisellä rajalla tarjoillen niin tarinoita kuin runoja.

Näyssä on mukana myös omaelämäkerrallisuutta. Kyseessä on kaiken kaikkiaan esseistinen esitys. Kirjassa aavepuhujat saavat oman äänensä kuuluville metaforin, symbolein ja kielikuvin. Mitä nämä opastajat sitten olivat? Jonkinlaisia henkisiä hahmoja omassa olemuksessaan.

Suomennostyö on ollut varmasti suuri ja vaativa ponnistus, mutta yksi maailmankirjallisuuden helmi on nyt saavuttanut päivänvalon myös suomen kielellä. Toivottavasti sille löytyy lukijoita ja arvioijia.

Esoteriasta spiritismiin ja takaisin

Yeatsin vaimo oli mediumistinen tai sitten hänellä oli telepaattinen kyky lukea miehensä ajatuksia. Suunnilleen näin teos Näky tai sen tekijä uskottelee. Sen mukaan neuvoja saatiin niin vaimon puhuessa unissaan kuin automaattikirjoituksella.

Yeats oli kiinnostunut esoteriasta, joka oli älymystön keskuudessa muotia vielä 1900-luvun alkupuolella. Osallistuipa hän spiritistisiin istuntoihinkin sekä kuului The Hermetic Order of the Golden Dawn -salaseuraankin. Näky on jonkinlainen lopputulema tästä kaikesta etsimisestä — ja löytämisestä.

Tulisi olla salaoppeihin vihkiytynyt ymmärtääkseen tätä kaikkea. Spiritismin tuntemuksen avulla ei vielä pitkälle pötkitä Näyn kaltaisen teoksen kanssa. Suuri osa sen sisällöstä on esoteerista ja näynomaista, suorastaan visionääristä mitä tulee personoitumiin.

Henget tekevät työtä

Yeats koki, että (mielen luomat) henget työskentelivät hänen kanssaan hänen George-vaimonsa avustuksella korjaten tekstejä ja antaen symboleja ja niin edelleen. Äänet olivat luonteeltaan filosofisia mutta myös käskeviä. Eräs heistä tiedotti, etteivät henget kerro ihmiselle, mikä on totta, vaan luovat sellaiset olosuhteet, kohtalon kriisin, että ihminen kokee välttämättömäksi kuunnella omaa daimoniaan.

Tietysti samaiset äänet tai henget väittivät, että ne olivat kuten koko niiden systeemikin hänen itsensä ja vaimonsa yhteinen luomus. “Henkinen minä” on kuitenkin totta. “Minä” on kaikille yhteinen. Aivan kuin viestijät olisivat olleet lähtöisin ihmisten yhteisestä unesta. Uni voi ottaa objektiivisen muodon ja näyttäytyä jopa fyysisenä valona tai ilmaista itsensä tuoksuna.

Elävät ja kuolleet ovat siten kolikon kaksi eri puolta. Siihen väliin mahtuu niin fantasiaa ja petollisuutta kuin henkigallerioita. Hieman hämmentävää.

Kansan suosima spiritualismi

Yeats mainitsee Näky-teoksessaan myös spiritualismin, jota kansa suosi siihen aikaan. Ilmiö ei ollut rohjennut määritellä itseään ja muiden henkisten liikkeiden tavoin jäi sen kohtaloksi kulkea torjunnan traagisella tiellä kuten Yeatsin tuotannonkin. Mielleyhtymä joko spiritualismiin tai ei-kristilliseen kansanuskoon olikin leimallista Näylle, mikä sai monet jopa inhoamaan sitä.

Kirja Näky ei käsittele suoranaisesti spiritualismia tai okkultismia vaan kertoo tarinoita, kommentoi asioita ja runoilee. Välillä kirjoitetaan kirjeitä Ezra Poundille, joka oli amerikkalainen runoilija ja kriitikko sekä varhaisen modernismin keskeisiä vaikuttajia. Yeatsin ajatukset eivät välillä näytä olevan minkään maailmaan järjestyksessä, mutta maailman tai mielen rakenteesta hänellä on käsityksensä.

Kartiot varjoineen ilmentävät Herakleitoksen ajatusta: “Eläen kuolemaansa, kuollen elämäänsä.” Kun rakkaus lisääntyy, riita vähenee. Kun riita lisääntyy, rakkaus vähenee. Elämä näyttää kahdet kasvonsa kartiossa. Sielunvoimat ovat tahto, naamio, luova mieli ja kohtaloituma. Tätä teosta ei lueta huolimattomasti silmäillen, eikä se ole sellaiseksi tarkoitetukaan.

Kyseessä on todellinen näky, visio. Vain todella omistautunut lukija tavoittaa William Butler Yeatsin näyn, muut tarvitsevat selittäjää tai tulkitsijaa. Tunnustan, että kuulun jälkimmäisiin. — Tea Holm, FT, TM

Kansikuva: NÄKY. KLASSIKKO. BASAM BOOKS.

Masennus mahdollisuutena

Masennus mahdollisuutena: Matkaopas muutokseen antaa uuden näkökulman suomalaiseen kansantautiin. Kirjassaan psykiatri Juha Lehti ei pidä masennusta vain pahana asiana. Masennus nimittäin kertoo muutoksen tarpeesta.

Lehden mukaan masennus on kuin signaali kuten kipukin. Masennus pakottaa ottamaan aikalisän. Masennukseen suhtautuminen on ratkaiseva asia. Lehti antaa keinoja sen toiminnalliseen ja omatoimiseen hoitoon. Hänestä lievä masennus on adaptiivinen moodi, jota ihminen käyttää sopeutuakseen. Masennus auttaa pysähtymään, ei vain pakota. Sitä kautta tulevat valinnat voivat olla enemmän omannäköisiä.

Masennus voi olla käännekohta. Se voi olla viesti siitä, ettei jokin enää toimi omassa elämässä.

Mielekäs muutos

Jos masennusta pidetään viestinä siitä, että jonkin on muututtava, niin se voi kuulostaa työläältä. Mutta elämä on. Lehti käy kirjassaan läpi erilaisia masennustyyppejä kuten kaamosmasennus ja synnytyksen jälkeinen masennus. Hän kertoo masennusreaktiosta sekä masennuksesta sairautena. Alussa hän esittelee myös toiminnallisen teoriansa.

Masennuksen hoitokeinoja ovat Juha Lehden mukaan biologinen hoito, psykoterapia, liikunta ja vaihtoehtohoidot. Kaikissa hoidoissa vuorovaikutus ja toisen kohtaaminen ovat tärkeitä asioita. Kirjansa toisessa osassa Lehti esittelee toiminnallisen hoitomallinsa: itsehoito-ohjelman.

Masennukseen liittyy usein virheellisiä ajattelumalleja. Masennusta ruokkivia ominaisuuksia voivat olla muun muassa ripustautuminen toiseen, suorituskeskeisyys, kontrollintarve tai miellyttämisentarve. Vaatii rohkeutta ajatella asiat toisin.

Läheisen rooli masennuksen hoidossa

Kirjan Masennus mahdollisuutena kolmannessa osiossa kerrotaan sosiaalisen elämän vaikutuksesta. Masentuneen työtaakkaa voi helpottaa työpaikalla ja kotona hänelle voi kertoa, että hän on tärkeä. Pienten asioiden huomioimisesta seuraa suurta.

Masentuneen omaisen ei tule vähätellä masentunutta eikä vaatia häntä ryhdistäytymään. Hänen ei myöskään pidä yrittää ratkaista masentuneen ongelmia. Pahaa oloa itsessään ei tarvitse tai voi parantaa toisen puolesta.

Kirjassa on vinkkejä parisuhteeseen myös masennuskausina. Puoliso on syytä pitää kartalla. Apua on hyvä ottaa vastaan. Vanhemmuus voi tuottaa päänvaivaa masentuneelle, mutta Lehti kehottaa tuottamaan lapselle perusturvallisuutta. Ihmetekoja ei tarvitse tehdä.

Lopuksi

Bongasin aikoinaan kirjan Masennus mahdollisuutena saatuani kirja-arvioon Miia Moision kirjoja masennuksesta ja surusta. Katsoin samassa asiayhteydessä Yle Areenasta aiheeseen liittyvän keskusteluohjelman. Yritin ymmärtää, miksi ihminen menettää elämänsä merkityksellisyyden. Koska siihen masennus liittyy.

Juha Lehti on koonnut neljänteen osioon ohjeita masennuksesta toipumiseen. Kuntoutuminen pitää sisällään muun muassa liikuntaa, rutiineja ja päihteettömyyttä. Sosiaaliset suhteet ovat nekin tärkeitä. Ravinnolla ja liikunnalla on oma parantava vaikutuksensa.

Uni on tärkeä tekijä toipumisessa, samoin kuin muistin kuntouttaminen ajoissa sekä stressin vähentäminen.

Kirja Masennus mahdollisuutena ravistelee perinteisiä lääkkeisiin perustuvia psykiatrisia hoitokäytäntöjä. Ihminen nähdään kokonaisuutena, ja siksi hoitokeinotkin muodostavat parhaan mahdollisen kokonaisuuden. Kenties hieman kumouksellista kirjassa on se, että masennusta voi hoitaa tietyssä määrin itse: itsehoito-ohjelmalla. Itse olen sitä mieltä, että masennus on kytköksissä merkityksellisyyden tai merkityksettömyyden tunteeseen. Siksi ihmisen tarina itsestä on merkittävä. Se ei selitä kaikkea, mutta oletko koskaan miettinyt, mitä tarinaa kerrot itsestäsi toisille, ja miksi? — Tea Holm, FT, TM

Mikä täällä kummittelee?

Kirja Mikä täällä kummittelee? on teologian maisteri Antti Salon katsaus kummitteluilmiöön sekä henkimaailman asioihin. Kirjailijan ote aiheeseensa on leppoisan puheleva.

Kirjan runkona ovat raportit suomalaisista haamuhavainnoista, joita on hautautunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin. Kuvia on saatu Kansallisgallerian kuvakokoelmasta.

Kirjan alaotsikko on Suomalaisen aaveen sielunmaisema.

Mitä aaveet tai kummitukset ovat?

Kirja Mikä täällä kummittelee? kiertää kuin kissa kuumaa puuroa teemaa kuolemanjälkeinen elämä. Mikä on aaveiden olemus? Mitä ne tosiasiassa ovat? Ovatko ne muistoja, muistijälkiä, vai onko niissä läsnä toimija, sielu? Onko niitä ylipäätään olemassa?

Sielunfysiikkakin kuuluu asiaan, sillä ovathan kummituiset fyysisiä olentoja, aistittavia ja silmin nähtäviä tai korvin kuultavia. Kuullaan laahaavia askeleita tai nähdään jopa kokonainen naisen tai miehen hahmo.

Leppävaaran Albergan kartanon pihan leidit, jotka pelästyttivät remonttimiehet 1990-luvulla, olivat mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa espoolaiselle lukijalle, jonka setä on asunut kyseisessä kartanossa, kun siitä 1970-luvulla vuokrattiin vuokrahuoneita. (Äitini kysyi isäni veljeltä, minkälaista siellä oli asua. Oli kuulemma jotain erikoista tapahtumaa joskus ollut, mutta ei siitä sen enempää.)

Kummituskulttuuri

Kummituksia on kohdattu kaikkialla: kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina. Siinä missä mystikot ovat yrittäneet saavuttaa henkisiä kokemuksia ja elämyksiä askeesin ja kontemplaation keinoin vuosikausia, pääsevät nykyihmiset vähemmällä. Viikonlopun pituisella kurssilla voi päästä parantajaksi, näkyjen näkijäksi.

Mystiset, suorat jumalakokemukset ovat olleet menneisyydessä sallittuja vain tietyissä puitteissa: kristinuskon. Nykyään jokainen voi tykönään etsiä ja löytää vastaukset, kohdata henkimaailman joko energiatodellisuutena Reiki-kursseilla (Reikin taustalla ovat muuten myös uskomuksellisesti parantajahenget) tai henkiparannuskurssilla.

Aaveisuskoa pidetään marginaalisena asiana, kulttuurina, mutta kyse on oikeasti ihmisen yleisestä kokemusmaailmasta. Eivät kaikki kuitenkaan hakeudu aavesivustoille tai kummitustarinoiden tai paranormaaleja ilmiöitä tutkivien ohjelmien pariin. Mutta moni silti kokee jotakin kummallista ainakin kerran elämässä.

Kun aihe kiinnostaa…

On tosiasia, että montaa ihmistä kummitukset eivät kiinnosta niin paljon, että he vaivautuisivat ottamaan asioista selvää tieteelliseltä tai edes kokemusasiantuntijuuden kannalta. Eläkööt aaveet omassa todellisuudessaan ja antakoot meidän elää omassamme ilman häiriöitä.

Aaveet kuitenkin näyttäytyvät usein kutsumatta, eivätkä ne ota huomioon sitä, uskooko ihminen niihin vai ei. 😉 Kummituksia nähdään aina silloin tällöin. Ne mielletään useimmiten osaksi menneisyyttä ja jotakin hyvin vanhaa aikaa, jolloin taikausko rehotti.

Tamminiemen herra Urho Kekkonen näkyy välillä istuvan toimistohuoneensa pöydän ääressä, yhä työhönsä syventyneenä, vaikka on ollut “haudan levossa” vuodesta 1986. Säveltäjämestari Jean Sibelius viihtyy yli puoli vuosisataa kuoltuaan kotitalonsa Ainolan verannalla sikarinpätkiä hampaissa. Ja moni muistanee Paasikiven hississä.*

Edes papit eivät tiedä

Papitkaan eivät tiedä varmaksi sanoa, mitä kummitukset ovat, miten ne syntyvät, mihin sielu menee kuoltuaan. Nukkumaan, odotushuoneeseen, kiirastuleen? Riippuu tietysti siitä, minkä uskontokunnan papista on puhe. Aineella ja hengellä on silti vissi ero.

Aine katoaa, henki ehkä säilyy?! Kummitukset tuntuvat asustavan jonkinlaisessa välitilassa, ja jotain aineellista niissä on ainakin silloin, kun ne näyttäytyvät. Elollisesta ei tulekaan elotonta, siitä tulee henkeä.

Kirja Mikä täällä kummittelee? kertoo joitakin surullisia tarinoita Suomessa sijaitsevien linnojen kuten Hämeen linnan ja Olavinlinnan historiasta. Sellaisten kaameiden kiviseinään tai muuriin muurausten jälkeen ei olekaan mikään ihme, että nuoret naiset kummittelevat, mikä järkytys!

Kirjoittanut: Tea Holm

*Mannerheimintie 62:ssa Juho Kusti Paasikivi ilmestyi kuoltuaan juttelemaan. Hän oli kuollut joulun alla 1956. Jarl Fahlerin tutkimusten mukaisesti presidentin viimeinen vierailu oli puoli seitsemältä 19.4.1957. Fahlerin tuttava oli menossa anoppilaan seuranaan anopin sisko. Hissin kohdalla naiset tapasivat presidentti Paasikiven, jonka ajattelivat päästää ensimmäisenä hissiin, olihan hän sentään presidentti (!) Herrasmiehenä hän odotti naisten menevän ensin sanoen kohteliaasti: ”Rouvat, olkaa hyvät”. Kerrotaan, että Paasikivi oli nuoremman ja terveemmän oloinen. Anoppi asui viidennessä kerroksessa, mutta hissi pysähtyi neljännessä ilman napin painallusta. Poistuessaan hissistä presidentti hymyili ja lausahti: “Rouvat varmaankin ihmettelevät, kuinka olen täällä, kun minun pitäisi olla haudassa. Mutta niin vain on!” Vasta päästyään viidenteen kerrokseen naiset kauhistuivat tajuten, että Paasikivi oli kuollut joulukuussa. (Tapauksesta kerrotaan kirjassa Parapsykologia. Tässä esitetyt tiedot ovat Parapsykologian Instituutin sivulta: https://sites.google.com/site/parapsykologia/kokemuksia-kummittelusta/juho-kusti-paasikivi)

Psst! Kirja Mikä täällä kummittelee? on luettavissa Nextoryssa.

Henkimaailma kanssani (Heta Riekkoniemi)

“Näkymätön on näkyvää”, kirjoittaa Heta. Hän kirjoittaa myös henkimaailmasta kirjassaan Henkimaailma kanssani. Kyse on omakohtaisesti koetusta sekä vinkeistä, joita lukija voi halutessaan ja tavallaan myös aivan omalla vastuullaan soveltaa omaan elämäänsä.

Kirjoittajan mukaan uskonto on usein uskomus jonkun toisen kertomasta ja henkisyyden perustana on oma kokemus. Uskonnossa on tosiaan kyse jonkin asian tunnustamisesta. Joku koki jossakin jotain sellaista, mikä on tulkittu näin, ja siksi se on myös minun totuuteni.

Heta katsoo entiset elämät, poistaa karmaa, puhdistaa tiloja hengistä. Hän on näkijä, henkimaailman työrukkanen. Hänestä sattumaa ei ole, ja jos jokin tökkii, se ei ole sinulle tarkoitettu. Elämä kuuluisi elää niin, ettei sitä jatkuvasti yritä kontrolloida, ohjailla oman mielensä mukaiseksi kiiltokuvaksi.

Heta määrittelee itsensä menneisyytensä perusteella uskonnottomaksi. Raamattua hän ei sen enempää tunne. Kristittyjen pelottelemassa helvetissä on hänestä moni henkinen ihminen jo ollut omassa elämässään. Traumoja on tullut, elämä on koetellut maanpäällisessä helvetissä.

On virkistävää, että kirjoittaja on näin suora ja vilpitön. Samaan aikaan lukija pohtii, pitääkö minun pelätä henkimaailmaa. Entä jos tässä jutussa onkin jotain perää, siis jotain mieltä. Pitäisikö minun uskoa energioiden puhdistamiseen, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan?

Annan tälle kirjalle Henkimaailma kanssani “mahdollisuuden”, koska olen tutkinut paljon spiritualismia, uskoa henkimaailmaan. Katson, mitä siitä löydän. Löydänkö sitä, mitä etsin?

Heta kertoo aluksi omista henkisistä, joskus rankoistakin, kokemuksistaan. Hän kertoo erilaisista tavoista työskennellä olettamansa henkimaailman kanssa mutta myös henkien joskus kielteisestä vaikutuksesta.

Nykyään ihmiset hakevat paljon apua näkijöiltä ja energiahoitajilta tuntematta sen kummemmin avun antajaa. Hetan mielestä se voi olla vaarallista.

Kirjassaan Henkimaailma kanssani hän kertoo erilaisia energianpuhdistustapoja kuin myös keinoja hankkiutua eroon häirikköhengistä. Täytyy myöntää, että vaikka olen tutkinut paljon henkimaailman asioita, niin tässä kirjassa on aika hurjia juttuja. Siinä kerrotaan niin humanoideista kuin pahantahtoisista kuolleista, jotka aiheuttavat muun muassa unihalvauksia.

Heta painottaa sitä, että usein tarvitaan nimenomaan henkienkarkotusta. Ainakaan hänelle eivät energiahoidot tepsineet. Enkelikurssit eivät olleet hänen juttunsa. Ei myöskään Reiki, jossa oli ihmiset (opettajan ja oppilaan) toisiinsa yhdistäviä vihkimyksiä.

Heta Riekkoniemi käsittää maailmansa kirjassaan Henkimaailma kanssani mustan ja valkoisen, hyvän ja pahan kautta. Henkisyydessä on yleensä totuttu puhumaan energioista, energiatodellisuudesta. Siinä on sävyjä.

Kirjasta huokuu täysin omakohtainen kokemus “henkimaailman asioista”. Karmaa Heta kuvaa laskuksi, joka veloitetaan aina oikeaan aikaan. Kukaan ei pääse pakoon karman lakia, mikä myös toteuttaa asioita ihmisen elämässä hänen tietämättään.

Karmaa syntyy Hetasta etenkin silloin, kun ihminen tiedostaa oman toimintansa, siis sen, että nyt hän tekee jotakin väärin. Siksi tietoiset valinnat ovat niin tärkeitä.

Jokainen meistä kokee tätä elämää ja maailmaa (myös olettamaansa henkimaailmaa) omalla tavallaan. Jokaisen persoona on omanlaisensa. Jokaisen omat henkiset kokemukset ovat erilaiset. Joku löytää vastaukset tästä kirjasta, joku Raamatusta.

Kyseinen kirja onkin esimerkki siitä, että ihmiset kokevat asioita todella eri tavoin.

Kummitustarinat kuuluvat kertomusperinteeseen. Puhutaan kummitustaloista, joista kuuluu ääniä ja askeleita. Mutta onko se vaarallista, jos tällaisista tarinoista tulee arkitodellisuutta?

Samaan aikaan ihmiset todella kokevat näitä asioita.

Kukaan ei voi määrätä, minkälaista elämän pitäisi olla. Se on sellaista kuin on. Henkiä saattaa olla olemassa ja ne saattavat vaikuttaa ihmisten elämään. Mutta voi olla myös vaarallista, jos alkaa uskoa, että kaiken takana on henkimaailma.

Elämään kuuluu myös vastoinkäymisiä. Mutta onko hyvä syyttää niistä henkiä? Mistä tietää, että sen tai sen jutun takana on joku henkiolento? Mistä tietää yhtään mitään näistä henkisistä asioista?

On hämmästyttävää, miten erilaisia kokemuksia ihmisillä on elämästä tai olettamastaan henkimaailmasta. Jotkut kylpevät jatkuvasti valossa, saavat apua enkeleiltä parkkipaikan löytämistä myöten lilluen korkeissa värähtelyissä, samaan aikaan kun jotkut kokevat unihalvauksia, karkottavat häirikköhenkiä ja työskentelevät yöt läpeensä puhdistaakseen paikkoja.

Mistä tietää, milloin kyse on mielisairaudesta? Sanotaan, että sen tietää siitä, ettei osaa epäillä itseään sairaaksi. Sen sijaan terve epäilee itseään ja omaa mielenterveyttään sekä kokemusmaailmaansa. Jos haluaa heittäytyä johonkin uskomusmaailmaan, ei sitä voi epäillä loputtomasti, Heta vaikuttaa muistuttavan.

Joka tapauksessa Hetalle henkimaailma on niin arkipäiväistä, että hänelle on ihan sama, imuroiko hän asuntoaan vai poistaako hän henkiä. Hän on hyväksynyt elämänsä näkijänä. Hän kokee kokevansa ja näkevänsä asioita, joita monet eivät koskaan koe tai näe elämänsä aikana.

Ja jos kokevat tai näkevät, ottavat yhteyttä henki-ihmisiin kuten häneen. Lukiessa kirjaa Henkimaailma kanssani tulen ajoittain miettineeksi, olenko tullut imaistuksi Hollywood-kauhuleffaan supranormaaline ilmiöineen.

Mielellä on aivan valtava voima, joten on oltava varpaillaan sen suhteen, millä sitä ruokkii. On hyvä hoitaa asiat pois päiväjärjetyksestä esimerkiksi anteeksi antamalla tai muutoin, eikä jäädä liiaksi askartelemaan niiden kanssa.

Mutta kukaan ei voi sanoa kenellekään toiselle, ovatko tämän uskomukset totta vai eivät, koska ne eivät ole todennettavissa kuin kokemuksen kautta. Jokaiselle hänen oma sisäinen maailmansa on se lähin, siis kaikista todellisin.

Katolisessa kirkossa henkien pois manausta kutsutaan eksorkismiksi. Mutta mitä siinä tosiasiassa tapahtuu? Onko kyse autosuggestiosta, kun on uskomus tarrahenkien poistamisesta?

Yritän ymmärtää todellisuuskäsityksiä. En silti halua, että niillä aiheutetaan hallaa. Lapset ovat väestöryhmä, joilla oma identiteetti on vasta muodostumassa, enkä tiedä, onko hyvä asia keskustella heidän kanssaan hengistä tai vahvistaa mielikuvaa siitä, että henget haittaavat elämää, vaikka lapsi itse olisikin henkiä nähnyt huoneessaan. Lapset näkevät asioita, joita aikuiset eivät näe, mutta heillä on usein myös mielikuvitusta.

Kiitos BoD (Books on Demand) kirjan Henkimaailma kanssani arvostelukappaleesta.

Kirjoittanut: Teologi Tea Holm

Psst! Saatavissa Adlibriksesta kirjana. Nextoryssa taas luettavissa e-kirjana.

Aistivoimainen taikamatka

Lastenkirja Taikamatka vie lapsen aistien kautta tutkimaan maailmaa. Vaihtoehtoiset tarinankerronnan tavat ottavat hyvin huomioon kuulijan. Asioita ja niiden ominaisuuksia kuten värejä voi vaihtaa lennossa, lukiessa.

Kirjan kirjoittaja Maria Nordin on kolmen lapsen äiti, mikä näkyy kirjoitustavassa ja lapsen maailmaan eläytymisessä. Taikamatkassa lehdet rapisevat ja kuralammikoista juodaan kaakaota (siis leikisti).

Aistivoimaisen kerronnan avulla tapahtumia ei vain kuvittele, ne myös ikään kuin aistii.

Uudenlainen lastenkirja

Kyseessä on uudenlainen ja erilainen, elämyksellinen ja aistivoimainen lastenkirja, joka vetoaa lapseen aistivoimaisuutensa kautta. Kirjaa Taikamatka on mukava lukea, koska sen fontti on riittävän suurta.

Sen kuvitus myös ruokkii mielikuvitusta. Minkäköhänlaisena lapsi kuvitteli, koki ja näki sen kaiken?

On taito asettua lapsen tasolle ja kirjoittaa kuin lapsen kokemuksesta. Maria Nordinilla on sellainen taito. Parasta on, että Taikamatka rauhoittaa sekä lasta että aikuista. Lukijaansa.

Taustalla Free to Heal -menetelmä

Kirjassa voi hyödyntää sitä sen enempää painottamatta tai korostamatta Free to Heal -tietoisuusmenetelmää. Kirjaa lukiessa lasta ei oikeasti altisteta allergeeneille, mutta tietyille asioille kuten maidoille voidaan luoda positiivisia assosiaatioita kirjaa lukiessa (mehukannu onkin maitokannu).

En kokeillut kirjaa tässä mielessä, mutta kyseessä on lupauksensa mukaisesti rauhoittava ja rentouttava sekä meditatiivinen satukirja. 9-vuotias tyttäreni selaili ja luki sitä hetken itsekseen ja totesi, että se on tylsä. Se oli oikeastaan paras palaute: se on rauhoittava.

Hänelle rauhoittuminen yöhön on todella haastavaa, niin on ollut aina. Toivoinkin, että tästä kirjasta olisi apua nimenomaan rauhoittumiseen ja kierrosten laskemiseen sekä ajatusten tyynnyttämiseen.

Tehoa tarinankerrontaan

Nordinin tehostekeinoina tarinankerronnassa ovat muun muassa lapsen nimen mainitseminen. Lapseni kysyikin heti ihmeissään ja korvat höröllä, että onko kirjassa tosiaan hänen nimisensä henkilö. On on… ainakin nyt. 🙂

Taikamatka sisältää yhteensä kuusi tarinaa, jotka auttavat paitsi rentoutumisessa myös vuorovaikutuksessa. Tulikin mieleeni, että tästä kirjasta ei ole hyötyä vain kodeissa vaan myös päiväkodeissa, miksei myös kouluissa.

Myös tarinoiden aikuisen voi vaihtaa lapselle läheiseen henkilöön kuten kummiin. Tämä kirja on todella hauska. Kiitos tästä päivästä, kiitos tästä kirjasta Viisas Elämä ja Maria Nordin.

Kirjoittanut: Tea Holm, tietokirjailija ja vapaa tutkija sekä bloggaaja