Kadonnut sodassa – lopullisesti? Tapauskertomus omasta suvustani

Kadonnut sodassa: isoenoni katosi sodassa.Sota. Se on maanpäällinen helvetti. Se on usein lipumista elämän ja kuoleman rajalla.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944 rauhallisen yön jälkeen heti aamusta satojen lentokoneiden pommituksella. Vihollisen hyökkäyskärjen eteneminen oli nopeaa. Pienissä ryhmissä metsiä pitkin perääntyviä suomalaisia jäi rintamalinjan taakse. Monet harhailivat aina Keski-Kannakselle saakka ennen kuin joutuivat sotavangeiksi.

4. divisioona ja erityisesti JR 25, joka oli isoenoni Aarre Häklin (synt. 6.6.1921) yksikkö, osallistui sotatoimiin Kaukjärveltä menettäen samalla yksittäisiä taistelijoita sotavankeuteen. Osa sotavangeista kuljetettiin Neuvostoliittoon Heinjoen kirkonkylän kautta. Heinjoki on Aarren katoamispaikka. Kannaksen sotatoimissa useita sotilaita joutui tilanteeseen, jolloin käsien nostaminen ja vangiksi jättäytyminen oli pakko. Tehtiin sosialisointi, taskujen tyhjennys. Lompakot takavarikoitiin ja rahat heitettiin metsään. Ranne- ja taskukellot olivat kysyttyjä.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Suruviesti

Kesällä 1944 toimitettiin rintamalta virallinen ilmoitus, että isoenoni oli kadonnut. Kokemäen koulutuskeskuksen komppanian päällikkö, sotilaspastori ja vänrikki Jalmari Ukkonen, joka tunsi Häklin sukua, ilmoitti Kannakselta Aarre Häklin (6.6.1921, Kaukola) katoamisesta. Hän lähetti kirjeessä pojalta jääneet lompakon ja kellon. Kuin kohtalonsa aavistaen oli tämä antanut ne ennen suurhyökkäystä ystävälleen ja sanonut, että jos hän ei palaa, niin ne pitää toimittaa hänen äidilleen.

Nuorena tyttönä, rippikouluiässä, isotätini Terttu näki merkillisen unen. Se tapahtui hänen Aarre-veljensä kadottua. Unessa hän kulki yksin synkässä metsässä, joka oli aavemainen. Puiden takaa alkoi yhtäkkiä tulvia valoa. Hänen eteensä avautui pieni ja puuton aukea, jolla kasvoi täysvalkoisia tulppaaneita. Niitä oli paljon pitkänomaisella alueella, jossa ne kukkivat aivan vieri vieressä. Koska hän piti kukkien poimimisesta, niin nytkin hän aikoi taittaa ja ottaa niitä mukaansa.

Kun Terttu on unessaan taittamassa yhtä tulppaania, jostakin kuuluvat käskevät sanat: ”ÄLÄ OTA YHTÄÄN KUKKAA, SILLÄ SIINÄ ON VELJESI HAUTA!” Unen tulppaanit olivat niin jäässä, että ne tuulessa huojuessaan kilisivät kuin pienet tiu’ut. Terttu heräsi ja ajatteli käyneensä unessaan veljensä haudalla.

Aarre Häklin joukko-osasto oli jatkosodassa III/JR25 eli Jalkaväki- rykmentti 25, III pataljoona, joka tunnetaan piikkirykmenttinä. Aarre Häklin katoaminen tapahtui muutama päivä ennen Talin–Ihantalan taistelua (25.6.1944). Juhannusaattona 1944, jolloin Aarre katosi, satoi räntää ja oli vuodenaikaan nähden kylmä. Sotasampo tietää kertoa, että useita suomalaissotilaita kaatui tai katosi niinä päivinä niin Summassa kuin Heinjoella. Osa jäi sotavangeiksi, osa katosi sodassa ikuisiksi ajoiksi, joko he pirstoutuivat kappaleiksi tai jäivät sotavangeiksi, ja arkistoihin ei niin vain pääsekään käsiksi.

Kuolleeksi julistaminen

Isoisoäitini kirjoitti Kokemäellä 18.2.1948 kirjeen Helsingin kaupungin raastuvanoikeuteen, että syksyllä 1944 on kaksi eri kertaa Neuvostoliiton uutisissa kuultu terveisiä hänen pojaltaan. Idalla ei ollut radiota, mutta niin monet muut olivat sen kuulleet. Vielä silloin hän kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää ja tulee vielä pois Venäjältä. Ote kadonneiden luettelosta tietää kertoa, että Aarre julistettiin kuolleeksi vuonna 1953.

Aarre oli nuori, naimaton mies sotaan lähtiessään. Mielitietty oli jo olemassa, mutta orastava suhde ei saanut mitään mahdollisuutta, koska tuleva sulhanen katosi Kannaksella 1944. Hänellä oli koko elämä edessä, kuten niin monella muullakin nuorella suomalaismiehellä sodassa. Tarkoituksena oli ollut kihlautua tulevalla lomalla, jota ei koskaan tullut.

Isoisoäitini Ida Häkli yritti useasti sotien jälkeen saada selville Aarre-poikansa kohtaloa lehti-ilmoituksin, tuloksetta. Ennen suurhyökkäystä oli tämä luovuttanut omaisuuttaan kuin kohtalonsa aavistaen. Katoamishetkellä sota oli kestänyt kauan. Summassa oli ollut erityisen paha paikka. Tämä kaikki saattoi syödä nuoren miehen luottamusta tulevaan, kuin myös kotikunta Kaukolan kohtalo, mikäli hänellä oli siitä tieto. Kaukolaan oli annettu evakuointikäsky vain kaksi päivää aikaisemmin.

Sota ajoi suomalaisia kodeistaan, kylistään ja kotiseuduiltaan tavaroineen ja kotieläimineen sekä rakkaine muistoineen. Evakkotiestä tuli todellisuutta niin monelle suomalaiselle, mistä Terttu kertoo kirjoissaan Laatokan rannalta länteen I ja II nuoren tytön kokemana. Tästä kaikesta tuli Suomen kansan historiaa ja kohtalo, ei vain oman sukuni historiaa ja kohtalo.

Isoisoäitini Ida Häkli oli kuullut kerrottavan, että Aarre olisi lukenut tervehdyksiä radiossa. Omin korvin hän ei sitä kuullut, mutta tiedetään, että sotilaat lukivat tervehdyksiä myös itse rintaman lähelle ajetuissa kaiutinautoissa. Kyseessä olivat valmiiksi annetut tekstit, joissa kehuttiin vangiksi antautuneiden oloja ja kehotettiin siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Sotapropaganda oli voimissaan.

Junamatkalla satunnainen matkustaja tiesi kertoa, että Aarre-niminen mies olisi ollut peltotöissä leirin ulkopuolella. Olihan hän ammatiltaan maanviljelijä, joten se kävisi järkeen. Tserepovetsin suomalaisvankeja vietiin tilapäisiin töihin työtehtäviin myös leirin ulkopuolelle. (Ks. Muistatko… Alava, Hiltunen & Juutilainen 1989; Ida Häklin kirjeet (kopiot), kirjoittajan hallussa.)

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Karmivia kohtaloita

Sodankyläläinen Eino Hietala jäi vangiksi kaukopartion tiedusteluretkellä keväällä 1944. Hietalaa ei vapautettu jatkosodan päätyttyä. Hänet tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Sama kohtalo on voinut olla alikersantti Aarre Häklillä, koska hän oli suojeluskuntalainen. On myös mahdollista, että hän kuoli tulituksessa.

Vasta Stalinin kuoltua (1953) poliittisia vankeja alettiin vapauttaa, jolloin Eino Hietala pääsi pois. Kotona hän vaikeni vuosikausiksi. Lääkäri Ritva Tuomaala kirjoitti ylös Hietalan tarinan jälkipolville kerrottavaksi. Hietalan kohtalossa voi olla samoja vaiheita kuin Häklin kohtalossa. Se on tietysti vain olettamus.

Aarre Toivo Lennart (joskus myös kirjoitusasussa Lennard tai Leonard) Häkli aloitti palveluksensa 1.9.1941 jalkaväen koulutuskeskus 13:ssa Haapajärvellä. Sen jälkeen hän sai siirron piikkirykmenttiin 5.2.1942. Ensin oli koulutusta ja työpalvelua Karhumäessä maaliskuussa -42. Siirto Seesjärven Suurlahteen, pakkasta -35. Joukkueen johtajana toimi luutnantti Lauri Häkli. (Tietoja päivitetty uusien tietojen mukaisesti.)

Reservissä Aarre Häkli oli 10. kesäkuuta 1944 saakka. Sen jälkeen oli – nyt sen tiedämme – kohtalokas siirtyminen Karjalankannakselle. Summan taistelu käytiin 18.6.-19.6.1944. Näiden merkintöjen jälkeen Häklin kohdalla ovat vain ja enää merkinnät ”Säiniön taistelu” (20.6.) ja ”Näätälän taistelu” (21.6.–23.6.). Sitten on tyhjää – ei merkintöjä. Häklin katoaminen tapahtui Kannaksen suurhyökkäyksessä 1944.

Selvitin säätiedoista, että juhannuksena 1944 satoi kaatamalla. Vettä tuli yhdessä vuorokaudessa Suomessa lähes 40 millimetriä. Vuodenaikaan nähden oli kylmä. Oletan, että löytämäni SNT-Liiton listauksessa nimellä mukana oleminen vahvistaisi Aarren sotavankeuden (Suomen ulkoministeriön tiedot). Tätä teoriaa saattaa tukea se, että JR25, johon Häkli kuului, menetti sotavankeuteen ajanjaksona 17.–24.6. yli 70 miestä.

Kadonnut sodassa: viimeinen havainto Summassa?

Viimeisimmän tiedon mukaan Aarre Häkli katosi Summassa 19.6.1944 tai Heinjoen Kaukilan kylässä 23.6.1944. Tieto mahdollisesti jo aikaisemmasta katoamisesta on lisätty Sotasampoon sitten Perhosvaikutus-kirjani (2019) ilmestyttyä. Katoamisilmoituksen (ilman pvm.) mukaan Aarre katosi Äyräpään järven eteläpuolella 23.6.1944. Hän erosi sinä päivänä joukkueesta ja lähti pyrkimään omille linjoille viiden muun miehen kera.

Taistelut olivat kiivaat. Kokonaisia komppanioita jäi venäläisten mottiin Summassa. Irtautumaan ei lähdetty, koska irtautumiskäskyä ei tullut. Kun käsky sitten tuli, oli se useita tunteja myöhässä. (Ks. Kansallisarkisto, Sotakorkeakoulun diplomityöt, Suomalaisten jääminen sotavangiksi Suomen sotien 1939–1945 aikana, Reima Helminen).

Yritin tiedustella näistä asioista vuosina 2019–2020 sekä Suomen Kansallisarkiston sota-arkistosta että Venäjän Moskovan sota-arkistosta. Mitään ei selvinnyt. Sotakorttia ei löytynyt.

Kirjan Rukiver! (2002) mukaan viimeisin Neuvostoliitosta kotiutunut suomalainen sotavanki oli multialainen Reino Lahtinen. Moni joutui matkalle, jolta ei ollut kotiinpaluuta. He kuolivat koviin tauteihin kuten keuhkotautiin. Poliittisen vangin tuomio vaihteli 10–25 vuoteen.

Venäläiset pitivät suojeluskuntalaisia Suomen armeijan politrukkeina. Erityisesti haluttiin selvittää, kuka kuului Suojeluskuntaan. Yhteyksiä Suomeen (perheeseen) ei sallittu.

Yritin selvittää Aarren kohtaloa saadakseni vahvistuksen sotavankiteorialle ja otin uudelleen yhteyttä Kansallisarkistoon. Sieltä sain tietää vain sen, että nimellä Venäjältä saaduissa aineistoissa Aarre Häkliä ei ole: ei millään muullakaan kirjoitusasulla. Voi hyvin olla, ettei häntä koskevaa aineistoa ole vielä luovutettu Venäjältä Suomeen. (Kirjoittajan hallussa: sähköposti Eemeli Sorrilta.)

Tutkimukseni sai uuden käänteen, kun Aarren Terttu-siskon poika välitti minulle Aarren vielä elossa olevan nuoremman Simo-veljen yhteystiedot. Kirjoittelimme sähköpostitse ja aloimme Facebook-kavereiksi. Sain nähdä videokuvaa Aarren muistomerkiltä. Näin videon myös Karjalan reissulta. Kotitalo oli mennyttä, piha metsän peitossa.

Toivoa on, aina?

Lähetystöneuvos Taneli Kekkonen (Moskova) vastaanotti syyskuussa 1955 kadonneen Aarre Häklin äidin, Ida-isoisoäitini, kirjoittaman kirjeen, jossa tämä pyysi poikansa olinpaikan jäljittämistä. Sinä kesänä Venäjältä palautettujen joukossa oli ollut poikia, jotka muistelivat kuulleensa sennimistä suomalaista miestä. Ida kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää.

Tämähän oli lähettänyt radiossa terveisiä äidilleen ja omaisilleen sekä asetovereilleen vuonna 1947. Hän oli kertonut voivansa hyvin siellä, missä on. ”Ääni oli varmasti poikani ääni”, kirjoitti rouva Ida Häkli, os. Hietanen, kirjeessään. Kun poika on kadonnut sodassa, voi vain kuvitella sitä epätietoisuuden taakkaa.

Lokakuussa 1955 saapui Helsingistä kirje, jonka mukaan kirjeen 7.9.55 johdosta Suomen ulkoasiainministeriö ilmoitti, että alikersantti Aarre Toive Lennard Häklin, synt. 6.6.1921, nimi on merkitty siihen Suomen sotavankeja koskevaan luetteloon, joka jätetään SNT-Liiton viranomaisille heidän asiassansa suoritettavien tarkistustoimenpiteittensä helpottamiseksi. (Lisätiedot: v.t. avustaja Olli Bergman)

Ida Häkli totesi Ylöjärvellä 6.11.55 päivätyssä kirjeessään, että Neuvostoliiton radiosta, jossa vangit itse kulkivat lähettämässä terveisensä kotiin, Aarre Häkli tunnettiin äänestä. ”Se” ilmoitti tarkalleen syntymäajan ja -paikan sekä sen, missä oli kirjoilla ja sotilasarvonsa. Lopussa hän mainitsi voivansa hyvin.

Ida Häklin mukaan junamatkalla Helsingistä Tampereelle he olivat tavanneet miehen, joka oli kertonut olleensa Neuvostoliitossa vankeudessa ja jossain leirillä tai maatilalla kuulleensa mainittavan Häklin nimeä. Osa suomalaisvangeista kaikesta päätellen on sijoitettu maatilan töihin.

Vuoden 1944 elokuussa kuuli eräs sukulaisista, ja moni muukin henkilö (ei-sukulainen?) kertoi kuulleensa, NL:n uutisista Aarren henkilötiedot. Hänet oli otettu vangiksi. ”Sitten 1948 tai 49 kuulimme itsekin.”

Oliko Aarre elossa 1940-luvun lopussa? Olisiko hän kuollut vuoden 1949 ja 1953 (Stalinin kuolinvuosi) välissä, eikä siksi palannut? Ainakin sotavankeus voisi pitää paikkansa Idan saamien tietojen perusteella.

Heräsin eräänä aamuyönä 2019 Aarren kuolemaa tutkittuani kovaan pamaukseen. Kukaan muu ei sitä kuullut. Koirakin nukkui rauhallisesti syvässä unessa. Tiesin siitä, että se ääni tuli unessa. Viestittikö Aarre, että hänet oli ammuttu? Suojeluskuntalaisten teloituksiahan toimeenpantiin aika ajoin. Kenties alitajuntani kävi ylikierroksilla selvitysyrityksistäni.

Sotasammon mukaan Aarre oli alikersantti, joka on alin aliupseeriarvo. Tuntolevyn löytyminen Heinjoen maastosta tai Venäjän sota-arkistot voivat vielä tuoda selvyyttä tähän asiaan. Tällöin saataisiin sukulaisillekin varmuus asiasta. Aarre oli äitini eno, isoenoni. Hän oli hyvin musikaalinen, usein hyväntuulinen ja ahkera nuorukainen, joka muisti sisaruksiaan joulukortein.

Sota muuttaa ihmistä niin, että hänen oli vaikea sopeutua tavan elämään. Nykyään puhutaan myös ylisukupolvisista traumoista. Kun ei ole elävää sotilasta, ei ole sotamuistojakaan. Ei ole muuta kuin kuolemaa. Kaukaisten tykkien jylinän jälkeinen hiljaisuus.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Epilogi: Elämää sodan varjossa

Terttu kuulee marraskuun viimeisen päivän aamuna 1939 ensimmäiset tykin laukaukset rajalta. Ne ovat kuuluisat Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto on hyökännyt Suomeen, sota on syttynyt. Ikkunalasit tuvassa helisevät tykkien jylinästä. Yöllä ei saa unen päästä kiinni melun tai pelon takia.

On kova pakkanen. Tulta ei voi pitää uunissa, koska savuvanat kohoavat taivaalle kuin merkiksi – hyökätkää tänne. Talot lämmitetään öisin niin, että ikkunat on peitetty. Maailma ei voi pikku-Tertun mielessä muuttua enää pimeämmäksi ja ankeammaksi.

Koulussa harjoitellaan adventtilauluja kotipitäjän kirkkoa varten. Terttu kuuluu laulukuoroon. Pommitusten vuoksi tilaisuudet joudutaan perumaan. Koulukin menee kiinni pommitusten pelossa.

Vietetään sota-ajan joulu, mutta lahjoja ei jaeta. Ei ole kuusta, eikä lueta jouluevankeliumia niin kuin isä eläessään oli aina lukenut. Terttu kuljettaa äitinsä kutomia vaatteita niitä tarvitseville. Vihollislentäjät ampuvat konekivääreillä siviilejä, kaikkea liikettä, mitä maassa havaitsevat.

Pommikoneet kulkevat muodostelmissa. Hävittäjiä kulkee sivuilla suojaamassa pommikoneita. Neuvostoliiton pommikoneet kulkevat raskaasti – ne tunnistaa äänestä. Suomalaiskoneet kulkevat kevyesti. Kerran Terttu katselee ikkunasta raivoisaa ilmataistelua. Ilmapommitusten tapahtuessa kilometrien säteellä puiden oksilta tipahtelevat lumet alas.

Vuoden 1940 alussa evakuoidaan ihmisiä pois sodan jaloista Salmenkylästä. Lähtömääräykset osuvat miehiin, jotka lähtevät sotaan sekä naisiin ja perheisiin, jotka lähtevät juna-asemalle. Aarre ja Tertun toinen veli ovat tulleet pois Viipurista ja liittyneet vapaaehtoisina palvelemaan kotikunnan Suojeluskunnassa. 18-vuotias Aarre palvelee kirkonkylän ilmavalvonnassa.

Äiti on kutonut kutomakoneella myöhään yöhön, jotta lähtijät saavat kudetta niskaansa. Ompelukone pakataan mukaan rekeen, evakkotielle. Isän kannelta äiti ei anna ottaa mukaan. Siellähän se odottaa, kun tullaan takaisin. Äidin siivottua ja vedettyä seinäkellon käymään otetaan vain vaihtovaatteet ja evästä. Mitään muuta ei voi ottaa mukaan.

Äiti lukitsee kotioven ja itkee hillittömästi. Avain menee piilopaikkaan, josta veljet sen tarvittaessa löytävät. Oikotie kulkee jäisten lampien ja järvien yli suoraan rautatieasemalle. Joukko etenee tykkien jyskeen saattelemana. Avoimet jäälakeudet tekevät matkasta vaarallisen. Kuinka meidän käy? on kysymys, joka on mielessä koko matkan ajan.

Pakkaudutaan junaan mullivaunuihin, joissa on mukana myös äiti, jolla on kahden viikon ikäinen vauva. Muitakin lapsia on hänen mukanaan. Perheen isä on rintamalla. Sairaanhoitaja nousee vaunuun äidin avuksi. Lattialla nököttää ämpäri tarpeita varten.

Määränpäänä on Huittinen, Satakunnassa. Hernekeitto aiheuttaa sen, että yksi jos toinenkin joutuu turvautumaan ämpäriin, mutta se ei ole pahinta. Juna pysähtyy jarrut kirskuen, mutta ei kuulu ohittavan ja rintamalla liikkuvan junan kolinaa kuten tavallisesti. Silloin kuuluu huuto: ”Ilmahälytys! Matkustajat metsään!”

Pakolaisjono kiemurtelee metsän tummaa siluettia kohti. Aivan selvästi kuuluu lähestyvän lentokoneen ääntä. Joku nainen alkaa huutaa hysteerisesti, että ”me kaikki kuollaan!”. Lentokoneen ääni on pian heikentynyt. Hälytys on ohi – mutta sota ei sitä ole vielä pitkään aikaan.

Matka jatkuu aina perille asti. Keväällä 1940 uutiset kertovat rauhasta. Mutta Neuvostoliitto ottaakin haltuunsa kaiken, ja on jäätävä iäksi sinne, missä he ovat: Huhtamon kylään. Äidit itkevät – rauhanehtoihin on suostuttava.

Välirauhan aikana tulee muitakin suru-uutisia. Presidentti Kyösti Kallio kuolee sydänkohtaukseen Helsingin rautatieasemalle ennen jouluaattoa. Kun kotiin päästään palaamaan, on kaikki hujan hajan. Seinäkellokin on viety – oven lukko ei ole vieraita pidätellyt. Evakosta paluu on sekin itkunaihe. Syöpäläiset on tapettava, kotimökki on pestävä lattiasta kattoon – puhtaat vuodevaatteet on liattu.

Tertun Aarre-veli katoaa samana päivänä, kun he lähtevät toistamiseen evakkotielle: 23.6.1944. Veli on 23-vuotias. Kohtalon tiet yhtyvät. Pastori Ukkonen lähettää kirjeen katoamisesta sekä pojan lompakon ja kellon Kannakselta. Terttu kirjoittaa, että ei ihminen voi tyhjempänä täältä lähteä kuin Aarre. (Ks. kirja Laatokan rannalta länteen II)

Viimeisin tieto: kadonnut sodassa

Jonkinlaisen kuvan rintamatilanteesta voi saada III/JR 25:stä vangiksi jääneen Eino Ahjoniemen katoamistutkinnasta. Vänrikki Karhu mainitaan myös Häklin katoamisilmoituksessa todistajana.

Yksikössä 30.8.1944 tehdystä tutkintapöytäkirjasta otteita, kuulusteltavana stm. Mauno Olavi Öberg, s. 17.7.1922 Porvoossa. Toimi Jääk. J/III/JR 25:ssä konepistoolimiehenä. 19.6.1944 jäi jääkärijoukkue kokonaisuudessaan mottiin Summan maastossa ja sen jälkeen yrittivät he useampaan otteeseen päästä omien joukkojen puolelle, mutta eivät yritykset johtaneet toivottuun tulokseen. Sen vuoksi joukkueenjohtaja, vänr. Pentti Karhu jakoikin joukkueen 22. tai 23.6. neljään 6 miehen osaan, joista ainoastaan kahden ryhmän miehiä pääsi omalle puolelle.

Ennen joukkueen jakaantumista jättäytyivät korpr. Ilmari Töyrylä sekä sotamiehet Eino Ahjoniemi, Kaarlo Lahti, Lauri Pohjonen, Arvo Tiirikka ja Erkki Harju muusta joukkueesta jälkeen Heinjoen aseman luona, koska he eivät enää jaksaneet kävellä, sillä joukkue oli syömättä kävellyt jo kolme vuorokautta. Joukkueenjohtajan käskystä huolimatta jäivät miehet istumaan noin 200 metrin päähän Heinjoen asemasta metsän reunaan. Venäläiset olivat asema-alueella taloja evakuoimassa, joten kuulusteltava epäili miesten joutuneen sotavangeiksi.

Tuohon aikaan vangiksi jääneet kuljetettiin kokoamispaikkaan joko Perkjärven tienoille tai Leningradin lähelle ja sieltä joko Volosovon leirin kautta Tsherepovetsiin tai suoraan sinne. Kaikesta päätellen Häkli ei ole koskaan tullut millään leirillä kirjatuksi vangiksi, vaan on menehtynyt sitä ennen.

Kansallisarkiston digitaaliarkistossa on NL:n lehti Sotilaan Ääni digitoituna. Siinä julkaistiin usein vangiksi jääneiden nimiä. Häkliä ei ole lehdestä löydetty. (Pertti Suominen, eversti evp. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n puheenjohtaja.)

Kirjoittanut: KirjailijanBlogin Tea Holm

#kadonnutsodassa

EDIT 21.8.2021

Sotahistorioitsija Timo Malmi kertoi minulle, että radioterveiset ovat tallenteita, joita äänitettiin paikan päällä leireillä. Terveiset ajettiin NL:sta Ylen ohjelmien päälle. Vuonna 1948 rauhan aikana niin ei enää tehty. On ehkä sama nauhoite kuin v. 44, jos olisi jossain kuultu uudestaan v. 48?! Näin ollen ei voida sanoa, että Aarre olisi ollut hengissä vielä v. 48 minkään tallenteen perusteella. Kuullut terveiset vahvistaisivat silti sotavankeuden.

Aarren katoamispäivinä sotavangeiksi joutuneet olivat yleensä jollakin näistä leireistä: Volosovo, Borovits ja Tserepovets. Siihen aikaan moni vangittu näyttää menehtyneen mm. kurkkumätään tai punatautiin leiriolosuhteissa. Osasta menehtyneistä löytyy tieto siitä, että heidät on haudattu leirin läheiselle hautuumaalle.

Lähetin elokuussa 2021 Moskovan sota-arkistoon tiedustelun Aarre Häklistä liittyen näihin leireihin. Vastaus ei ole vielä saapunut.

Kuva: Matka entiselle kotiseudulle (Simo Häkli, Aarren nuorempi veli).

3 thoughts on “Kadonnut sodassa – lopullisesti? Tapauskertomus omasta suvustani

  1. Hei, kummallinen juttu tapahtui, luin tästä Aarre enosta ja mietin hänen kohtaloaan.Aamulla kun heräsin niin mietin edelleen ja kun menin toiseen huoneeseen kuului kova pamaus. Mieheni kysyi mikä tuo oli, en osannut vastata.Pamaus oli todella kova, joskus olen kuullut että kun lentokone rikkoo äänivallin niin pamaus on kova.Asun kerrostalossa ja kukaan muu ei ole puhunut tällaisesta pamauksesta. Se ei ollut lasten pikkupommipaukuttelua joita sattuu vaan paljon kovempi.Kummallinen sattuma minusta

    Like

    1. Mielenkiintoista. Varmaan aika samantyyppinen kokemus. Juurikin voisi kuvailla sellaiseksi pamaukseksi, mikä syntyy, kun hävittäjä rikkoo äänivallin. Itselleni tuli mieleen myös ampuminen, mutta en tiedä. Ilmiö on luonteeltaan samankaltainen kuin veneen tai laivan keula-aalto. Kun shokkiaalto osuu havaitsijan korvaan, se kuullaan pamauksena, tietää Wikipedia kertoa.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s