Mikä täällä kummittelee?

Kirja Mikä täällä kummittelee? on teologian maisteri Antti Salon katsaus kummitteluilmiöön sekä henkimaailman asioihin. Kirjailijan ote aiheeseensa on leppoisan puheleva.

Kirjan runkona ovat raportit suomalaisista haamuhavainnoista, joita on hautautunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin. Kuvia on saatu Kansallisgallerian kuvakokoelmasta.

Kirjan alaotsikko on Suomalaisen aaveen sielunmaisema.

Mitä aaveet tai kummitukset ovat?

Kirja Mikä täällä kummittelee? kiertää kuin kissa kuumaa puuroa teemaa kuolemanjälkeinen elämä. Mikä on aaveiden olemus? Mitä ne tosiasiassa ovat? Ovatko ne muistoja, muistijälkiä, vai onko niissä läsnä toimija, sielu? Onko niitä ylipäätään olemassa?

Sielunfysiikkakin kuuluu asiaan, sillä ovathan kummituiset fyysisiä olentoja, aistittavia ja silmin nähtäviä tai korvin kuultavia. Kuullaan laahaavia askeleita tai nähdään jopa kokonainen naisen tai miehen hahmo.

Leppävaaran Albergan kartanon pihan leidit, jotka pelästyttivät remonttimiehet 1990-luvulla, olivat mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa espoolaiselle lukijalle, jonka setä on asunut kyseisessä kartanossa, kun siitä 1970-luvulla vuokrattiin vuokrahuoneita. (Äitini kysyi isäni veljeltä, minkälaista siellä oli asua. Oli kuulemma jotain erikoista tapahtumaa joskus ollut, mutta ei siitä sen enempää.)

Kummituskulttuuri

Kummituksia on kohdattu kaikkialla: kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina. Siinä missä mystikot ovat yrittäneet saavuttaa henkisiä kokemuksia ja elämyksiä askeesin ja kontemplaation keinoin vuosikausia, pääsevät nykyihmiset vähemmällä. Viikonlopun pituisella kurssilla voi päästä parantajaksi, näkyjen näkijäksi.

Mystiset, suorat jumalakokemukset ovat olleet menneisyydessä sallittuja vain tietyissä puitteissa: kristinuskon. Nykyään jokainen voi tykönään etsiä ja löytää vastaukset, kohdata henkimaailman joko energiatodellisuutena Reiki-kursseilla (Reikin taustalla ovat muuten myös uskomuksellisesti parantajahenget) tai henkiparannuskurssilla.

Aaveisuskoa pidetään marginaalisena asiana, kulttuurina, mutta kyse on oikeasti ihmisen yleisestä kokemusmaailmasta. Eivät kaikki kuitenkaan hakeudu aavesivustoille tai kummitustarinoiden tai paranormaaleja ilmiöitä tutkivien ohjelmien pariin. Mutta moni silti kokee jotakin kummallista ainakin kerran elämässä.

Kun aihe kiinnostaa…

On tosiasia, että montaa ihmistä kummitukset eivät kiinnosta niin paljon, että he vaivautuisivat ottamaan asioista selvää tieteelliseltä tai edes kokemusasiantuntijuuden kannalta. Eläkööt aaveet omassa todellisuudessaan ja antakoot meidän elää omassamme ilman häiriöitä.

Aaveet kuitenkin näyttäytyvät usein kutsumatta, eivätkä ne ota huomioon sitä, uskooko ihminen niihin vai ei. 😉 Kummituksia nähdään aina silloin tällöin. Ne mielletään useimmiten osaksi menneisyyttä ja jotakin hyvin vanhaa aikaa, jolloin taikausko rehotti.

Tamminiemen herra Urho Kekkonen näkyy välillä istuvan toimistohuoneensa pöydän ääressä, yhä työhönsä syventyneenä, vaikka on ollut “haudan levossa” vuodesta 1986. Säveltäjämestari Jean Sibelius viihtyy yli puoli vuosisataa kuoltuaan kotitalonsa Ainolan verannalla sikarinpätkiä hampaissa. Ja moni muistanee Paasikiven hississä.*

Edes papit eivät tiedä

Papitkaan eivät tiedä varmaksi sanoa, mitä kummitukset ovat, miten ne syntyvät, mihin sielu menee kuoltuaan. Nukkumaan, odotushuoneeseen, kiirastuleen? Riippuu tietysti siitä, minkä uskontokunnan papista on puhe. Aineella ja hengellä on silti vissi ero.

Aine katoaa, henki ehkä säilyy?! Kummitukset tuntuvat asustavan jonkinlaisessa välitilassa, ja jotain aineellista niissä on ainakin silloin, kun ne näyttäytyvät. Elollisesta ei tulekaan elotonta, siitä tulee henkeä.

Kirja Mikä täällä kummittelee? kertoo joitakin surullisia tarinoita Suomessa sijaitsevien linnojen kuten Hämeen linnan ja Olavinlinnan historiasta. Sellaisten kaameiden kiviseinään tai muuriin muurausten jälkeen ei olekaan mikään ihme, että nuoret naiset kummittelevat, mikä järkytys!

Kirjoittanut: Tea Holm

*Mannerheimintie 62:ssa Juho Kusti Paasikivi ilmestyi kuoltuaan juttelemaan. Hän oli kuollut joulun alla 1956. Jarl Fahlerin tutkimusten mukaisesti presidentin viimeinen vierailu oli puoli seitsemältä 19.4.1957. Fahlerin tuttava oli menossa anoppilaan seuranaan anopin sisko. Hissin kohdalla naiset tapasivat presidentti Paasikiven, jonka ajattelivat päästää ensimmäisenä hissiin, olihan hän sentään presidentti (!) Herrasmiehenä hän odotti naisten menevän ensin sanoen kohteliaasti: ”Rouvat, olkaa hyvät”. Kerrotaan, että Paasikivi oli nuoremman ja terveemmän oloinen. Anoppi asui viidennessä kerroksessa, mutta hissi pysähtyi neljännessä ilman napin painallusta. Poistuessaan hissistä presidentti hymyili ja lausahti: “Rouvat varmaankin ihmettelevät, kuinka olen täällä, kun minun pitäisi olla haudassa. Mutta niin vain on!” Vasta päästyään viidenteen kerrokseen naiset kauhistuivat tajuten, että Paasikivi oli kuollut joulukuussa. (Tapauksesta kerrotaan kirjassa Parapsykologia. Tässä esitetyt tiedot ovat Parapsykologian Instituutin sivulta: https://sites.google.com/site/parapsykologia/kokemuksia-kummittelusta/juho-kusti-paasikivi)

Psst! Kirja Mikä täällä kummittelee? on luettavissa Nextoryssa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s