Tieto

Pohjolan jumalattaret kuvaa rikasta kansanperintöämme

TM ja tohtorikoulutettava Karolina Kouvola on teoksen Pohjolan jumalattaret (SKS Kirjat, 2021) tekijä. Teos sisältää itämerensuomalaisia jumalattaria ja haltioita, myyttisiä naishahmoja. Pohjolan naiset, heidän voimansa mutta myös kohtalonsa, selviää tästä upeasti kuvitetusta kirjasta, joka itsessään on pieni taideteos. Sen on kuvittanut Apila Pepita.

Pohjolan jumalattaret on populaari teos, joka sopii kaikille Pohjolan myyteistä ja erityisesti sen myyttisistä naisista kiinnostuneille lukijoille. Teos kannattaa ehdottomasti omistaa itse. Kuten aikaisemmin mainitsin, niin se on taide-esine. Se esittelee haltioita, metsänneitoja ja muita suomalaisten esivanhempien uskomusolentoja: itse asiassa kirjoittaja toteaa, että näihin olentoihin (heidän vaikutukseensa) ei vain uskottu, vaan niiden tiedettiin olevan olemassa ja vaikuttavan.

Pohjolan jumalattaret riensivät apuun pyydettäessä. Teos esittelee yhteensä 30 jumalatarta. Jäin hieman pohtimaan jumalatar-nimitystä. Jumalatar merkitsee “naispuolinen jumala”. Olivatko he kaikki tosiaan jumalan asemassa, vai oliko kyse metsän väestä? Toisaalta: mihin rajaviiva piirretään sen suhteen, onko kyseessä jumalolento, vai jotakin muuta?

Teos Pohjolan jumalattaret nostaa nimensä mukaisesti esiin muinaisen kansanuskon naishahmoja. Miehet ovat kantaneetkin jo tarpeeksi kauan sankarinviittaa. Se kertoo, kuinka jumalattaret olivat vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, toisin kuin etäinen Jumala. Niihin saattoi turvautua arkisissakin asioissa.

Naisuskomusolennot tulevat tutuiksi kirjaa selatessa ja lukiessa. Lukija voi valita tietyt hahmot, joista hän haluaa saada lisätietoa. Kyseessä on joidenkin hahmojen kohdalla melko pintapuolinen esittely. Toisaalta tietoa on voinut olla vaikea saada: sitä ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Kenties jumalatar on niin vanha, ettei hänestä ole säilynyt elävää perinnettä.

Kansanuskomukset ovat muutakin kuin Kalevala. Pohjolan jumalattaret on tervetullut avaus samaan teemaan. Monelle lienee entuudestaan tutuimpia myyttisiä naishahmoja on Louhi, Pohjolan emäntä, joka vaikuttaa kivisessä ja kylmässä Pohjolassa, jossa ei paista aurinko eikä kumota kuu. Pimeää Pohjolaa hallitsee Pohjolan emäntä, joka on paitsi äiti ja vanha nainen, myös samaani ja jopa pahuuden ruumillistuma.

Pohjola tunnetaan myös Tuonelana. Louhi vartioikin tuonpuoleiseen pääsyä, johon pääsevät paitsi vainajat myös voimakkaat parantajat. Noita lankeaa loveen. Lovi on niin ikään portti tai ovi tai tie tuonpuoleiseen. Louhi on Väinämöistäkin vahvempi shamaani, tietäjä iänikuinen — ja nainen.

Kouvola kertoo, kuinka Kalevalan Louhi-hahmo on Lönnrotin luovan kirjoitustyön, toimitustyön, tulosta. Kansanrunoissa ei ole säilynyt mainintaa sennimisestä naisesta nimenomaan Pohjolan hallitsijana. Kansanperinne tuntee kylläkin muita samankaltaisia nimiä ja hahmoja. Louhi tunnetaan myös paikannimenä Pohjois-Karjalassa.

Mielenkiintoinen kaksikko kirjassa Pohjolan jumalattaret ovat Päivätär ja Kuutar eli auringon ja kuun jumalattaret. He ovat sisarukset, jotka kutovat kullasta ja hopeasta kankaita, jotka auttavat sairaita. Harmillisesti tämä osuus jää todella lyhyeksi. Olisin mielelläni lukenut lisää.

Nostan esiin muutaman haltian, kuten Sanervatar, saunan piika. Sauna on ollut suomalaisille aina pyhä paikka. Hyvien löylyjen taustalla on ollut neito nimeltä Sanervatar. Ennen vanhaan saunassa sekä synnytettiin että pestiin kuolleet ennen hautaamista. Saunassa ei saanut käyttäytyä paheksuttavasti: ei huutaa tai remuta tai harrastaa siveettömyyksiä.

Saunasta tuli suomalaisillekin kirkko, rukoushuone. Siellä saattoi pysäyttää ajan virran ja virvoittautua. Sauna oli myös parantamisen tila: saunaan mentiin niin ikään parantamaan sairasta kalman- ja maanväestä. Löylyn henki saattoi olla parantava.

Kristinuskon vaikutuksen kasvaessa osa mytologian naishahmoista korvattiin Neitsyt Marialla. Uskomushahmot saavat kansanperinteessä vaihtelevia muotoja sen mukaisesti, onko kyse Kalevalan tai jonkin runotoisinnon hahmosta. Näin on esimerkiksi Kyllikin suhteen. Lemminkäinen ryöstää Kalevalassa kylillä kulkijan, siinä missä erään runotoisinnon Kyllikki naikin vedenjumala Ahtin.

Jokaisen tuntema Aino onkin hirttäytyvä, eikä hukuttautuva, neito. Kalevalassa nuorten naisten, tyttöjen, mielipidettä ei kysytä. Morsiameksi on ryhdyttävä äidin toiveesta. Joukahainen, joka haastaa Väinämöisen kilpalaulantaan, on Ainon veli. Joukahainen joutuu, siis lauletaan, suohon. Suosta pois päästäkseen ja hengenpitimikseen lupaa Joukahainen ajattelemattomasti ja paniikissa sisarensa Väinömäiselle vaimoksi.

Tietäjä Väinämöinen onkin mahtava vävy. Lopulta Aino ei näy muuta ulospääsyä tilanteesta kuin hirttäytyminen morsiamen kultakoristeisiin. Äidin itkusta kerääntyy kolme jokea, joiden luokse kasvaa kolme koivua, joihin lennähtävät käet.

Lukijalle lienee ennestään tuttu myös Pohjolan neito, joka on äitinsä, Pohjolan emännän, tiukassa holhouksessa. Nämä vanhat kansantarinat kuvastavat naisen entisaikaista asemaa. Mies oli aina vahvempi kuin nuori nainen. Siinä missä Ainon äidille riitti se, että Väinämöinen on tunnettu tietäjä, vaatii Louhi takomaan sammon, jonka seppä Ilmarinen sitten takoo.

Liitto yhdistää kalevalaiset ja pohjolaiset. Muita mielenkiintoisia jumalattaria, joita mainitsen vielä lopuksi, ovat teoksessa Pohjolan jumalattaret Marjatta, Jeesuksen äiti ja Kivutar, kipujen haltija sekä Osmotar, oluen seppä. Olutta on pidetty pyhänä juomana kautta itämerensuomalaisen alueen. Hämeessä on juotu Ukon vakat, kun kasvukausi on ollut alkamassa. Suuri olutmäärä takaisi suuren sadon.

Uskomushahmot Mielikistä, metsän emännästä ja antimien antajasta, Annikkiin, muinaisen metsän jumalan Tapion tyttäreen sekä Metsänneitoon, joka viettelee metsästäjät, antavat runsaan kuvaston muinaissuomalaisesta mielenmaisemasta, mielikuvituksesta. Metsänhaltija kyllä viettelee, mutta sen selästä kasvavat oksat ja lehdet.

Uusi tuttavuus ainakin minulle on Ajattara, metsän demoni, johon tiivistyy metsän toiseus, vieraus. Sieltä saa paljon antimia, ruokaa, mutta se myös vähän pelottava paikka. Kyseessä on niin vanha perinne, ettei sitä ole edes merkitty muistiin. Metsään ei saanut nukahtaa, koska silloin päähän saattoi tulla pahoja unia: painajaisia.

Nykynaista saattaa kiehtoa erityisesti Kekritär, onhan noituus niin tätä päivää. Kekri oli kuolleiden aikaa. Esivanhemmat nousivat kekrin aikaan kulkemaan elävien joukkoon. Heille tarjottiin juomaa ja ruokaa, jotta he olisivat tyytyväisiä tulevan vuoden.

Kekrittäret olivat valkoisiin pukeutuneita naisia, jotka kulkivat talosta taloon kekripukkien kanssa. He esittivät näitä kuolleita esivanhempia. Esivanhemmat muistuttivat omista juurista, kuolevaisuudestakin. He suojelivat ja valvoivat eläviä, jälkeläisiään.

Kirjassa Pohjolan jumalattaret monet keskeiset hahmot ovat saaliseläinten haltioita. Heiltä pyydetään metsästysonnea tietyn eläinlajin suhteen. Susilla, karhuilla ja ketuilla sekä monilla muilla metsäneläimillä oli oma haltiansa.

Kirja tuo esiin myös kansanrunojen kerrostumat. Itsekin tutkin hetken aikaa runotoisintoja jo useita vuosia sitten tehdessäni pro graduani. Se ilmestyi otsikolla “Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta lausehia.” (alku -Kalevala, kuues laulanto: 35-36) : Tuonelassa käynti-runotoisintojen samanistisen ajattelun mallit ennen vuotta 1849 kerätyissä kansanrunoissa ja Kalevala-julkaisuissa vuosilta 1834, 1835-36 ja 1849. (Otsikko on aika pitkä!)

Pro gradussani tarkastelin samanistista ajattelua niin Kalevalassa kuin vanhoissa kansanrunoissa, niiden toisinnoissa. Elias Lönnrotin Kalevalahan oli taiteellinen tuotos. Kansanrunojen teemat kantavat vanhaa uskomusmaailmaa sylissään. On kyse sitten lemmennostatuksesta tai saalistusonnesta, niin loitsu on aina löytynyt sen takaamiseksi.

Uskomusolennot ovat kantaneet helmoissaan tiettyjä arvoja. Niihin liittyvät tarinat ovat kuvanneet ihmiskohtaloita. Kristillinen kerros tuli pikku hiljaa kansanrunoihin. Pyhimykset ja luonnonolennot esiintyivät rinta rinnan. Kirkon kannalta pakanallinen jumalanpalvelus ei kuitenkaan ollut suotavaa. Kansanrunouden naiset olivat samaistuttavia olentoja, kuten Neitsyt Mariakin myöhemmin. He olivat äitejä tai naimaikäisiä tyttöjä, hoivaajia ja kivunlievittäjiä vaarallisissa synnytyksissä.

Pohjolan jumalattaret kuvastaa sitä, etteivät “epäjumalat” olet kuolleet. Kansanperinne ei ole kuollut. Kekriä vietetään nyky-Suomessakin. Suomalaisnaisiin liittyvä myyttinen ajattelu on mielenkiintoista kansanperinnettä. On ehkä syytä palauttaa mieleen lopuksi, että Lönnrot kokosi kansanrunoista sekä Kalevalan että sen sisarteoksen Kantelettaren.

Tämä kirja oli hieno lukukokemus. Suosittelen suomalaisesta kansanuskosta ja myyttisistä naishahmoista kiinnostuneille. Pieni osa perinnettä on taas saatettu kansien väliin. Ihailen Karolina Kouvolan kielenkäyttöä. Hän kirjoittaa kauniisti. Graafikka viimeistelee ilmaisun.

Kirjoittanut: Uskontotieteilijä Tea Holm

Standard

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s