Tieto

Ihmelääkärit Suomessa 1850-1950

Ihmelääkärit Suomessa 1850-1950: Kuhnekylpyjä, sähköä ja suggestiota (SKS Kirjokansi) kuvaa parantamisen historiaa Suomessa. Teos kertoo suomalaisessa terveysajattelussa tapahtuneista muutoksista, jotka historiankirjoitus on aiemmin sivuuttanut. Sen on kirjoittanut historioitsija Kalle Kananoja.

Teoksen nimi Ihmelääkärit Suomessa ohjaa jo sinänsä mielikuvaa tästä kirjasta. Ennakkoasenteeni on, että kirja asettelee ihmeidentekijät tai ihmeitä lupaavat parantajat vastakkain lääkäreiden kanssa. Epävirallinen ja virallinen hoitaminen tai parantaminen ovat vastakkain. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan vastaan tule tällaista asetelmaa, vaan ihmeparantajia kuvaillaan ja ymmärretään heidän omassa ajassaan ja ympäristössään.

Samaan aikaan kerrotaan siitä, kuinka osa epävirallisista parantajista ei ollut mitään taikakeinojen käyttäjiä, vaan he nimenomaan kielsivät sellaiset metodit (tai ylipäätään uskottelun sellaisesta parantamisesta). Nimittäin parantamistaitoa, saati sitten lääkäreitä, ei ollut joka niemessä ja notkelmassa, joten maallikot riensivät apuun. Totta kai tästä seurasi myös lieveilmiöitä, kuten huijaamista ja rahastamista, mutta se ei koskenut kaikkia parantajia.

Aluksi apteekkareita yrttien ja lääkeaineiden sekoittajina sekä kätilöitä lapsenpäästäjinä pidettiin epäilyttävinä lääkärien taholta. Vain lääkäri kelpasi diagnosoimaan, “parantamaan” ja sekoittamaan lääkinnälliset seokset. Ja mitä tulee vastakkainasetteluun virallisen ja epävirallisen parantamisen suhteen, niin tosiaan historiassa tätä samanlaista asetelmaa ei siinä mielessä ollut, että kansanparantajia oli pitäjissä siksi, ettei lääkäreitä ollut. Kyse ei ollut siis vaihtoehtoisesta parantamisesta sinänsä.

Lukutaitoiset ja itseoppineet parantajat pyrkivät aidosti auttamaan ja hoitamaan ihmisiä. He eivät uskotelleet ihmeparantavansa tai käyttävänsä taikakeinoja. Luonnonparannus on itsessään ikivanha perinne. Yksi esimerkki luonnonparannuksesta on Kuhne-vesihoito. Kyseessä on ulkoinen hoitomuoto, jonka kehittäjä on saksalainen Louis Kuhne.

Itselleni kyseinen hoitomuoto oli ennestään tuttu, koska sukulaiseni kokeili sitä ollessani lapsi. Lapsena en osannut ajatella, että kyseessä on jokin lääkärillä käynnin korvaava asia, vaan kiinnitin huomiota hassunmuotoiseen ammeeseen, johon istuttiin kylmään veteen, mikä vaikutti epämiellyttävältä ja ikävältä. (Nielisin mieluummin antibiootit.)

Omana aikanamme mielenkiintoisen linkin historiaan muodostaa teoksen Ihmelääkärit Suomessa 4. luku, joka on otsikoitu “Rokotuksen vastustus”. Kyseessä on globaali ja historiallinen ilmiö. Rokotusten vastustaminen ei ole uusi ilmiö. Kirja sukeltaa lyhyesti myös homeopatian vaiheisiin, psykoterapeuttiseen hoitoon kuten suggestioon, uotilaisuuteen ja naturopatiaan sekä kasvilääkintään niiden historian näkökulmasta.

Yleinen hyöty ja kehollinen itsemääräämisoikeus ovat olleet historiassa ratkaisemattomassa ristiriidassa. Kansalliset rokotusohjelmat ovat auttaneet torjumaan sairauksia, mutta niihin on aina suhtauduttu myös epäillen. Ihmisen oikeus omaan kehoonsa on vastarinnan keskiössä, ja siksi vastarintaa ei voi murtaa väkisin.

Historiallisesti tarkasteltuna kansanlääkintä on ollut pitkä prosessi ja edennyt asteittain. Oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat tarjonneet kirjoittajalle väylän suomalaiseen terveyshistoriaan tietystä näkökulmasta. Oikeustapaukset kuvastavat jännitteitä lääkärien ja ei-virallisten parantajien välillä. Epätavallisia hoitokeinoja käyttäneet henkilöt ajautuivat ristiriitoihin lääkäreiden, lääkintöhallituksen ja hegemonisen lääketieteen kanssa.

Kananoja kertoo kirjassaan Ihmelääkärit Suomessa, että jotkut paikallispoliisit ja maaseudun nimismiehet sekä tuomarit, olivat parantajien asiakkaita. Tästä syystä lainsäädäntö ei aina toteutunut. Kirjoittaja valottaa “puoskaroinnin” hämärää historiaa, missä asiayhteydessä tulee ilmi se, kuinka apteekkareitakin pidettiin aluksi puoskareina. Apteekkarit saattoivat itse tehdä taudinmäärityksiä ja sen jälkeen määrätä sekä sekoittaa lääkkeet.

Tämä oli itselleni uutta tietoa. Mummini Helena Taipale oli Carelia-apteekin apteekkari. Omana elinaikanani apteekkien lääkemyynti ja lääkärien toiminta olivat jo eriytyneet, samoin kuin kätilöiden arvostus osana julkista terveydenhuoltoa, joten on outoa ajatella, että heitä on pidetty joskus puoskareina. Puoskarilla ei ole julkista toimilupaa.

Maaseudulla kuitenkin tarvittiin lapsenpäästäjiä, eikä siinä kyselty papereiden perään, kun synnytys käynnistyi. Synnytysterveys säilyi pitkään perheen ja suvun sekä kyläyhteisön sisäisenä asiana ja tuli hitaasti julkisen terveydenhuollon piiriin. Sukulaisiani on syntynyt saunassa vielä 1900-luvun puolivälissä.

Luku- ja kirjoitustaito antoi parantajille keinon modernisoida ja ajanmukaistaa toimintaansa samanaikaisesti virallisen terveydenhuollon kehityksen kanssa. Populaaria terveyskirjallisuutta luettiin ja kopioitiin. Näitä teoksia olivat lääkäri Elias Lönnrotin suomentama ja täydentämä, alun perin ruotsalaisen Carl Nordbladin Suomalaisen talonpojan kotilääkäri (1837) ja Christfrid Gananderin Maan-miehen huone- ja koti-aptheeki (1788).

Parantajan luokse on lähdetty myös silloin, kun lääkäri ei ole tiennyt sopivaa hoitokeinoa tai ole enää voinut vaikuttaa sairauden kulkuun. Kansanparantajaa on pidetty viimeisenä oljenkortena. Yhä nykyään on olemassa monenlaisia tietäjiä, kansanparantajia ja henkihoitajia, jotka vaikuttavat käyttelevän yliluonnollisia voimia.

Teos Ihmelääkärit Suomessa ei käsittele maagista ajattelua, “henkimaailman asioita” tai loitsuja. Se käsittelee ennen kaikkea parantamisen historiaa ja luonnonparannusta sekä parantajan toimen harjoittamista. Parantajat päätyivät joskus käräjille. Tietoja oikeudenkäynneistä julkaistiin lehdissä. Ehkä siten yritettiin hillitä laittomuutta. Mutta sekä parantajat että lääkärit ovat usein pyrkineet aidosti auttamaan kanssaihmisiään omassa ympäristössään.

Näyttöön perustuva lääketiede on suhteellisen uusi asia. Nykyisen vaihtoehtoisen lääketieteen* aikana kirjan sisältö ei yllätä. Onko mikään oikeastaan muuttunut? Nyt toki mukaan ovat tulleet taas enenevissä määrin taikakeinot: energiaparantaminen**.

Biolääketieteen on alusta asti parantajien keskuudessa epäilty hoitavan vain yhtä kohtaa kehossa tai oiretta, siinä missä hengellinen tai henkinen aspekti on sivuutettu, vaikka se väitetysti hoitaisi holistisesti: koko kehoa. Ehkä myös mieltä ja henkeä.

Kirjoittanut ja lukenut: Tea Holm

*Juhani Knuuti on kritisoinut vaihtoehtoisen lääketieteen käsitettä, koska hänen mukaansa ei ole olemassa mitään vaihtoehtoista lääketiedettä.

**Immateriaalinen elinvoima on kirjan Ihmelääkärit Suomessa 1850-1950: Kuhnekylpyjä, sähköä ja suggestiota käsite. Nykyään käytetään paljon myös hoitomuotoja, joiden taustalla ajatellaan olevan parantavan energian. Uskonnollisessa kontekstissa kyse on Jumalasta, henkisyyden yhteydessä taas universaalista älystä.

Standard
Tieto

Pohjolan jumalattaret kuvaa rikasta kansanperintöämme

TM ja tohtorikoulutettava Karolina Kouvola on teoksen Pohjolan jumalattaret (SKS Kirjat, 2021) tekijä. Teos sisältää itämerensuomalaisia jumalattaria ja haltioita, myyttisiä naishahmoja. Pohjolan naiset, heidän voimansa mutta myös kohtalonsa, selviää tästä upeasti kuvitetusta kirjasta, joka itsessään on pieni taideteos. Sen on kuvittanut Apila Pepita.

Pohjolan jumalattaret on populaari teos, joka sopii kaikille Pohjolan myyteistä ja erityisesti sen myyttisistä naisista kiinnostuneille lukijoille. Teos kannattaa ehdottomasti omistaa itse. Kuten aikaisemmin mainitsin, niin se on taide-esine. Se esittelee haltioita, metsänneitoja ja muita suomalaisten esivanhempien uskomusolentoja: itse asiassa kirjoittaja toteaa, että näihin olentoihin (heidän vaikutukseensa) ei vain uskottu, vaan niiden tiedettiin olevan olemassa ja vaikuttavan.

Pohjolan jumalattaret riensivät apuun pyydettäessä. Teos esittelee yhteensä 30 jumalatarta. Jäin hieman pohtimaan jumalatar-nimitystä. Jumalatar merkitsee “naispuolinen jumala”. Olivatko he kaikki tosiaan jumalan asemassa, vai oliko kyse metsän väestä? Toisaalta: mihin rajaviiva piirretään sen suhteen, onko kyseessä jumalolento, vai jotakin muuta?

Teos Pohjolan jumalattaret nostaa nimensä mukaisesti esiin muinaisen kansanuskon naishahmoja. Miehet ovat kantaneetkin jo tarpeeksi kauan sankarinviittaa. Se kertoo, kuinka jumalattaret olivat vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, toisin kuin etäinen Jumala. Niihin saattoi turvautua arkisissakin asioissa.

Naisuskomusolennot tulevat tutuiksi kirjaa selatessa ja lukiessa. Lukija voi valita tietyt hahmot, joista hän haluaa saada lisätietoa. Kyseessä on joidenkin hahmojen kohdalla melko pintapuolinen esittely. Toisaalta tietoa on voinut olla vaikea saada: sitä ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Kenties jumalatar on niin vanha, ettei hänestä ole säilynyt elävää perinnettä.

Kansanuskomukset ovat muutakin kuin Kalevala. Pohjolan jumalattaret on tervetullut avaus samaan teemaan. Monelle lienee entuudestaan tutuimpia myyttisiä naishahmoja on Louhi, Pohjolan emäntä, joka vaikuttaa kivisessä ja kylmässä Pohjolassa, jossa ei paista aurinko eikä kumota kuu. Pimeää Pohjolaa hallitsee Pohjolan emäntä, joka on paitsi äiti ja vanha nainen, myös samaani ja jopa pahuuden ruumillistuma.

Pohjola tunnetaan myös Tuonelana. Louhi vartioikin tuonpuoleiseen pääsyä, johon pääsevät paitsi vainajat myös voimakkaat parantajat. Noita lankeaa loveen. Lovi on niin ikään portti tai ovi tai tie tuonpuoleiseen. Louhi on Väinämöistäkin vahvempi shamaani, tietäjä iänikuinen — ja nainen.

Kouvola kertoo, kuinka Kalevalan Louhi-hahmo on Lönnrotin luovan kirjoitustyön, toimitustyön, tulosta. Kansanrunoissa ei ole säilynyt mainintaa sennimisestä naisesta nimenomaan Pohjolan hallitsijana. Kansanperinne tuntee kylläkin muita samankaltaisia nimiä ja hahmoja. Louhi tunnetaan myös paikannimenä Pohjois-Karjalassa.

Mielenkiintoinen kaksikko kirjassa Pohjolan jumalattaret ovat Päivätär ja Kuutar eli auringon ja kuun jumalattaret. He ovat sisarukset, jotka kutovat kullasta ja hopeasta kankaita, jotka auttavat sairaita. Harmillisesti tämä osuus jää todella lyhyeksi. Olisin mielelläni lukenut lisää.

Nostan esiin muutaman haltian, kuten Sanervatar, saunan piika. Sauna on ollut suomalaisille aina pyhä paikka. Hyvien löylyjen taustalla on ollut neito nimeltä Sanervatar. Ennen vanhaan saunassa sekä synnytettiin että pestiin kuolleet ennen hautaamista. Saunassa ei saanut käyttäytyä paheksuttavasti: ei huutaa tai remuta tai harrastaa siveettömyyksiä.

Saunasta tuli suomalaisillekin kirkko, rukoushuone. Siellä saattoi pysäyttää ajan virran ja virvoittautua. Sauna oli myös parantamisen tila: saunaan mentiin niin ikään parantamaan sairasta kalman- ja maanväestä. Löylyn henki saattoi olla parantava.

Kristinuskon vaikutuksen kasvaessa osa mytologian naishahmoista korvattiin Neitsyt Marialla. Uskomushahmot saavat kansanperinteessä vaihtelevia muotoja sen mukaisesti, onko kyse Kalevalan tai jonkin runotoisinnon hahmosta. Näin on esimerkiksi Kyllikin suhteen. Lemminkäinen ryöstää Kalevalassa kylillä kulkijan, siinä missä erään runotoisinnon Kyllikki naikin vedenjumala Ahtin.

Jokaisen tuntema Aino onkin hirttäytyvä, eikä hukuttautuva, neito. Kalevalassa nuorten naisten, tyttöjen, mielipidettä ei kysytä. Morsiameksi on ryhdyttävä äidin toiveesta. Joukahainen, joka haastaa Väinämöisen kilpalaulantaan, on Ainon veli. Joukahainen joutuu, siis lauletaan, suohon. Suosta pois päästäkseen ja hengenpitimikseen lupaa Joukahainen ajattelemattomasti ja paniikissa sisarensa Väinömäiselle vaimoksi.

Tietäjä Väinämöinen onkin mahtava vävy. Lopulta Aino ei näy muuta ulospääsyä tilanteesta kuin hirttäytyminen morsiamen kultakoristeisiin. Äidin itkusta kerääntyy kolme jokea, joiden luokse kasvaa kolme koivua, joihin lennähtävät käet.

Lukijalle lienee ennestään tuttu myös Pohjolan neito, joka on äitinsä, Pohjolan emännän, tiukassa holhouksessa. Nämä vanhat kansantarinat kuvastavat naisen entisaikaista asemaa. Mies oli aina vahvempi kuin nuori nainen. Siinä missä Ainon äidille riitti se, että Väinämöinen on tunnettu tietäjä, vaatii Louhi takomaan sammon, jonka seppä Ilmarinen sitten takoo.

Liitto yhdistää kalevalaiset ja pohjolaiset. Muita mielenkiintoisia jumalattaria, joita mainitsen vielä lopuksi, ovat teoksessa Pohjolan jumalattaret Marjatta, Jeesuksen äiti ja Kivutar, kipujen haltija sekä Osmotar, oluen seppä. Olutta on pidetty pyhänä juomana kautta itämerensuomalaisen alueen. Hämeessä on juotu Ukon vakat, kun kasvukausi on ollut alkamassa. Suuri olutmäärä takaisi suuren sadon.

Uskomushahmot Mielikistä, metsän emännästä ja antimien antajasta, Annikkiin, muinaisen metsän jumalan Tapion tyttäreen sekä Metsänneitoon, joka viettelee metsästäjät, antavat runsaan kuvaston muinaissuomalaisesta mielenmaisemasta, mielikuvituksesta. Metsänhaltija kyllä viettelee, mutta sen selästä kasvavat oksat ja lehdet.

Uusi tuttavuus ainakin minulle on Ajattara, metsän demoni, johon tiivistyy metsän toiseus, vieraus. Sieltä saa paljon antimia, ruokaa, mutta se myös vähän pelottava paikka. Kyseessä on niin vanha perinne, ettei sitä ole edes merkitty muistiin. Metsään ei saanut nukahtaa, koska silloin päähän saattoi tulla pahoja unia: painajaisia.

Nykynaista saattaa kiehtoa erityisesti Kekritär, onhan noituus niin tätä päivää. Kekri oli kuolleiden aikaa. Esivanhemmat nousivat kekrin aikaan kulkemaan elävien joukkoon. Heille tarjottiin juomaa ja ruokaa, jotta he olisivat tyytyväisiä tulevan vuoden.

Kekrittäret olivat valkoisiin pukeutuneita naisia, jotka kulkivat talosta taloon kekripukkien kanssa. He esittivät näitä kuolleita esivanhempia. Esivanhemmat muistuttivat omista juurista, kuolevaisuudestakin. He suojelivat ja valvoivat eläviä, jälkeläisiään.

Kirjassa Pohjolan jumalattaret monet keskeiset hahmot ovat saaliseläinten haltioita. Heiltä pyydetään metsästysonnea tietyn eläinlajin suhteen. Susilla, karhuilla ja ketuilla sekä monilla muilla metsäneläimillä oli oma haltiansa.

Kirja tuo esiin myös kansanrunojen kerrostumat. Itsekin tutkin hetken aikaa runotoisintoja jo useita vuosia sitten tehdessäni pro graduani. Se ilmestyi otsikolla “Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta lausehia.” (alku -Kalevala, kuues laulanto: 35-36) : Tuonelassa käynti-runotoisintojen samanistisen ajattelun mallit ennen vuotta 1849 kerätyissä kansanrunoissa ja Kalevala-julkaisuissa vuosilta 1834, 1835-36 ja 1849. (Otsikko on aika pitkä!)

Pro gradussani tarkastelin samanistista ajattelua niin Kalevalassa kuin vanhoissa kansanrunoissa, niiden toisinnoissa. Elias Lönnrotin Kalevalahan oli taiteellinen tuotos. Kansanrunojen teemat kantavat vanhaa uskomusmaailmaa sylissään. On kyse sitten lemmennostatuksesta tai saalistusonnesta, niin loitsu on aina löytynyt sen takaamiseksi.

Uskomusolennot ovat kantaneet helmoissaan tiettyjä arvoja. Niihin liittyvät tarinat ovat kuvanneet ihmiskohtaloita. Kristillinen kerros tuli pikku hiljaa kansanrunoihin. Pyhimykset ja luonnonolennot esiintyivät rinta rinnan. Kirkon kannalta pakanallinen jumalanpalvelus ei kuitenkaan ollut suotavaa. Kansanrunouden naiset olivat samaistuttavia olentoja, kuten Neitsyt Mariakin myöhemmin. He olivat äitejä tai naimaikäisiä tyttöjä, hoivaajia ja kivunlievittäjiä vaarallisissa synnytyksissä.

Pohjolan jumalattaret kuvastaa sitä, etteivät “epäjumalat” olet kuolleet. Kansanperinne ei ole kuollut. Kekriä vietetään nyky-Suomessakin. Suomalaisnaisiin liittyvä myyttinen ajattelu on mielenkiintoista kansanperinnettä. On ehkä syytä palauttaa mieleen lopuksi, että Lönnrot kokosi kansanrunoista sekä Kalevalan että sen sisarteoksen Kantelettaren.

Tämä kirja oli hieno lukukokemus. Suosittelen suomalaisesta kansanuskosta ja myyttisistä naishahmoista kiinnostuneille. Pieni osa perinnettä on taas saatettu kansien väliin. Ihailen Karolina Kouvolan kielenkäyttöä. Hän kirjoittaa kauniisti. Graafikka viimeistelee ilmaisun.

Kirjoittanut: Uskontotieteilijä Tea Holm

Standard
Tarina

Kahvia ja karjalanpiirakoita

Tammen kustantama ja Lotta-Sofia Saahkon (FM) kirjoittama teos Kahvia ja karjalanpiirakoita kuljettaa lukijaansa ajassa taaksepäin noin 80 vuotta. Sijaintina on Karjala, luovutettu Karjala. Kerronnan kohteena ovat naiset.

Sota muutti monen suomalaisen kohtaloa. Tämä kirja kiehtoi minua erityisesti siksi, että Karjalan kohtalo linkittyy myös oman sukuni kohtaloon. Tosin se aika oli pitkään unohdettuna. Löysin vasta lähemmäs 40-vuotiaana mummini siskon kirjat Laatokan rannalta länteen 1 ja 2, jotka kertovat Karjalasta ja sota-ajasta.

Toinen sysäys näihin asioihin on ollut mummini veljen katoaminen sodassa, mistä sain tietää vasta aikuisiällä, kun aloin tutkia väitöskirja-aiheeni taustavaikutusta. Minulta joskus kyseltiin, kun olin kirjoittanut väitöskirjastani populaarin tietokirjan, että miten kiinnostuin alun perin aiheesta eli spiritualismista. En itsekään osannut vastata muuta kuin sen, että olin kerran meediotilaisuudessa oletettavasti saanut viestin Alina-mummiltani isäni puolelta.

Selvisi sitten sekin, äitini kertomana, että hänen äitinsä eli isoäitini oli pelannut spiritismiä ja käynyt meediotilaisuuksissa, koska tämän veli eli isoenoni oli kadonnut sodassa juhannuksen 1944 alla. Aarre Häklin tarinasta voi lukea tästä.

Kuvassa Terttu Häkli-Koveron teokset Laatokan rannalta länteen 1 ja 2 (osat).

Näitä kaikkia oman sukuni tarinoita (mummini pakeni lapsensa eli enoni kanssa Karjalasta, ja enoni lähetettiin Ruotsiin; sodassa kadonnut isoenoni; isotätini, joka kirjoitti kirjoja Karjalasta ja lapsuudestaan) kuultuani kirja Kahvia ja karjalanpiirakoita alkoi toden teolla kiehtoa minua. Saisin lukea sen ajan elämästä ja sota-ajasta sekä ihmiskohtaloista.

Saahko kertoo muun muassa Eevasta, joka lähetettiin sotalapsena Ruotsiin. Irman suru kanavoitui runoihin,koska hänestä ei koskaan tullut kirjailijaa. Hänestä, joka pelasti Kotiopettajattaren romaanin ennen desanttien tuloa. Kaikkea ei voi saada. Irma sai kuitenkin turvallisen kodin, aviomiehen ja elannon. Mutta Irmasta ei koskaan tullut kirjailijaa. (Vain kirjailija voi ymmärtää sen, mikä henkilökohtainen tragedia se oli.)

Jokainen kirjan naisista, kuten Anja, etsii omaa paikkaansa maailmalta. Peilaan sitäkin oman mummini tarinaan: hän muutti vuonna 1972 Kanadaan ja eli siellä loppuelämänsä käyden Suomessa vain muutaman kerran. Ne olivat ne muutamat kerrat, kun minä lapsena hänet tapasin.

Teos Kahvia ja karjalanpiirakoita on kirjoittajansa näköinen siinä mielessä, että se kertoo myös Lotan oman tarinan tähän asti. Kyse on kaiken aikaa oman identiteetin etsimisestä. Oman elämäntarkoituksen hahmottamisesta. Mitä ovat nämä karjalaisuuden kaiut evankon lapsenlapsessa? Onko kaipuu aina jonnekin muualle sitä, kaipuuta Karjalaan?

Huomaan lukiessani koko ajan peilaavani tapahtumia oman sukuni tapahtumiin. “Tuo tapahtui muutama päivä ennen isoenoni katoamista sodassa” ja niin edelleen. En yhtään ihmettele, miksi tämä kirja on saavuttanut lukijansa ja kuuntelijansa niin painotuotteena kuin äänikirjana.

Kirja Kahvia ja karjalanpiirakoita kysyy: Mitä jää, kun menettää kaiken?

Koti ❤️

Koti on ihmiselle erityisen rakas paikka. Kun sen menettää, joutuu elämään muistojensa varassa ja perustamaan uuden kodin. Karjalaiset joutuivat asumaan muiden nurkissa, kuin mustalaiset*, ja koska osa nimistä kuulosti venäläisiltä, ne vaihdettiin suomalaisiin, kuten Heikiksi. (*Huom. Tämä oli tapa ilmaista asiat silloin.)

Ensimmäisessä teoksessaan Papan kanssa kahvilla Saahko kertoi papan äidin tarinan. Toisessa teoksessaan Kahvia ja karjalanpiirakoita hän kertoo, millaisia teitä elämä muun muassa Viipurista, Johanneksesta ja Sortavalasta kotoisin olevia naisia kuljetti lapsena ja mihin he sitten päätyivät aikuisina. Osa heistä jopa palasi Karjalaan sotaveteraanien ja lottien ryhmässä tilausajolla. Samoin eräs isoenoistani valokuvasi pihaa, joka oli villiintynyt ja taloa, jota ei enää ollut.

Karjalaisuus on verissäni ehkä siksikin, että isäni vanhemmat asuivat Pohjois-Karjalassa, jossa vietin pitkiä kesäjaksoja. Nyt he ovat jo tuonilmaisissa. Lapsena en tajunnut mitään menetetystä Karjalasta tai sen arvosta tai merkityksestä. Vasta myöhemmällä iällä aloin käsittää.

Miksi kaivata sellaista, mitä ei ole tai mitä ei voi saada? Miksi kaivata sellaista, mitä ei koskaan ollut (nuorempi sukupolvi, joka ei asunut Karjalassa mutta on heidän jälkeläisiään)? Siellä ovat muistot. Tutut mäet ja joenuomat sekä uimapaikat. Lehmät ja siat sekä talonkulmat ja navetat, tuvan seinät leivinuuneineen. Vaikka koti on ensisijaisesti sydämessä, niin toissijaisesti se on tietyssä paikassa.

Lotta Sofia-Saahko on taidokas kertoja. Hänen kerrontansa on selkeää ja miellyttävää. Teksti soljuu silmien alla ja on myös miellyttävää korvien kuulla. Tunnustan sekä lukeneeni että kuunnelleeni kirjaa. Kun vertailen näitä kahta lukemisen tapaa, niin kannatan ehdottomasti itse lukemista. Lotan eläväinen kerronta on miellyttävää kuultavaa, mutta hahmotan ja muistan tarinat paremmin, kun luen ne itse. Yhdistelmänä lukeminen ja kuunteleminen toimii myös.

Painetun kirjan etuna ovat valokuvat. Liitteitä ei näe äänikirjasta. Kirjan kuuluu tuntua ja kulua käsien välissä.

Pakolaisuus on tämän ajan teema. On jännittävää ja surullista ajatella, että minunkin sukuni on paennut maa-alueelta toiselle, lopulta rajan ylitse. Isoisovanhemmat ja isovanhemmat alkavat elää ihan uudella tavalla, kun luen isotätini Terttu Häkli-Koveron kirjoja Laatokan rannalta länteen. Karjalaiset, Suomen karjalainen heimo, alkavat elää samoin lukiessa Lotta-Sofia Saahkon teosta Karjalasta: sen historiasta.

Mitenköhän nämä äkilliset kohtalot, kuin myös koti-ikävä, vaikuttavat minussa? Miten juurettomuus näkyy omassa suvussani? Onko se sitä, ettei oikein koe kuuluvansa oikein mihinkään? Onko se kaipuuta maalle kaupungin hälystä? Asuin joskus hetken Helsingin keskustassa. Stokkalle oli helppo päästä. Ratikka kulki ikkunan alta. Kaikki oli kyllä lähellä, mutta minä (ja koirani) kärsin (kärsimme): ei ollut luontoa.

Nyt asun alueella, jossa metro valtaa alaa. Se on tunkeutunut jo taloyhtiön seinustalle, maahan, joka on kaivettu auki ja täytetty uusilla putkilla ja järjestelmillä. Uskon, että lapsuusvuoteni maalla ovat tehneet sen, että kaipaan muualle. En “metsän keskelle” vaan luonnon ja eläinten keskelle. Lähellä vellova meri on henkireikäni, se on kosketus luontoon.

Karjalan lapsetkin kasvoivat aikoinaan aikuisiksi. He muuttivat kokemuksensa voimavaraksi, jos vain pystyivät. Siihen aikaan lapset tekivät töitä. Oli pikkulottia. Kouluttautumista ei osattu sinänsä arvostaa. Se johtui siitä, että oli tehtävä työtä. Työn tekemisen muoto oli toisenlainen kuin nykypäivänä. Työ oli jokapäiväisen leivän eteen toimimista pellolla ja järvenselällä, navetalla ja talleilla. Lehmät oli lypsettävä, sika suolattava, pelto aurattava ja kalat kiskottava.

Kun sota syttyi, miehet lähtivät rintamalle. Lapsille lankesi myös suuri vastuu. Sotalapset menettivät hetkellisesti tai kokonaan omat vanhempansa. Elämä muuttui hetkessä, sodan takia. Lopuksi tätä kaikkea märehtiessä muistan: “Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.” Tavallaan se on totta. On elettävä, vanhoihin asioihin ei voi jäädä vellomaan.

Mutta mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme Karjalan? Mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme holakaustin? Entä mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme oman menneisyytemme?

Lotan oma tarina kirjassa Kahvia ja karjalanpiirakoita laittaa miettimään menneisyyden ja nykyisyyden suhdetta sekä sitä, milloin elämä on oikeasti helppoa, milloin vaikeaa. Korona-aika on ollut monelle vaikea. Oliko helpompaa lähteä sotaan ja tehdä jotakin, kuin olla pakotettuna neljän seinän sisälle ja vain odottaa päivästä toiseen? Uskoisin, että sotaan lähteminen oli monin verroin pahempaa sekä perheelle että sotaan lähtijälle.

Se ei silti tarkoita sitä, että nykyaikana elämä olisi tosi helppoa tai yksinkertaista. Tästä Lotta muistuttelee meitä lukijoita. Hän on asunut, opiskellut ja työskennellyt ulkomailla. Kotimaa on ollut hänen tukipisteensä, kuten Valkeakosken pappala. Lotasta ja papasta on tullut paitsi ilmiö myös 60 vuoden ikäerosta huolimatta hyvät ystävät.

Lotta ja pappa ovat tulleet tutuiksi YouTubessa, jossa he laulavat vanhoja sävelmiä ja muistelevat papan nuoruutta. Lotan esikoiskirja Papan kanssa kahvilla oli yksi vuoden myydyimmistä kotimaisista tietokirjoista ja lukijoiden suursuosikki, ja uskon, ettei teos Kahvia ja karjalanpiirakoita jää kakkoseksi.

Kirja tuo mieleeni kysymyksen siitä, voiko hyvän elämän elää olosuhteista huolimatta. Mitkä ovat hyvän elämän riittävät ja välttämättömät ehdot? Kahvi ja karjanpiirakat ovat aina maistuneet minulle ja tehneet minut onnelliseksi, siis pienet, arkiset asiat. Sellainen elämä, joka sisältää näitä ja oman kodin, ainakin sydämessä, voivat taata hyvän, onnellisen elämän.

Joskus sukulaiseni ovat minulta kyselleet, että miksi kouluttauduin niin paljon (olen sukuni ensimmäinen ylioppilas). Miksi tein enemmän opintoja, kuin työelämä olisi vaatinut? Se, että joku ei halua jäädä hoitamaan sukutilaa, ei muuta sitä tosiasiaa, että sukutila tai menneisyys on arvokas. Se ei muuta työnteon arvoa, että haluaa kouluttautua: että haluaa kouluttautua ja tehdä työtä. (Kirjailijan työkin on työtä…)

Huomaan siis kautta kirjan peilaavani sen sisältöä omaan elämääni tai oman sukuni tarinaan. Voin samaistua myös Lotan muuttoihin. Itse jätin vanhan koulun ja “parhaat kaverit”, kun muutimme Vantaalta Kauniaisiin. Vanha kaveripiiri ei seurannut mukana. Kaikki jäi: he kaikki jäivät. Uudessa koulussa kysyttiin, mikä on sinun nimesi, kuka sinä olet.

Kun kaikki muuttuu, niin haluaa, että perhe pysyy. Sota-aikana niin ei valitettavasti käynyt. Kaikki muuttui, myös perhesuhteet muuttuivat.

Jokainen luo lukemastaan omat merkityksensä. Se on ehkä parasta tässä teoksessa.

Tämä aikamme on vastakkainasettelun aikaa. Historia toistaa itseään. Mutta asioita ei tarvitsisi laittaa vastakkain, kuten ei ihmisiäkään. Jos on aikaa ymmärtää muita, on aikaa ymmärtää itseään. Käsissä olevani kirja onkin oivallinen valinta joulunpyhiksi, siis joululahjaksi, kun on aikaa pysähtyä ja pohtia.

Se, mitä karjalaisuus on, löytyy omasta sydämestä. Se, mitä suomalaisuus on, löytyy myös sydämestä. 💖

Kansikuva: Kahvia ja karjalanpiirakoita (2021, Tammi)

Tämän blogitekstin on kirjoittanut Kirjailijanblogin Tea Holm (FT, TM, uskonnon aineenopettaja ja tietokirjailija).

Standard
Tieto

UUDEN ETSIJÄT

Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930

Teoksen Uuden etsijät ovat toimittaneet Maarit Leskelä-Kärki ja Antti Harmainen. Kyseinen teos on tutkielma unohdetusta osasta kulttuurihistoriaa: esoteerisista virtauksista.

Kirja lähestyy aihettansa henkilögallerian kautta. Mukana on taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia ja keskustelijoita kuten J. H. Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Aarni Kouta, Ida Moberg, Sigrid af Forselles, Helmi Krohn ja Yrjö Kallinen.

Teos avaa näkymän moderniin suomalaiseen kulttuurihistoriaan. Se näyttää ja tuntuu hienolta. Siinä on mystiikan tuntua. Se on itsessään taide-esine. Uuden etsijät -kirja lähtee liikkeelle erilaisten seurojen esittelystä ja siirtyy sitä kautta käsittelemään kulttuurivaikuttaja J. H. Erkon kautta spiritualismia ja teosofiaa.

Kirjoittajia on useita. Esimerkiksi Jukka Vornanen kirjoittaa vegetarismista ja esoteerisesta traditiosta, siinä missä Matti Rautaniemi valottaa joogan ja suomalaisten teosofien suhdetta. Luvut hieman hyppelehtivät aiheesta toiseen. Seuraavaksi käsitellään Suomen kansan menneisyyttä, Kalevalaa ja Egyptiä monitaitaja Sigurd Wettenhovi-Aspan avulla. Hänestä eri kulttuureilla oli salattu yhteys ja yhteinen menneisyys. Luvun kirjoittajana on Pekka Pitkälä.

Kirjailija ja runoilija sekä suomentaja Aarni Kouta esitellään kirjallisena etsijänä, jonka kirjallinen elämä kertoo siitä henkisestä vimmasta, jota moni kirjallisuuden parissa toiminut tunsi 1900-luvun alun Suomessa. Hänet kuvataan etsijäksi, joka ei ilmeisesti koskaan löytänyt etsimäänsä. (Uuden Suomen muistokirjoitus)

Teos Uuden etsijät esittelee unohtuneiden perintöä esoterialla höystettynä. Kyse on kaiken aikaa etsijyydestä. Etsimisestä tulee mieleen jotakin vailla oleminen, mutta se kuuluu ihmiselämään: selittämätön kaipuu. L. Onerva esitellään suuren tulen etsijänä.

Etsijä

Etsin, etsin suurta tulta
kautta kirjavan elämän.

Näin ma monta valkeaista,
liekkiä lepattavaista

ihmissielujen sysissä.
Hetken hehkuja olivat,
ajan aarnivalkeoita,
niinkuin itse ihminenkin,
punahiilien himoa
tunti ennen tummumista.

Etsin, etsin suurta tulta.
Itsekö elämä oisit
tuli suuri tummumaton,
valkea iän-ikuinen?

L. Onerva

Siirtymä 1900-luvun luokkatietoiseen esoteriaan tapahtuu kirjailija ja toimittaja Matti Kurkikan, Hilja Pärssisen ja Yrjö Kallisen kautta. Kurikka ja Ervast tulevat niminä esiin, kun mainitaan sekä Suomen työväenpuolue että teosofia samassa lauseessa. Teosofia onnistui vetoamaan sanomalehti Työmiehen artikkeleiden kautta toissavuosisadan vaihteen työväenliikkeeseen. Ihannesosialismi kukoisti. Luvun kirjoittajat ovat Antti Harmainen, Juuso Järvenpää ja Mikko Kemppainen.

Ei ole uskontoa totuutta korkeampaa, totesi kansakoulunopettaja ja SDP:n kansanedustaja Hilja Pärssinen vuonna 1908 aikakauslehti Työläisnaisessa. Uskonnonvapauskysymys oli hänelle henkilökohtaisesti merkittävä. Kunkin yksilön oli oltava vapaa uskomaan haluamallaan tavalla.

Yksi jos toinenkin etsi puhdasta Jeesuksen oppia, jonka dogmaattinen uskonto oli tärvellyt. Pärssinen kuului heihin, kuten Helmi Krohnkin, joka niin ikään jäljitti alkuperäistä kristinuskoa. Puhdas kristinusko kimmelsi kuin kultakimpale — kaukana historiassa.

Suomessa myös varhaisen spiritualistisen liikkeen, varsinaisesti spiritistisen liikkeen, varhaistoiminta sekoittui pitkälti työväenliikkeen verkostoihin. Suomen Spiritistisen Seuran (aate- ja uskontohistoriallisesti Suomen Spiritualistisen Seuran edeltäjä) perustaja oli Jaakko Jalmari Jalo-Kivi (ent. Jaakko Stén), joka toimi suurlakkovuoteen (1905) asti työväenliikkeen aktiivina. Aluksi hänkin oli kannattanut Kurikan ihannesosialistista linjausta. Myöhemmin Jalo-Kivi kokeili poliittista vaikuttamista oikeistonationalistisessa Suomalaisessa Työväenliitossa, mutta taustalla oli ajatus yksilön henkisestä kehityksestä osana yhteiskuntakehitystä.

Itämaisesta filosofiasta kiinnostunut rautatietyöntekijä Yrjö Kallinen astuu näyttämölle seuraavaksi kirjassa Uuden etsijät. Hän onkin jo tunnetumpi hahmo. Kallinen teki uransa osuustoimintaliikkeessä ja kansanvalistustyössä. Hän oli sosiaalidemokraattinen poliitikko, joka tuli tunnetuksi pasifismin eli rauhanatteen puolestapuhujana ja toimi Suomen puolustusministerinä heti sotien jälkeen.

Kallinen otti teosofian omaksi asiakseen. Olihan hän jo valmiiksi tunnettu työväenliikkeessä. Kallinen oli nimenomaan karismaattinen puhuja. Hugo Valvanne ja hänen isoveljensä Väinö Valvanne, joka oli ollut Pekka Ervastin (Suomen Teosofisen Seuran ja Ruusu-Ristin perustaja) läheisin työtoveri, kannattivat Kallista tähän puhujan rooliin. Hänestä tulikin Suomea kiertävä teosofinen puhuja,

Ervast ei taas lämmennyt ajatukselle puolueen kautta toimimisesta. Teosofien ristiriidat olivat perua juurikin siitä, tuliko teosofien sekaantua politiikkaan vai ei. Etenkin sotien aikana kysymys nousi keskiöön. Ervastista Teosofisen Seuran ja Sosiaalidemokraattisen Puolueen välit olivat liiankin tiiviit näin äkkiseltään uudelleenlämmitettyinä.

Rauhaa pyrittiin rakentamaan niin politiikassa kuin sen ulkopuolella. Kallisella oli eräs pysäyttävä nuoruudenkokemus, mistä hän mainitsee Wikipedian mukaan: “Se oli silloin [vuonna] -18, kun tovereineni seisoin haudan reunalla. Olimme itse kaivaneet sen haudan. Teloitusryhmä oli aseineen valmiina ampumaan meidät. Silloin kysyin komentavalta upseerilta, että saisinko sanoa tovereilleni pari sanaa ennen teloitusta. Sain luvan ja rupesin puhumaan. Kun olin lopettanut, toverini itkivät, ja se teloitusryhmä itki. Ja se upseeri sanoi, että Kallinen astuu ulos rivistä.”

Kallinen on kiinnostava tapaus, koska hän oli punavanki, josta tuli Suomen puolustusministeri. Teosofiassa ajateltiin, että henki yhdistää kaikkia ihmisiä. Yleisen veljeyden ideaali saattoi toteutua sosialismissa oikein ymmärrettynä ja ilman sen lieveilmiöitä. Kansanvalistusihanne kulki käsi kädessä aatteen palon kanssa. Kunkin oman sielunelämän kehittäminen oli tasa-arvokysymys.

Tämän jälkeen käsitellään antroposofiaa muun muassa matkailevan Donnerin pariskunnan kautta. Kirjoittajana on Jasmine Westerlund. Olly Donner oli Sinebrychoffin panimon toimitusjohtaja ja kauppaneuvos Nicolas Sinebrychoffin ja Anna os. Nordenstamin ainoa lapsi. Jo 16-vuotiaana hän kaipasi Edith Södergranin sanoin “maata, jota ei ole”. Luku käsittelee kansainvälistä ja eri maiden rajat ylittävää esoteriaa. Insinööri Uno ja Olly tapasivat Saksan Dresdenissä. Heidän yhteydessään teoksessa Uuden etsijät puhutaan esoteerisesta turismista.

Antroposofiasta tuli Donnereiden kotimaa ja ulkomaisista antroposofeista heidän kansainvälinen perheensä. Eräs merkittävä tapaaminen oli vuonna 1913 Lontoossa. Sama vuosi on Antroposofisen Seuran perustamisvuosi. Suurkaupungissa luennoi silloin filosofian tohtori Rudolf Steiner okkultista tieteestä ja Golgatasta. Donnerit tapasivat Steineria, jonka pyynnöstä Uno Donner perusti Suomen Antroposofisen Seuran vuonna 1923 ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana.

Aiheet tosiaan vaihtelevat, koska seuraavaksi siirrytään musiikin ihmeelliseen maailmaan luvussa Musiikki salatietona. Kirjoittajat ovat Susanna Välimäki ja Juha Torvinen. Luvussa käsitellään venäläissäveltäjä ja -pianisti Aleksandr Skrjabinin elämää ja uraa sekä esoteerista inspiraatiota. Sinfonia nimeltä Prometheus: Tulen runoelma (1910) kuvasti teosofista ajattelua, jonka mukaan musiikissa saattoi kuulla kaiken olevaisen perimmäisen olemuksen. Tästä merkkinä oli Prometheus-sointu.

Lyhyt luku Ida Mobergista kuvaa tätä tunnustuksellisen esoteerisena säveltäjänä. Hän sai vaikutteita antroposofiasta ja teosofiasta. Esoteeriset sävyt eivät aina olleet tiedostettuja, kuten ei niiden henkinen ulottuvuuskaan. Moberg oli suomalainen säveltäjä ja musiikinopettaja, joka on ensimmäinen sinfonian säveltänyt suomalaisnainen. Teoksessa Uuden etsijät kuljetaan jatkuvasti maisemasta ja henkilöstä toiseen. Mukana on myös monia alalukuja.

Nuppu Koivisto-Kaasik valottaa pianisti Selma Kajanuksen esoteerista elämää, siinä missä jo aikaisemmin samassa teoksessa Tiina Mahlamäki kertoo kirjailija Kersti Bergrothin antroposofiasta ja Sinisestä kirjasta (aikakauslehdestä). Kajanus kuului Sällskapet för psykisk forskning i Finland -yhdistyksen perustajajäseniin vuodesta 1907 ja toimi sen varapuheenjohtajana useita vuosia.

Helsingin yliopiston filosofian professori Arvi Grotenfeltin mukaan Selma Kajanus oli uuden yhdistyksen perusajatuksen taustavoima, ja kyseisen ruotsinkielisen yhdistyksen syntyajatus oli pitkälti Selman ansiota ja hänen henkilökohtaisen aktiivisuutensa tulosta. Luontosuhde oli Kajanukselle erittäin tärkeä.

Musiikin taiteenlajista siirrytään tarkastelemaan henkistä taidetta. Marja Lahelma ja Nina Kokkinen kirjoittavat Sigrid af Forsellesin taiteesta esoterian näkökulmasta. Forselles oli suomalainen naiskuvanveistäjä. Hänet kuvataan henkeväksi ihmiseksi, joka liikkui ajatuksissaan hengen valtakunnassa. Hän oli sanan varsinaisessa merkityksessä etsijä omalle aikakaudelleen tyypillisesti. Syvä kiinnostus henkimaailmaa kohtaan ohjasi taiteen tekemistä.

Vaihtoehtoiset uskonnollisuuden muodot etäännyttivät perinteisestä kirkkouskosta ja kristillisyydestä. Oma henkinen totuus nousi tärkeäksi. Psyykkiset ilmiöt olivat väylä sellaisen totuudenetsijän kuin Sigrid af Forsellesin kulkea. Af Forselles jäi jokseenkin tuntemattomaksi Suomen taidepiireissä, koska hän muutti ensin Pariisin ja sen jälkeen Firenzeen, jossa hän eli, taiteili ja myös lopulta menehtyi 1935.

Af Forsellesin päätyönä pidetään kipsireliefiä Ihmissielun kehitys, joista osa on nähtävissä Kallion kirkossa. Taide ja henkisyys tai hengellisyys nivoutuivat näin yhteen. Af Forselles aloitti taideopintonsa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opinnot jatkuivat Académie Julianissa, yksityisessä taidekoulussa Pariisissa. Sen jälkeen yksityisopinnot, esimerkiksi Auguste Rodinin johdolla, suuntautuivat kuvanveistoon.

Taide saattoi edistää ihmiskunnan henkistä evoluutiota. Kaaoksesta siirrytään kohti harmoniaa. Fyysisyydestä seuraa aineettomuutta ja henkistymistä. Kunkin yksilön sielunkehitys on osa tätä suurempaa evolutiivista draamaa.

Sigrid af Forselles ja Ellen Thesleff tekivät yhteisiä maalausretkiä maaseudulla Italiassa. Toisinaan Thesleff osallistui spiritistisiin istuntoihin ajan hengessä. Ne olivat myös Sigridin harrastus. Sigfrid koki, että hänellä on renessanssimestari henkioppaanaan: itse Brunelleschi.

Seuraavaksi on lyhyt alaluku taidemaalari Meri Genetzin mustista muistikirjoista.

Kirjan Uuden etsijät (Teos, 2021) punaisena lankana on esoteria. Niin spiritualismi kuin teosofia sekä sen johdannaiset, kuten antroposofia, luetaan siinä esoterian alaan. Esoteria viittaa salaiseen. Olen itse argumentoinut väitöskirjassani spiritualismista vuodelta 2016, etten sinänsä pidä spiritualismia esoteriana, koska se oli kansanliike: se oli kokeilevaa, kaikille sallittua. Se ei ollut salailevaa luonteeltaan. Esoteria on usein avointa vain jäsenilleen. Se on kuitenkin lähinnä määrittelykysymys.

Myös Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisussa Kimmo Ketola määrittelee spiritualismin 1800-luvun uudeksi uskonnoksi. Spiritualismi onkin uskonto: sillä on omat kirkot ja seurakunnat sekä papisto ja jumalanpalveluselämä muun muassa USA:ssa ja Isossa-Britanniassa. Toki ymmärrän, että esoteria on käsitetty hyvin väljästi osana suomalaista kulttuurihistoriaa tässä teoksessa.

Tämäntyyppiset esitykset ovat erittäin tervetulleita. Moni muutoin unhoitettu saa näkyvyyttä, jota heillä ei elinaikanaan välttämättä ollut ja olisi pitänyt olla. On mielekästä lukea vaihtoehtoisen henkisyyden suomalaista ajoittain värikästäkin aate- ja kulttuuri- sekä taidehistoriaa.

Muutama kommentti Uuden etsijät -kirjaa koskien: Olisin toivonut, että kirjan fontti olisi suurempaa. Lisäksi olisin tarkentanut alaostikkoa, jossa vuodet päättyvät vuoteen 1930. Helmi Krohnin elämäntyö spiritualismin parissa ajoittuu kuitenkin 1930-luvun loppuun ja varsinaisesti vasta 1940-luvulle. Pekka Ervast jää myös harmillisesti viitteelliseksi. Ervast oli kuitenkin erittäin merkittävä totuudenetsijä-teosofi nimeomaan kirjan antamalla aikavälillä.

Spiritualismista väitelleenä luen aina innoissani lisätietoa Helmi Krohnista, Suomen Spiritualistisen Seuran perustajasta. Aina oppii jotakin uutta. Vastikään ilmestyi Helmi Krohnin elämäkerta. Teoksessa Uuden etsijät Helmi Krohn asetetaan laajempaan ajan kehykseen. Hänen osaltaan käsitellään erityisesti automaattikirjoituksen ilmiötä. Helmihän kirjoitti useita teoksia sanelusta: automaattikirjoituksella.

Lisäksi tässä kirjassa käsitellään lyhyesti toissavuosisadan vaihteen niin suosittuja henki-ilmiöitä. Marjo Kaartinen kertoo niistä, siinä missä Tiina Mahlamäki kuvailee Eino Krohnin teosofishenkistä romaania nimeltä Hiljainen piiri.

Minulle uusi tieto Helmin automaattikirjoitustyöstä on se, että hän tosiaan kirjoitti selväkuuloisesti. Hän ikään kuin kuuli henkioppaitaan: kuollutta isäänsä ja persialaista henkiopastaan Ispahania. Jälkimmäinen oli Jeesuksen aikana elänyt henkiolento, joka nyt yhdessä (eläessään spiritualistivastaisen) isä Julius Krohin kanssa välitti tietoja tuonpuoleisesta: ikuisesta elämästä.

Helmi Krohnin kohdalta mainitsen myös sen, mitä mieltä hän oli teosofiasta. Intiaa hän piti teosofian kehtona. Hänestä siihen uskoon sisältyy paljon totuutta, ei kuitenkaan koko totuus, kaikki. Se ei suinkaan ole sitä, mitä Helmi kaipaa, kirje sisarelle paljastaa. Tavallaan se on itsestäänselvää: olihan hän nimeomaan Suomen spiritualistisen liikkeen johtohahmo.

On mielenkiintoista, miten moni suomalainen on etsinyt. Kirjan Uuden etsijät anti onkin nähdäkseni etenkin siinä, että se esittelee suomalaisia henkilöitä esoterian alalta. Samalla se riisuu esoterian tai vaihtoehtoisen henkisyyden marginaalin leimaa. Kyse ei olekaan jostakin oudosta, vaan ihmisen ikuisesta etsinnästä: totuudenetsinnästä. Se oli myös yllättävän keski- ja yläluokkaista.

Sen, mitä kukin etsi ja löysi, kätkee sisälleen kirja Uuden etsijät, joka on kulttuuriteko.

Lisätietoja: Uuden etsijät on Turun yliopiston Koneen säätiön rahoittama tutkimushanke. Projektinjohtajana on toiminut FT, dosentti, kulttuurihistorian yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki. Hankkeen tutkijoita ovat FM, väitöstutkija Julia von Boguslawski, FM, väitöstutkija Antti Harmainen, kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen, FT, TaM, tutkija Nina Kokkinen, FT, dosentti Marja Lahelma, FT, dosentti, uskontotieteen yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki, FM, väitöskirjatutkija Pekka Pitkälä ja FT, tutkija Jasmine Westerlund sekä FM, väitöstutkija Jukka Vornanen Turun yliopistosta.

Teoksen tekemiseen on osallistunut myös muita alan tutkijoita.

Blogitekstin on kirjoitanut: Tea Holm, FT, TM, tietokirjailija

Standard
Elämäkerta

Helmi Krohnin ihmeellinen elämä kulttuurivaikuttajana ja spiritualismin edelläkävijänä

Teos Helmi Krohnin ihmeellinen elämä on ansiokas elämäkerta ja kuvaus kirjailija ja kääntäjä sekä Suomen Spiritualistisen Seuran perustajan Helmi Krohnin (1871-1967, Helsinki) elämästä. Se on samaan aikaan läpileikkaus ja syväsukellus Helmin elämään, myös tuntemattomampiin käänteisiin.

Tekijät ovat tietokirjailija Marjut Hjelt, kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja Hilkka Oksama-Valtonen, joka on Helmi Krohnin tyttärentyttärentytär, joka on tehnyt pro gradunsa Helmi Krohnista ja kuuluu Krohnin sukuseuran hallitukseen. Ammatiltaan hän on ollut äidinkielen opettaja ja hänet on palkittu Vuoden äidinkielen opettajana.

Kirja kertoo Helmi Krohnista, kulttuuriperheen vanhimmasta tyttärestä, joka oli paitsi monipuolinen kirjailija myös toimittaja ja kääntäjä sekä lastenkirjallisuuden tekijä. Lisäksi hän oli neljän lapsen äiti. Avioliitto kielitieteilijä Eemil Nestor Setälän kanssa täyttyi yhteisestä työnteosta ja ison perheen kasvattamisesta mutta päättyi avioeroon vuonna 1913. Avioeron jälkeen Helmi elätti itsensä ja tyttärensä kirjallisilla töillään.

Työn tekeminen oli yhtä tärkeä kuin perhe. Ne kulkivat käsi kädessä Helmin elämässä. Toisaalta työtä oli pakko tehdä perheen elättämiseksi, toisaalta ei Helmi olisi osannut elää ilman työnteon iloa. Kirjallinen työ oli hänen elämäntyönsä. Se antoi hänelle suurta tyydytystä.

Helmi Krohnin ihmeellinen elämä on tervetullut teos kulttuurihistoriallisesti. Krohnin elämää viitoittivat myös kansainvälisyys ja matkustushalu sekä palava into oppia uutta, mikä näkyi myös spiritualismin Suomeen tuomisesta vasta eläkeiässä. Itseäni kiinnostaa Helmi Krohnin spiritualistinen elämä, koska olen tehnyt väitöskirjan aiheesta. Se on saatavissa e-kirjana nimellä Spiritualismin muotoutuminen Suomessa: Aatehistoriallinen tutkimus.

Helmi Krohn toi elämäkerroissaan esiin naisten historiaa. Naisten asema on ollut tasa-arvokysymys myös spiritualismin parissa. Helmin kiinnostus spiritualismia kohtaan voi selittyä osittain hänen henkilöhistoriallaan, eli hän menetti vanhempansa ennen täysi-ikäisyyttä.

Helmin elämää leimasi henkinen etsintä. Uudenvuodenpäivänä vuonna 1928 Lontoossa hän sai ensikosketuksen spiritualismiin. Hän osallistui spiritualistien kokoontumiseen ja tunsi löytäneensä kotiin. Krohn omisti elämänsä viimeiset noin 40 vuotta henkiselle vakaumukselleen ja vakiinnutti spiritualistisen elämänkatsomuksen aseman Suomessa.

Helmi Krohn ehti tavata kuuluisan Sherlock Holmes -kirjailijan Sir Arthur Conan Doylenkin. Doyle oli vakaumuksellinen spiritualisti, joka luennoi aiheesta muun muassa Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Ilmeisesti tapaaminen oli vuonna 1930. (Helmi muisteli paljon myöhemmin eräässä puheessaan sen olleen marraskuussa, mutta A. C. Doyle kuoli heinäkuussa samana vuonna. Muistivirhe liittyy erään puheen pitämiseen ja on selitettävissä korkealla iällä. Helmi oli silloin yli 80-vuotias.)

Kirja Helmi Krohnin ihmeellinen elämä ei keskity pelkästään spiritualismiin, vaan se kertoo Helmin koko elämän tarinan. Lapsuus- ja nuoruusvuosista siirrytään aikuisuuteen kohti elämänkriisiä (avioero) ja sen jälkeistä aikaa. Toki spiritualismia on helpompi ymmärtää osana Helmi Krohnin elämää, jos tuntee hänen henkilöhistoriansa. Joka tapauksessa spiritualismi oli hänelle itselleenkin herätys, yllätys!

Helmi tunsi vanhan ennustuksen siitä, että valo tulee pohjolasta ja pohti tuon valon olemusta. Oliko kyseessä se sama valo, joka inkarnoitui noin 2000 vuotta sitten? Oliko Jeesus soihdunkantaja kaikille kansoille? Spiritualismia Helmi Krohn ei pitänyt muita uskontoja ja katsomuksia parempana oppina. Lopulta kaikkien kansojen ja ihmisten tulisi tehdä sovinto ja tavoitella yhteistä valoa.

Rakkauden oppi oli Helmin ajattelussa erittäin keskeinen ajatus. Kaikista korkein isänmaa ei ollut maan päällä vaan taivaassa, tulevassa elämässä. Se johtaa ihmiset yhteiseen sisaruuteen ja veljeyteen ilman rodullisia, kansallisia tai uskonnollisia tunnuksia, jotka niin usein ovat erottavia tekijöitä ihmisten kesken.

Henkimaailma oli Helmille yhtä todellinen kuin tämä maailma, ja hän olikin Suomen ensimmäinen julkisesti toiminut meedio. Yhteistyö Risto Rytin vaimon Gerdan kanssa oli synnyttämässä spiritualistista liikettä maahamme. Olen iloinen tästä kirjasta, ja uskon, että Helmi Krohn olisi myös sitä. Hän ei ehkä uskonut omana elinaikanaan olleensa merkittävä kulttuurivaikuttaja, mutta hän oli sitä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Krohn oli myös rakastettu elämäkertakirjailija, ja hän sai nyt ansaitsemansa oman elämäkerran. Kiitos siitä tekijöille ja Into Kustannukselle. Olen tehnyt historiikin Suomen Spiritualistisesta Seurasta vuonna 2021 työnimellä “75 vuotta henkistä kehitystä”, ja koen, että tiettyä synkronisiteettia on läsnä.

Katso saatavuus kirjan nimellä “Helmi Krohnin ihmeellinen elämä” Adlibriksesta.

Standard
Tieto

Teos Magian lumo on vihdoin nähnyt päivänvalon

Olen kirjoittanut tietokirjan Magian lumo. Se valmistui alun perin toissavuonna. Kustannustoimitus viivästyi koronan takia. Kun kirja vihdoin ilmestyi 1.11.2021 tultuaan Helsingin Kirjamessujen viikonloppuna ulos painokoneesta, niin minulle kirja oli vanha tuttu. Olenhan jo pitkällä työstämässä kolmatta tietokirjaani esoterian historiasta. Kaikelle on kuitenkin aikansa. Nyt on tämän teoksen aika.

Magian lumo: William James valkoisen korpin jäljillä (2021) on tietokirjani psyykillisestä tutkimuksesta eli sielua koskevasta tutkimuksesta. Se on itsenäinen teos, joka toimii myös jatko-osana Perhosvaikutus-tietokirjalleni (Basam Books, 2019) spiritualismista, mistä aiheesta väittelin ja julkaisin väitöskirjan Spiritualismin muotoutuminen Suomessa vuonna 2016.

Filosofi William James (1842-1910) on yksi 1800-luvun lopun merkittävimmistä ajattelijoista ja etenkin hänen työnsä psykologian, uskonnonfilosofian ja pragmatismin parissa ovat olleet uraa uurtavia. James tutustui myös spiritualismiin jo 1860-luvun lopulla. Se oli aikakautensa suuri muoti-ilmiö. Spiritualistisina pidettyjen ilmiöiden tutkimus osaltaan synnytti psyykillisen tutkimuksen, jonka johtohahmoja amerikkalainen James oli.

Teokseni Magian lumo on ajankuva ja syväsukellus aiheeseensa. Kirja käsittelee psyykillisen tutkimuksen historiaa toissavuosisadan vaihteessa. William James teki psyykillistä tutkimusta noin 30 vuotta ja oli perustamassa Yhdysvaltoihin psykologisen tutkimuksen yhdistystä. Ajankuvan ymmärtämiseksi kirjassa ovat mukana mm. Madame Blavatsky, tunnetut psyykilliset tutkijat William Crookes, Richard Hodgson, Frederic Myers ja James Hyslop sekä kirjailija Arthur Conan Doyle eli terävä-älyisen Sherlock Holmesin luoja.

Kirja sisältää myös suomalaisten yliluonnollisia kokemuksia. Aineistot on saatu kyselytutkimuksin 2019-2020. Ne liittyvät kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuteen. Kiitos kaikille tutkimukseen osallistuneille! Helsingin yliopiston sähköposti ei ole enää käytössä, koska olen valmistunut ja siirtynyt Espoon kaupungin palvelukseen opetustehtäviin.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM (holm.tea@gmail.com)

Kansikuva Magian lumosta. Kustantaja: Basam Books

Standard
Elämäntaito

Jälkimodernia viisauskirjallisuutta

Suuruus Sinussa (2020) on Janne Piiroisen kirja pitkälti siitä, miten tietynlaiset arvot toiminnassa saavat aikaan suuruuden meissä itsessämme mutta myös muissa. Kirja perustuu noin 11 vuoden aikana hankittuun elämänkokemukseen ja viisauteen.

Kirja Suuruus Sinussa kääntää katseen pois itsestä: toiseen, mikä on melko harvinaista nykyaikana. Se ei ole suuruutta minussa, vaan sinussa, ja sitä kautta se on suuruutta meissä, molemmissa.

Ihminen voi aina valita sen, miten toimii, tilanteessa kuin tilanteessa. Ajatuksillamme (!), sanoillamme ja teoillamme on vaikutuksia, ja elämänvalinnoillamme voimme itse päättää, minkälaisia nämä vaikutukset ovat.

“Kirja on ikuinen matkalippu sinulle tai läheisellesi myönteisten mahdollisuuksien maailmaan. Vaikka eksymmekin, niin voimme aina palata siihen aikeeseen luoda myönteisempiä mahdollisuuksia itsellemme ja kaikille muille kanssaeläjille.”

Kukapa meistä ei joskus eksyisi?

Kansikuva ja takakansi teoksesta Suuruus Sinussa: Matkaopas myönteisten mahdollisuuksien maailmaan.

Kirja on sekä sisällöltään että ulkoasultaan selkeä. Se on miellyttävä silmälle. Sitä lukee mielellään. Kirjaa voi lukea sieltä täältä. Suuruus Sinussa on teos, joka aukeaa pala palalta. Oivallus oivallukselta.

Kirja päätyi kirjahyllyymme mieheni kautta, omistuskirjoituksella. Nappasin sen myös omaan lukuun. J. K. Paasikiven elämään jäänyt lainaus “tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku” on ollut minulle aina puhutteleva, koska jos kiellämme sen, miten asiat ovat, vaikka haluaisimme niiden tietysti olevan toisin, niin emme voi oikeasti vaikuttaa asioihin.

Pidän myös Senecan ajatuksesta, että filosofin tehtävä on satuttaa lempeästi, ennen kuin maailma satuttaa väkivaltaisesti. Osa ajatuksista satuttaa tai vaikuttaa ristiriitaisilta, mutta vain siksi, että tästä kaikesta tulisi synteesi. Totuus harvoin on täysin yksiselitteinen. Se olisi ehkä hyvä muistaa tässä maailmassa, jossa totuudella on niin kovin monenlaiset kasvot.

Filosofia on rakkautta totuutta – ja myös oppimista – kohtaan. Se ei saavuta koko totuutta, mikä ei tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi pyrkiä elämään erinomaista – ja totuudellista – elämää.

Janne Piiroinen kirjoittaa selkeästi, ja kuten hän kirjansa Suuruus Sinussa alussa toteaa: “Buddhan esimerkkiä noudattaen käytän sanoja vähän ja harkitusti.” Se on viisasta: kutsunkin kirjaa jälkimoderniksi viisauskirjallisuudeksi.

On lohduttava ajatus, että “jokaisella pyhimyksellä on menneisyys ja jokaisella syntisellä on tulevaisuus”. Se on prosaisti Oscar Wilden ajatus. Ihminen ei ole absoluuttisesti hyvä tai paha, toteaa Piiroinen. Ei myöskään totuudellinen tai valheellinen. Suurin osa on jotakin tältä väliltä, ja nykyinen tilamme tai elämäntilanteemme on omien tekojemme ja valintojemme summa.

Muuta emme voi väittää.

Ja mikä kuvaa erityisen hyvin omaa aikaamme on entisen pääministerin Winston Churchillin lausahdus: “Valhe ehtii kiertää puoli maailmaa siinä ajassa, kun totuus vasta vetää housuja jalkaansa.” Informaatioaikakaudellamme tieto leviää nopeasti: sekä oikea tieto, että valhetieto. Mistä tietää, ketä uskoa?

Mielestäni tieteen pyrkimys tuntea luonto, ihmisluonto tai ihmiskeho, on itsessään arvokas pyrkimys. Se ei sulje pois sitä, ettemmekö voisi olla henkisiä, filosofisia ja pohtivaisia sekä älykkäitä olentoja. Tieto vastaa ainakin jokseenkin tosiasioita.

Olennaista on, kuten Piiroinen osoittaa, että filosofi (tai ihminen) ajattelee itse: opettelee ajattelemaan itsenäisesti ja keskittymään olennaiseen, mikä ei aina ole itsestäänselvää. “On syytä laittaa oma talonsa järjestykseen, ennen kuin alkaa kritisoida muuta maailmaa”, on psykologi Jordan Peterson todennut.

Vaikka emme voi päättää kaikista olosuhteistamme, niin voimme päättää siitä, mitä valitsemme olla, uskoa ja ajatella sekä sanoa ja tehdä. Meidän vapautemme on, kuten Piiroinen toteaa teoksessaan Suuruus Sinussa, ärsykkeen ja sitä seuraavan ajatuksemme ja toimintamme välissä.

Filosofiaan liittyy vahvasti myös ajatus itsetuntemuksesta. Siitä, että tunne itsesi, koska. Tarvitsemme ymmärrystä itsestämme. jotta ymmärtäisimme toisia ihmisiä ja maailmaa. “Tunne itsesi” on muinaiskreikkalainen lause, joka oli kirjoitettuna Apollonin temppelin etupihalle Delfoissa. Sen alkuperää ei tunneta. Ehkä se on peräisin joltain Delfoin oraakkelilta. (Kyseessä oli ennustusinstituutio.)

Miksi emme kilpailisi jaloudessa ja hyvissä teoissa? Aristotelesta mukaillen.

Piiroinen kehottaa ottamaan selvää siitä, miksi tiedät sen, mitä tiedät. Tämän äärelle on tärkeä pysähtyä nykymaailmassa, jossa on paljon ristiriitaista tietoa ja informaatiota, jopa disinformaatiota. Emme vain tiedä jotakin asiaa, vaan tietämiselle on aina syy.

Tieto on valtaa. Se on pääomaa, kuten blogissani mainitsen. Totuus on todella arvokas asia. Siitä kannattaa maksaa oikea hinta, muistuttaa filosofinen teos Suuruus Sinussa. Se maksaa aikaa ja vaivaa, että sitä tavoittelee, mutta lopulta se on sen kaiken arvoista.

Kuolevaisuus muistuttaa meitä siitä, että asioiden tekemistä ei kannata jättää huomiseen. Huominen tulee tai voi olla tulematta. Useimmiten se tulee, mutta mitä haluat tehdä tänään? Aloitetaan pienin askelin, niin tulemme huomaamaan, että jonakin kauniina päivänä olemme tosi pitkällä tällä elämämme matkalla.

Minulle pieni teko on blogitekstin kirjoittaminen. Ei sen omannäköisen tekemisen tarvitse olla mitään elämää suurempaa. Ja jos emme valitse itse sitä, mitä elämällämme teemme, joku muu kyllä valitsee meidän puolestamme. No hätä!

Hyvän elämän elämisen voi aloittaa heti. Oi, miten hyviä uutisia. Tätä lisää. Tällaista (viisaus)kirjallisuutta lisää. Vitsi, miten iloitsen tästä kirjasta, koska se ei ole höttöä, jota on jo liiankin kanssa näillä hulluuden markkinoilla.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM

Standard
Tarina

Pyhä Eurooppa on matkaopas pyhille paikoille

Teos Pyhä Eurooppa on unenomainen matkakirja, joka on täynnä Euroopan pyhää ja esoteerista sekä pakanallista historiaa. Sen on kirjoittanut Aki Cederberg, ja upeat, havainnollistavat valokuvat ovat hänen Justine-vaimonsa ottamia.

Kirja on erikoinen sekoitus vanhoja pyhiä paikkoja ja niiden historiaa, Euroopan uskontohistoriaa, matkapäiväkirjaa ja kansanuskoa sekä kirjoittajan omia uskomuksia. Sen omistaisi mielellään painotuotteena, jotta se tulisi oikeuksiinsa. Minulla on mediakappaleena sähköinen versio.

Kirjailija Aki Cederberg on muusikko ja elokuvantekijä, joka kirjassaan kartoittaa Euroopan sielumaisemaa matkustamalla kalmistoista pyhille puille ja holveista puutarhoihin. Voimapaikat löytyvät Ruotsista, Tanskasta, Latviasta, Liettuasta, Virosta, Saksasta, Ranskasta, Islannista, Italiasta, Portugalista ja Espanjasta sekä Suomesta. Näillä pyhillä paikoilla kuin myös juhlatilaisuuksissa Cederberg toimittaa pohjoisia henkisiä riittejä kautta kirjan.

Kirja kysyy, onko ihmissielussa palava tuli jumalten sytyttämä vai ihmisen oman kaipuun lopputulos. Se kulkee Euroopan katuja, kujia, polkuja ja puutarhoja uinuvien jumalten ja pyhän jäljillä niin kauan, kunnes jotain olennaista löytyy.

”Kaipaan vieraiden rituaalitulien äärelle, mutta kuitenkin toivon, että niiden liekit olisivat samaa tulta kuin omani. Kaipaan kauneuden ja runouden maailmaa pelkän käytännön maailman sijaan, sellaista, jossa myytit heräävät henkiin… Haen siltoja tämän ja toisen maailman välillä. Maailman, jota asuttavat esivanhemmat, jumalat ja suuri tuntematon. Se on piilossa oleva sielunmaisema, Pyhä Eurooppa, jonka jäljillä lähden matkaan.”

Aki Cederberg

Teos Pyhä Eurooppa alkaa Tukholmasta, jonka näkymä on kuten Helsingissä: lohduton ja harmaa. Vanhassa Uppsalassa pilvet väistyvät ja kirkonkellot alkavat soida. Odinsborgin ravintolan savupiipun päällä istuvat kaksi mustaa korppia kuin yksisilmäisen jumalan Odinin korpit Ajatus ja Muisti, jotka lentävät keräämässä tietoa isännälleen.

Kirjassa on muinaistietoutta. Se sisältää symboleita ja niiden tarinoita. Muinaiset jumalkummut olivat uhraamista varten. Blót tarkoittaa uhraamista. Blótissa annettiin juoma- tai ruokauhri jumalille, jumalattarille, maan hengille tai esivanhemmille. “Terve Jumalat! Jumalattaret, terve!”

Cederberg toteaa, että pohjoisten kansojen vanhat jumalat kulkevat modernin maailman rajamailla. Myöhäismodernissa maailmassakin ne muistuttavat omasta olemassaolostaan paitsi kulttuurin kuvastossa myös sen kielessä. Lopulta ne löytyvät pohjoisen ihmisen sydämestä. Cederberg kirjoittaakin arvoituksellisesti: ”Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti.”

Ukko-ylijumala oli jylhä ja kunnioitettava hahmo, ennen kuin se alkoi merkitä kristinuskon myötä paholaista. Ylijumalan taustalla saattaa olla indoeurooppalainen ukkosenjumala Perkunos, johon liitetään hakaristi eli elämän kiertokulun ja ikuisen paluun symboli, joka edustaa olevaisen salaisuutta ja sen muuttuvaa luonnetta. Hakaristi on varjeluksen ja elämän luovien voimien merkki, vaikka nykyaikaiset poliittiset liikkeet ovat sitä käyttäneet omiin tarkoitusperiinsä.

Kirjoittaja muistuttaa lukijaansa myös siitä, kuinka pakanallinen luontousko on paikallinen perinne globaalin sijaan. Se on olennaisesti sidottu paitsi paikkaan ja luontoon myös tiettyyn kansaan ja sen tarpeeseen tuntea itsensä: tietää paikkansa. Keskeistä näille uskomusperinteille on se, että pyhyys on jotakin sellaista, mikä löytyy jalkojemme juurelta. Se ei liity yksinomaan rituaaleihin ja lauluihin vaan kokonaiseen elämäntapaan.

Vanhat, pakanalliset uskontoperinteet ovat kärsineet Baltiassa neuvostoajan ideologiasta. Kristinusko oli jo sitä ennen ehtinyt tuhota pakanoiden pyhät paikat ja korvata luontoyhteyden teologiallaan. Cederberg toteaa, että alkuperäinen uskonto ja perinteet eivät väistyneet. Ne olivat juurtuneet ihmisten sydämiin ja elivät myyteissä, rituaaleissa, tarinoissa, lauluissa ja vuodenkiertoa merkitsevissä juhlapyhissä, joiden harjoittaminen jatkui kansan keskuudessa.

Kirjasta Pyhä Eurooppa selviää, että balteille sauna on pyhä paikka, elämän ja kuoleman, tämän- ja tuonpuoleisen välitila, jossa on mahdollista puhdistautua ja jopa parantua. Sauna on myös suomalaisille pyhä paikka. Löylyn henki viittaa elämänvoimaan, joka kuoleman hetkellä pakenee ruumiista sielulintuna.

Kuva: Ulrike Leone

”Saunan ikiaikaisissa löylyissä, vanhan Väinämöisen hiessä, tunnen olevani kansojemme yhteisessä pyhässä temppelissä, paikassa, jossa suomalainen ja baltialainen perinne kohtaavat ja risteytyvät: metsässä. Sen käytäviä täyttävät eri jumalia, mahteja ja henkiä ilmentävät puut, joet ja lehdot. Metsätemppelimme väkeä lähestymme uhrilahjoin. Vaikka puhumme eri kieliä, on meillä molemmilla pyhä, ikiaikainen suullinen laulu- ja loitsuperinne, joka kuvastaa ymmärrystämme maailmankaikkeudesta ja itsestämme suhteessa siihen.”

Aki Cederberg

Kirjassa on monia mielenkiintoisia syväsukelluksia kuten Pyhä Graal, joka ymmärretään maagisena maljana, johon varakas juutalainen Joosef Arimatialainen keräsi verta ristiinnaulitun Jeesuksen haavoista tai Jeesuksen kuppina, josta hän tarjosi viiniä viimeisellä ehtoollisella. Se on käsitetty myös muilla tavoin.

Lukija tietää kulkevansa etsijöiden jalanjäljissä. Kirjassa Pyhä Eurooppa on vahvan esoteerinen – tai pakanallinen – pohjavire. Esikristilliset tavat ja uskomukset yhdistävät joskus niin sotaisia eurooppalaisia.

Cederbergin mukaan riimujen akateeminen tutkiminen on lähes kokonaan poistettu yliopistoista Skandinavian ulkopuolella, sillä poliittisesti korrektit tahot liittävät sen yhä kansallissosialismiin. Silti riimut tulevat satojen ellei tuhansien vuosien takaa. Yritykset puhdistaa riimut niiden tahritusta maineesta ja tehdä niistä fantasiaviikinkimaailman taikamerkkejä ovat harha-askelia.

Riimut ovat paljon moniulotteisempia, jotta ne vääntyisivät yhden ideologian palvelukseen. Cederberg toteaakin, kuinka kansallissosialistit osasivat manipuloida kansaa estetiikan keinoin ja käyttää symboleja tavalla, joilla heidän poliittinen liikkeensä vetosi saksalaisten alitajunnassa johonkin politiikkaa syvempään. Hurmio, jonka he saivat aikaan, ei ollut vain jonkin yhteiskunnallisen uudistuksen ansiota, vaan se oli luonteeltaan lähes uskonnollista.

”Riimut merkitsevät niiden synnyttämien kansojen ikuista sielunmaisemaa, niiden suhdetta saloihin, pyhään ja luonnon alkuvoimiin. Riimujen edustamaa henkistä ja kulttuurista perimää ei voi pyyhkiä pois tai kieltää lailla, eikä niiden mahti ei ole mihinkään kadonnut.”

Teos Pyhä Eurooppa kuvastaa aikaamme, jona olemme kadottaneet sielumme: sielutonta aikakauttamme. Emme omaa sielua emmekä jumalia. Hengettömänä aikana jäljellä ovat vain aineelliset arvot henkisten sijaan. Elämän merkitys on kadonnut, kuollut.

Salainen tieto säilyy myyteissä, symboleissa. Suurimmalle osalle ihmisistä vanhat jumalhahmot eivät merkitse enää yhtään mitään. Cederberg kuvailee omaa pyhää matkaansa: ”Mutta ehkä jumalat ovat muistaneet minut, sillä jostain sisältäni kumpusi varhaisesta nuoruudestani alkaen kutsu lähteä etsimään heitä. Se saapui näkyinä, unina ja sisäisinä maisemina. Näin välähdyksiä häilyvästä pyhästä maailmasta satunnaisissa hetkissä, ja kuulin kutsun kuiskauksina tietoisuuden rajoilta.”

Tradition mukaan aikamme on epätasapainon aika, viimeisen syklin aika, jolloin olemme menettäneet yhteyden itseemme, luontoon ja ylimaalliseen. On uskottu, että ihminen voi traagisen tapahtuman johdosta menettää sielunsa tai itsensä. Nyt on meneillään kollektiivinen sielunmenetys.

Viiniä kuluu matkatessa pyhillä paikoilla, mutta mitä sitten. Niin kuluu elämäkin, ja aika. Ja jumalat kiittävät uhrilahjoistaan Herrankin päivänä.

— Tea Holm

Standard
Tieto

Mikä mieli uskonnoissa? on aihettakin kysyä tämän päivän maailmassa

Tarmo Kunnas on kirjoittanut teoksen Mikä mieli uskonnoissa? Pohdintaa uskonnon, moraalin ja pyhyyden nykyisestä olemuksesta. Se tarkastelee uskontoa hetkellä, jolloin kristillisen kirkon jäsenmäärä on laskenut hurjasti. Vuonna 2019 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 68,7 prosenttia väestöstä.

Kunnas on toiminut kirjallisuuden professorina Jyväskylän ja Sorbonnen yliopistoissa. Hän on toiminut Suomen Ranskan instituutin johtajana ja käsitellyt julkaisuissaan filosofisia aiheita. Hänen uusin teoksensa sopii hyvin yliopistolliseksi kurssikirjaksi.

Katedraalivanhus symboloi enemmän kuin uskontoa. Kuvaaja on Paul Deetman palvelusta Pexels.

Uskonnon merkitys nykymaailmassa

Teos Mikä mieli uskonnoissa? lähtee liikkeelle Pariisin Notre Damen tulipalosta 15. huhtikuuta 2019. Katedraali vaurioitui pahoin tulipalossa. Tarmo Kunnas toteaa teoksensa alussa: “On vaikea löytää ihmistä, joka ei välitä katolisten katedraalien kauneudesta.”

Itkevät ja järkyttyneet sekä rukoilevat ihmiset taltioituivat tv-lähetyksiin. Kirkko sai rahalahjoituksia jälleenrakentamista ajatellen. Se ei ollut “vain” katolinen monumentti, kaunis katedraali tai vetovoimainen turistinähtävyys. Se ei ollut pelkästään pala Ranskan historiaa tai tasavallan pyhyyden vertauskuva. Siinä tuntui olevan jotain arkikokemuksen yli kohoavaa, Kunnas toteaa teoksessaan.

Teos Mikä mieli uskonnoissa? arvioi uskontojen merkitystä.

Kunnas toteaa myös, että Notre Dame on vertauskuva taiteen voimasta. Palo-onnettomuuden kokemus oli jotain yhteistä ja arvoituksellista. Siinä oli jotain samaa uskonnollisen mysteerin tai pyhyyden kokemuksen kanssa.

“Notre-Damen karismaattisella olemuksella on myös se etu, että merkittävät historialliset tapahtumat ovat jättäneet siihen henkisesti valveutuneiden ihmisten tajunnassa syviä muistijälkiä. Se puhuu monen aikakauden kieltä ja kohoaa tässäkin suhteessa yli oman aikansa…”

Pyhästä ja pyhyydestä

Klassinen ontologinen määritelmä pyhästä on uskontofenomenologi Rudolf Otton (k. 1937) teoksessa ”Das Heilige” seuraavanlainen: uskonnollinen kokemus on kokemus jostain ”täysin toisesta” (saks. das Ganz Andere). Pyhyys on jotakin kokonaan toista.

Antropologi Clifford Geertzin ehdotelma uskonnosta symbolien järjestelmänä sopisi mielestäni selittämään tätä yhteistä traumakokemusta. Symbolit, kuten käsite jumala, ovat kulttuurisidonnaisia. Ne kertovat tietyn kulttuurin edustajille, millainen maailma tai todellisuus (tai jumala) on.

Sosiologi Émile Durkheim (k. 1917) piti uskontoa yhteisön kollektiivisesti jakamien ja ylläpitämien arvojen ja normien kokonaisuutena, joka sisäistetään ja jota ylläpidetään rituaalien avulla. Normeja Durkheim kuvasi käsitteellä ”pyhä”.

Antropologi Bronislaw Malinowski (k. 1942) teki tutkimuksia Uuden-Guinean alueella 1900-luvun alussa. Hänen mukaansa riitit ja myytit perustelevat sosiaalista toimintaa sekä ylläpitävät sitä. Malinowskin mukaan uskonto oli määriteltävissä kahden käsitteen avulla: kaitselmus ja kuolemattomuus.

Mieleeni tulivatkin jo alkumetreillä teosta Mikä mieli uskonnoissa? lukiessa nämä pyhän ja uskonnon teoriat sekä se, että uskonto ei ole vain uskontoa. Se ei ole koskaan vain uskontoa. Se on kulttuuria ja kokemuksellisuutta.

Koronan anti

Korona sai ihmiset miettimään kirjoittajan mukaan myös ihmisen tai maailman henkistä tilaa. Ihmiset saivat pandemian myötä enemmän aikaa itselleen ja perheelleen sekä ajatuksilleen. Ihminen törmäsi omiin rajoihinsa globaalisti. Kuolema saattoi korjata rikkaan tai köyhän, kenet tahansa.

Kunnas kuvailee, kuinka koronaepidemia vei ihmiset kuin aikamatkalle maailmaan, jossa heitä eivät suojelleet kaikkivoipa lääketiede ja modernin teknologian mukavuudet, maailmaan, jossa ei voinut enää vapaasti matkustaa ja jossa kuolemanvaara oli jatkuvasti läsnä.

Tauteja on tullut ja mennyt. On niitä aina pelätty, mutta nykyihminen ei koe samalla tavalla sairauden ja kuoleman uhkaa kuin edeltävät sukupolvet. Mikä on elämän luonne? Mikä enää on pyhää?

Korona-aikana onnellisuuden on saattanut löytää elämän pienistä hetkistä ilman, että etsisi itseään ulkomaita myöten. Aineellisuus tai elämyksellisyys ei ehkä olekaan kaikki kaikessa. Koti onkin kaikki kaikessa elon lyhyellä ja tuntemattomalla tiellä.

Puhutaan uskonnosta rakentavasti

Teoksen Mikä mieli uskonnoissa? teemana on käsitellä uskontoja siten, että niistä löytyy rakentavia merkityksiä. Kirjoittajan näkemys uskonnosta on eksistentiaalinen. Se yrittää ymmärtää, mitä uskonto merkitsee osana inhimillisen elämän kokonaisuutta.

Olemme Jumalan kuoleman aikakauden lapsia. Kristillinen perinne on jättänyt monet orvoiksi. Tarmo Kunnas toteaa ajankuvasta: “On lopulta myös pyhiä ateisteja, jotka kieltävät Jumalan tai jumalten olemassaolon, mutta myöntävät kaipaavansa jumalia ja pyhää elämäntunnetta, kuten saksalaiset filosofit Martin Heidegger tai Friedrich Nietzsche…”

On hyvä huomata, että uskonto ei ole vain uskontoa, vaan uskonnollisuuteen liittyvät ilmiöt ovat potentiaalisesti läsnä monilla inhimillisen kokemuksen alueilla, joita pidetään helposti ei-uskonnollisina: moraalissa ja taiteessa sekä yhteiskunnassa ja jopa tieteessä.

Myös isänmaanrakkaus ja nationalismi voivat saada uskonnollisia sävyjä. Maallisilla johtajilla voi olla pyhiä ominaisuuksia, jolloin heidät nostetaan jalustalle. Uskonnollisuus ja pyhyys ovat osa ihmisen kokemusmaailmaa, tiedostipa hän sitä tai ei.

Jumalasta ja uskonnosta

Onko Jumalalla muuta käyttöä kuin yhteiskuntarauhan kannalta? (Voltaire) Näin ollen Jumalasta on hyötyä esimerkiksi moraalin ja käyttäytymisen kannalta. Uskontoon liittyy parhaassa tapauksessa pyhyyden tunto, ja uskonnollisuus on enemmän kuin moraalia.

Tarvitseeko ihminen uskonnokseen aina jonkin seuraavista: taiteen, tieteen tai uskonnon? “Jolla on tiede ja taide, sillä on myös uskonto. Se, joka ei omista niitä, tarvitsee uskonnon.” (Goethe)

Kreikkalainen perinne on sekä kristinuskon että islamin taustalla. Arabiperinne välitti antiikin kulttuurivaikutteita Eurooppaan mutta myös itsessään vaikutti eurooppalaiseen kulttuuriin. Suomen kielen sanat algebra ja alkoholi ovat arabialaista alkuperää.

Kunnas on sitä mieltä, että suomalainen media diabolisoi arabikulttuuria. Mutta islam voidaan nähdä sekä historiallisena että modernina ilmiönä kuten kristinuskokin. Eurooppalaisessa mediassa ja islamilaisessa terrorismissa on muistumia islamin syntyajan konflikteista, ei niinkään klassisesta islamista.

Lopuksi

Materialismista huolimatta ihmisessä on moraalinen vire ja eläimessä, kuten ihmisapinassa, asuu enkeli, kuten Kunnas toteaa. Uskonto ei ole poistumassa ihmisestä. Se vain saa erilaisia muotoja kuin aikaisemmin omassa ajassamme.

On oma uskonto tai näkemys uskonnoista sitten mikä tahansa, niin teos Mikä mieli uskonnoissa? auttaa hahmottamaan paitsi omaa myös toisten ihmisten tai uskontojen ajattelua sekä historiallisia syy-seuraussuhteita. Tämä avaa ikkunoita, näkymiä, uskontodialogiin.

Uskonto saattaa olla vain ihmisluomus ilman yläviitettä Jumalaan, mutta se voi olla välttämätön sellainen, tai ainakin se on ollut sitä menneinä aikoina. Maailma on lopulta ihme, sellaisenaan.

Mielenkiintoinen on myös teoksen näkökulma luonnontieteistä. Siis monikossa. Ei ole olemassa ristiriidatonta luonnontiedettä. Tarvitaan sekä filosofiaa että fysiikkaa, yhtä aikaa. Sellaisessa maailmassa minäkin haluaisin elää ja tehdä tutkimusta. Elämän tutkimusta ilman valmiita vastauksia.

Mikä mieli uskonnoissa? on ilahduttavan rehellinen ja suora kirja akateemisella otteella. — Tea Holm, FT, TM

Standard
Elämäkerta

Siskonpeti on kirja, joka potkii suakin perseelle

Kirja Siskonpeti siis ihan aikuisten oikeesti lupaa takakannen tekstissään: “Pyhyys on tässä, se potkii sua perseelle!” Kyseessä on Sanna Vaaran kolmas teos, joka ei kuitenkaan ole naurupläjäys vaan ennemminkin syvällinen elämäntarina. Sanna nimittäin kertoo kautta kirjansa siskonsa syöpään sairastumisesta sekä reaktioista itsessään ja lähipiirissään sellaisen mörön kuin kuolema äärellä.

Niinhän se on, että elämään kuuluu kaikki, myös kuolema. Mitä ajatella tai tehdä, kun läheinen sairastuu syöpään ja saa elinaikaa noin puoli vuotta? Sanna Vaaran päässä risteilevät monet joskus kummallisetkin ajatukset. Ronski huumori, paniikki ja itkukohtaukset sekä itkupotkuraivarit ovat keinoja selviytyä silloinkin, kun selviytymismahdollisuuksia ei käytännössä enää ole.

Sisko on lähetetty kotiin: kuolemaan. Aika karu, riisuttu ja pysäyttävä lähtökohta kirjalle. Mutta tämä kirja ei vain itketä, se myös naurattaa, koska Sanna Vaara. Samalta kirjailijalta on ilmestynyt aikaisemmin kirjat Maa kutsuu! ja Modernien munkkien matkassa. Tämä on samaa taattua laatua.

Kirjoittaja käy teoksessaan Siskonpeti läpi aiheita laidasta laitaan. Välillä kelataan lapsuutta, välillä nuorta aikuisuutta. Suvun traumat ja ristit tulevat nekin pintaan ikään kuin odottamaan kärsivällisesti niiden käsittelyä. Ehkä myös anteeksiantoa.

Kuolemanpelko ei jätä ketään rauhaan. Se on itse asiassa elämänpelkoa. Miten sinä eläisit, jos tänään olisi sinun viimeinen päiväsi? Tekisitkö jotakin toisin? Oikeastaan itse jäin pohtimaan tämän teoksen äärellä sitä, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. En olisi siinä tapauksessa edes sama ihminen, jos olisin tehnyt jotakin toisin.

Oppi olisi mennyt ohitse. Peli olisi jäänyt pelaamatta tai pelattu toisin. Itselleni kuolema ei sinänsä ole aiheena uusi, koska olen tutkinut sitä akateemisesti toista vuosikymmentä, ehkä jopa kolmatta vuosikymmentä, jos laskutoimitus aletaan siitä 19-vuotiaasta opiskelijatytöstä, joka aloitti teologian opinnot. Aina kun tutkitaan Jumalaa, tutkitaan myös ihmistä, sekä elämää ja kuolemaa. Ympyrä sulkeutuu kuten kirjassa Siskonpeti.

Kirjoittajan mielentiloihin on helppo eläytyä ja jopa samaistua mutta vain jossakin määrin. Menetin oman mummini syövälle. Mummini oli minulle tavanomaista läheisempi, koska asuimme samassa taloudessa lapsuuteni monet vuodet. Mökkeilimme ja kävimme useita kertoja ulkomailla kahdestaan. Kun mummini soitti minulle pitkään syöpää sairastaneena jäähyväispuhelun, kuulin (kauhukseni ja järkytyksekseni), kuinka hoitaja sanoi toisessa päässä, ettei hänellä ole tähän aikaa (siis puhelimen pitelyyn), eikä mummini jaksanut sitä itse pidellä. Puhelu kesti vain muutaman minuutin, siinä kaikki.

Olen menettänyt myös koirani imusolmukesyöpään. Monilla meistä on menetyksiä, ja syöpä on siitä katala vihollinen, että se hiipii elämään salaa, ja kun se havaitaan, voi hyvinkin olla jo liian myöhäistä. Menettämistä on vaikea hyväksyä. Sitä, että kuolema on aina läsnä. Vaihtoehto. Eikö elämän kuuluisi jatkua myös minun ympärilläni, ei vain minussa itsessäni, niin kauan kuin minä elän?

Kukaan ei halua jäädä yksin, eikä menettää ketään itselle rakasta. Mutta joku aina ostaa sen menolipun, ja joku jää samalle paikkakunnalle, ihmettelemään. Tässäkö tää oli? Kuten Arttu Wiskari laulaa.

Autohuutoterapia voi auttaa hetkeksi, samoin kuin puntit täristen pelkoja päin meneminen, kuten Sanna Vaara teoksessaan Siskonpeti asiaa valottaa. Varjoissa on kuitenkin joskus kuljettava, siellä missä kuljimme kerran, vain nähdäkseen valon.

Sanna Vaaran kirja on myös kirja erityisherkkyydestä. Siitä, miten herkkyys ja elämä sopivat yhteen. Vaaraa lukiessa naurattaa välillä hillittömästi. En uskaltanut lukea teosta julkisissa kulkuvälineissä, koska vaarana oli, että vuoroin tyrskähtelen ja vuoroin pyrskähtelen. Ajatus, että ton täytyy olla hullu, olisi ollut liikaa jo katseena, kun kirjan aihe muutenkin on niin rankka.

Liika on liikaa, elämässä yleensäkin. Kirja Siskonpeti sopii mainiosti pimeisiin ja ankeisiin sekä tylsiin, mitään sanomattomiin syysiltoihin, joissa lepattavat steariinia valuvat kynttilät tuulen ulistessa nurkissa ja ulsterin alla. Voisi kuvitella, että kirjan Siskonpeti pimeys on liian paksu ja alaspainava, että sitä jaksaisi lukea syyspimeällä.

Kuun läsnäolon huomaa vasta täydenkuun ikkunasta huoneeseen lankeavasta valosta. Kirjassa on onneksi myös monia valoisia hetkiä, jotka aukeavat ihmismielen syövereistä. Sanna Vaara kirjoittaa viisaasti: “Kuolema kasvaa meissä syntymästä asti.” Mutta hei, niin kasvaa elämäkin!

Siskonpedin yhtenä kantavana teemana on myös henkisyys, sekä se, kuinka väärin henkisyys onkaan ymmärretty. Ei joka ikinen ajatus toteudu: ei joka ikinen tunne- tai tahtotila manifestoidu. On vaarallista ajatella, että itse aiheuttaa kaiken, on kyse sitten hyvästä tai vähemmän hyvästä, ja jopa pahasta. Usein elämä vain tapahtuu. Se ei ole kenenkään vika.

Kivana vivahteena kirjassa ovat kirjoittajan omat henkiset kokemukset. Ne on ripoteltu muun tekstin joukkoon taitavasti niin, että siitä kaikesta ei tule mössöä vaan merkityksellistä. Pidin paljon unikohdista. Siitä, kuinka unet voivat kertoa, mitä tuleman pitää. Ehkä ihminen tietää alitajuisesti sen, mitä tulee tapahtumaan. Kuten Olaville, sille lapsuuden aikuiselle. Ja mitä ihmettä tapahtuikaan siinä pyörätuoliunessa. Härregud!

Ihminen saa kuolla. Ihminen saa myös elää. Siskonpeti osoittaa, kuinka kuoleminen on kokemus kuten eläminenkin. Sen mukaan “elämä on unta, ja me unissakävelijöiden seurakunta”. Sanna Vaara riimittelee kautta kirjansa. Hän saa lukijansa kysymään: “Millainen seurakunta minun ympärilläni olisi, jos olisin vakavasti sairas, kuolemaisillani?”

Sitä voisi olla hyvä miettiä. Mikä on tärkeää? Mikä on tärkeintä?

Elämälle kiitos, on mielestäni tämän kirjan koko pointti. Sillä, mitä kirjoittaa, on merkitystä, jollekin, joillekin. Siskonpeti toimii vertaistukena, matkakumppanina, tunteiden sanoittajana ja siskona sekä pakopaikkana kylmässä maailmassa, jossa sydän ei koskaan saa olla kylmä. Sillä se sykkii kuten elämäkin.

Kirjaesittelyn on kirjoittanut KirjailijanBlogin Tea Holm. Kursiivit ovat siis omia heittojani. “Heittomerkein” merkityt kohdat ovat suoraan Sannan kirjasta.

Standard