Tarina

Kahvia ja karjalanpiirakoita

Tammen kustantama ja Lotta-Sofia Saahkon (FM) kirjoittama teos Kahvia ja karjalanpiirakoita kuljettaa lukijaansa ajassa taaksepäin noin 80 vuotta. Sijaintina on Karjala, luovutettu Karjala. Kerronnan kohteena ovat naiset.

Sota muutti monen suomalaisen kohtaloa. Tämä kirja kiehtoi minua erityisesti siksi, että Karjalan kohtalo linkittyy myös oman sukuni kohtaloon. Tosin se aika oli pitkään unohdettuna. Löysin vasta lähemmäs 40-vuotiaana mummini siskon kirjat Laatokan rannalta länteen 1 ja 2, jotka kertovat Karjalasta ja sota-ajasta.

Toinen sysäys näihin asioihin on ollut mummini veljen katoaminen sodassa, mistä sain tietää vasta aikuisiällä, kun aloin tutkia väitöskirja-aiheeni taustavaikutusta. Minulta joskus kyseltiin, kun olin kirjoittanut väitöskirjastani populaarin tietokirjan, että miten kiinnostuin alun perin aiheesta eli spiritualismista. En itsekään osannut vastata muuta kuin sen, että olin kerran meediotilaisuudessa oletettavasti saanut viestin Alina-mummiltani isäni puolelta.

Selvisi sitten sekin, äitini kertomana, että hänen äitinsä eli isoäitini oli pelannut spiritismiä ja käynyt meediotilaisuuksissa, koska tämän veli eli isoenoni oli kadonnut sodassa juhannuksen 1944 alla. Aarre Häklin tarinasta voi lukea tästä.

Kuvassa Terttu Häkli-Koveron teokset Laatokan rannalta länteen 1 ja 2 (osat).

Näitä kaikkia oman sukuni tarinoita (mummini pakeni lapsensa eli enoni kanssa Karjalasta, ja enoni lähetettiin Ruotsiin; sodassa kadonnut isoenoni; isotätini, joka kirjoitti kirjoja Karjalasta ja lapsuudestaan) kuultuani kirja Kahvia ja karjalanpiirakoita alkoi toden teolla kiehtoa minua. Saisin lukea sen ajan elämästä ja sota-ajasta sekä ihmiskohtaloista.

Saahko kertoo muun muassa Eevasta, joka lähetettiin sotalapsena Ruotsiin. Irman suru kanavoitui runoihin,koska hänestä ei koskaan tullut kirjailijaa. Hänestä, joka pelasti Kotiopettajattaren romaanin ennen desanttien tuloa. Kaikkea ei voi saada. Irma sai kuitenkin turvallisen kodin, aviomiehen ja elannon. Mutta Irmasta ei koskaan tullut kirjailijaa. (Vain kirjailija voi ymmärtää sen, mikä henkilökohtainen tragedia se oli.)

Jokainen kirjan naisista, kuten Anja, etsii omaa paikkaansa maailmalta. Peilaan sitäkin oman mummini tarinaan: hän muutti vuonna 1972 Kanadaan ja eli siellä loppuelämänsä käyden Suomessa vain muutaman kerran. Ne olivat ne muutamat kerrat, kun minä lapsena hänet tapasin.

Teos Kahvia ja karjalanpiirakoita on kirjoittajansa näköinen siinä mielessä, että se kertoo myös Lotan oman tarinan tähän asti. Kyse on kaiken aikaa oman identiteetin etsimisestä. Oman elämäntarkoituksen hahmottamisesta. Mitä ovat nämä karjalaisuuden kaiut evankon lapsenlapsessa? Onko kaipuu aina jonnekin muualle sitä, kaipuuta Karjalaan?

Huomaan lukiessani koko ajan peilaavani tapahtumia oman sukuni tapahtumiin. “Tuo tapahtui muutama päivä ennen isoenoni katoamista sodassa” ja niin edelleen. En yhtään ihmettele, miksi tämä kirja on saavuttanut lukijansa ja kuuntelijansa niin painotuotteena kuin äänikirjana.

Kirja Kahvia ja karjalanpiirakoita kysyy: Mitä jää, kun menettää kaiken?

Koti ❤️

Koti on ihmiselle erityisen rakas paikka. Kun sen menettää, joutuu elämään muistojensa varassa ja perustamaan uuden kodin. Karjalaiset joutuivat asumaan muiden nurkissa, kuin mustalaiset*, ja koska osa nimistä kuulosti venäläisiltä, ne vaihdettiin suomalaisiin, kuten Heikiksi. (*Huom. Tämä oli tapa ilmaista asiat silloin.)

Ensimmäisessä teoksessaan Papan kanssa kahvilla Saahko kertoi papan äidin tarinan. Toisessa teoksessaan Kahvia ja karjalanpiirakoita hän kertoo, millaisia teitä elämä muun muassa Viipurista, Johanneksesta ja Sortavalasta kotoisin olevia naisia kuljetti lapsena ja mihin he sitten päätyivät aikuisina. Osa heistä jopa palasi Karjalaan sotaveteraanien ja lottien ryhmässä tilausajolla. Samoin eräs isoenoistani valokuvasi pihaa, joka oli villiintynyt ja taloa, jota ei enää ollut.

Karjalaisuus on verissäni ehkä siksikin, että isäni vanhemmat asuivat Pohjois-Karjalassa, jossa vietin pitkiä kesäjaksoja. Nyt he ovat jo tuonilmaisissa. Lapsena en tajunnut mitään menetetystä Karjalasta tai sen arvosta tai merkityksestä. Vasta myöhemmällä iällä aloin käsittää.

Miksi kaivata sellaista, mitä ei ole tai mitä ei voi saada? Miksi kaivata sellaista, mitä ei koskaan ollut (nuorempi sukupolvi, joka ei asunut Karjalassa mutta on heidän jälkeläisiään)? Siellä ovat muistot. Tutut mäet ja joenuomat sekä uimapaikat. Lehmät ja siat sekä talonkulmat ja navetat, tuvan seinät leivinuuneineen. Vaikka koti on ensisijaisesti sydämessä, niin toissijaisesti se on tietyssä paikassa.

Lotta Sofia-Saahko on taidokas kertoja. Hänen kerrontansa on selkeää ja miellyttävää. Teksti soljuu silmien alla ja on myös miellyttävää korvien kuulla. Tunnustan sekä lukeneeni että kuunnelleeni kirjaa. Kun vertailen näitä kahta lukemisen tapaa, niin kannatan ehdottomasti itse lukemista. Lotan eläväinen kerronta on miellyttävää kuultavaa, mutta hahmotan ja muistan tarinat paremmin, kun luen ne itse. Yhdistelmänä lukeminen ja kuunteleminen toimii myös.

Painetun kirjan etuna ovat valokuvat. Liitteitä ei näe äänikirjasta. Kirjan kuuluu tuntua ja kulua käsien välissä.

Pakolaisuus on tämän ajan teema. On jännittävää ja surullista ajatella, että minunkin sukuni on paennut maa-alueelta toiselle, lopulta rajan ylitse. Isoisovanhemmat ja isovanhemmat alkavat elää ihan uudella tavalla, kun luen isotätini Terttu Häkli-Koveron kirjoja Laatokan rannalta länteen. Karjalaiset, Suomen karjalainen heimo, alkavat elää samoin lukiessa Lotta-Sofia Saahkon teosta Karjalasta: sen historiasta.

Mitenköhän nämä äkilliset kohtalot, kuin myös koti-ikävä, vaikuttavat minussa? Miten juurettomuus näkyy omassa suvussani? Onko se sitä, ettei oikein koe kuuluvansa oikein mihinkään? Onko se kaipuuta maalle kaupungin hälystä? Asuin joskus hetken Helsingin keskustassa. Stokkalle oli helppo päästä. Ratikka kulki ikkunan alta. Kaikki oli kyllä lähellä, mutta minä (ja koirani) kärsin (kärsimme): ei ollut luontoa.

Nyt asun alueella, jossa metro valtaa alaa. Se on tunkeutunut jo taloyhtiön seinustalle, maahan, joka on kaivettu auki ja täytetty uusilla putkilla ja järjestelmillä. Uskon, että lapsuusvuoteni maalla ovat tehneet sen, että kaipaan muualle. En “metsän keskelle” vaan luonnon ja eläinten keskelle. Lähellä vellova meri on henkireikäni, se on kosketus luontoon.

Karjalan lapsetkin kasvoivat aikoinaan aikuisiksi. He muuttivat kokemuksensa voimavaraksi, jos vain pystyivät. Siihen aikaan lapset tekivät töitä. Oli pikkulottia. Kouluttautumista ei osattu sinänsä arvostaa. Se johtui siitä, että oli tehtävä työtä. Työn tekemisen muoto oli toisenlainen kuin nykypäivänä. Työ oli jokapäiväisen leivän eteen toimimista pellolla ja järvenselällä, navetalla ja talleilla. Lehmät oli lypsettävä, sika suolattava, pelto aurattava ja kalat kiskottava.

Kun sota syttyi, miehet lähtivät rintamalle. Lapsille lankesi myös suuri vastuu. Sotalapset menettivät hetkellisesti tai kokonaan omat vanhempansa. Elämä muuttui hetkessä, sodan takia. Lopuksi tätä kaikkea märehtiessä muistan: “Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.” Tavallaan se on totta. On elettävä, vanhoihin asioihin ei voi jäädä vellomaan.

Mutta mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme Karjalan? Mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme holakaustin? Entä mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme oman menneisyytemme?

Lotan oma tarina kirjassa Kahvia ja karjalanpiirakoita laittaa miettimään menneisyyden ja nykyisyyden suhdetta sekä sitä, milloin elämä on oikeasti helppoa, milloin vaikeaa. Korona-aika on ollut monelle vaikea. Oliko helpompaa lähteä sotaan ja tehdä jotakin, kuin olla pakotettuna neljän seinän sisälle ja vain odottaa päivästä toiseen? Uskoisin, että sotaan lähteminen oli monin verroin pahempaa sekä perheelle että sotaan lähtijälle.

Se ei silti tarkoita sitä, että nykyaikana elämä olisi tosi helppoa tai yksinkertaista. Tästä Lotta muistuttelee meitä lukijoita. Hän on asunut, opiskellut ja työskennellyt ulkomailla. Kotimaa on ollut hänen tukipisteensä, kuten Valkeakosken pappala. Lotasta ja papasta on tullut paitsi ilmiö myös 60 vuoden ikäerosta huolimatta hyvät ystävät.

Lotta ja pappa ovat tulleet tutuiksi YouTubessa, jossa he laulavat vanhoja sävelmiä ja muistelevat papan nuoruutta. Lotan esikoiskirja Papan kanssa kahvilla oli yksi vuoden myydyimmistä kotimaisista tietokirjoista ja lukijoiden suursuosikki, ja uskon, ettei teos Kahvia ja karjalanpiirakoita jää kakkoseksi.

Kirja tuo mieleeni kysymyksen siitä, voiko hyvän elämän elää olosuhteista huolimatta. Mitkä ovat hyvän elämän riittävät ja välttämättömät ehdot? Kahvi ja karjanpiirakat ovat aina maistuneet minulle ja tehneet minut onnelliseksi, siis pienet, arkiset asiat. Sellainen elämä, joka sisältää näitä ja oman kodin, ainakin sydämessä, voivat taata hyvän, onnellisen elämän.

Joskus sukulaiseni ovat minulta kyselleet, että miksi kouluttauduin niin paljon (olen sukuni ensimmäinen ylioppilas). Miksi tein enemmän opintoja, kuin työelämä olisi vaatinut? Se, että joku ei halua jäädä hoitamaan sukutilaa, ei muuta sitä tosiasiaa, että sukutila tai menneisyys on arvokas. Se ei muuta työnteon arvoa, että haluaa kouluttautua: että haluaa kouluttautua ja tehdä työtä. (Kirjailijan työkin on työtä…)

Huomaan siis kautta kirjan peilaavani sen sisältöä omaan elämääni tai oman sukuni tarinaan. Voin samaistua myös Lotan muuttoihin. Itse jätin vanhan koulun ja “parhaat kaverit”, kun muutimme Vantaalta Kauniaisiin. Vanha kaveripiiri ei seurannut mukana. Kaikki jäi: he kaikki jäivät. Uudessa koulussa kysyttiin, mikä on sinun nimesi, kuka sinä olet.

Kun kaikki muuttuu, niin haluaa, että perhe pysyy. Sota-aikana niin ei valitettavasti käynyt. Kaikki muuttui, myös perhesuhteet muuttuivat.

Jokainen luo lukemastaan omat merkityksensä. Se on ehkä parasta tässä teoksessa.

Tämä aikamme on vastakkainasettelun aikaa. Historia toistaa itseään. Mutta asioita ei tarvitsisi laittaa vastakkain, kuten ei ihmisiäkään. Jos on aikaa ymmärtää muita, on aikaa ymmärtää itseään. Käsissä olevani kirja onkin oivallinen valinta joulunpyhiksi, siis joululahjaksi, kun on aikaa pysähtyä ja pohtia.

Se, mitä karjalaisuus on, löytyy omasta sydämestä. Se, mitä suomalaisuus on, löytyy myös sydämestä. 💖

Kansikuva: Kahvia ja karjalanpiirakoita (2021, Tammi)

Tämän blogitekstin on kirjoittanut Kirjailijanblogin Tea Holm (FT, TM, uskonnon aineenopettaja ja tietokirjailija).

Standard

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s