Kuolemanrajatutkimus: tiede kohtaa Aikain viisauden ja muita kirjoituksia (Antti Savinainen)

Kuolemanrajatutkimus: tiede kohtaa Aikain viisauden ja muita kirjoituksia (2021) käsittelee nimensä mukaisesti kuolemanraja-asioita teosofisesta näkökulmasta.

Kirja vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Mitä teosofiset opit karmasta ja jälleensyntymisestä ovat ja tarkoittavat? Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Millaista on esoteerinen kristinusko? Kohtaavatko tiede ja teosofia kuten aikaisemmin ajateltiin (mm. Blavatsky)? Savinainen pohtii muun muassa näitä kysymyksiä artikkelikokoelmassaan ruusuristiläisestä näkökulmasta.

Savinainen on filosofian tohtori fysiikan alalta. Hänen kiinnostuksenkohteensa on tieteen ja teosofian rajapinta. Lähestymistapa on sinänsä mielenkiintoinen, koska teosofia omana aikanaan vastasi samoihin kysymyksiin kuin tiedekin mutta omalla tavallaan.

Korkeampi itse kaiken taustalla

Kirja alkaa esipuheella, jossa kerrotaan niin ikään teosofisesta seurasta ja kirjan sisällöstä. Sitten siirrytään ruusuristiläiseen teosofiaan jälleensyntymisen näkökulmasta. Teosofit mieltävät, että on olemassa kaksi kuolemaa. Kuolevainen persoona koostuu fyysis-eettetisestä ruumiista ja astraali-mentaalisesta sielusta. Kuolematon ihmisessä sisältyy hänen henkeensä, jota teosofia kutsuu korkeammaksi minäksi tai itseksi. Kun ihminen kuolee, hän teosofisen opin mukaisesti jättää fyysis-eetterisen päällystakkinsa tai verhonsa ja elää sielunmaailmassa tunteidensa armoilla. Myöhemmin tunteet (ja ajatukset) puhdistuvat, mikä mahdollistaa sen, että tulee toinen kuolema. Se vie ihmisen henkilökohtaiseen taivaaseen.

Mikä tai kuka jälleensyntyy? Teosofiassa ja ruusuristiläisyydessä sielu on kuolevainen. Persoona ei jälleensynny. H. P. Blavatskyn mukaan korkeampi minä ikään kuin kasvattaa uuden persoonallisuuden kuhunkin elämään. Toisin sanoen taustalla on aina “jotakin”. Persoonallisuudet luovat karmaa, omaa karmaansa. Kukin persoonallisuus on heijastus korkeammasta itsestä, joka ei siis tyhjene persoonallisuuteen. Vain osa vanhasta karmasta inkarnoituu, ja inkarnoituminen lakkaa, kun karman vaikutus lakkaa. Kaikki tapahtumat tallentuvat maailmankaikkeuden muistiin: akashaan.

Karman monet kasvot: “velka”

Savinainen esittelee myös erilaisia karmakäsityksiä. Itämaisesta ajattelusta tunnetaan karmallinen tase. Se määrää, minkälaisiin oloihin ihminen syntyy uudessa elämässä. Ihminen kohtaa omat vanhat tekonsa monissa elämissä. Osa asioista pystyy piilossa, kunnes olosuhteet mahdollistavat tämän “sovitustyön”. Karmasta on kuitenkin mahdollista vapautua. Karman lajeja ovat muun muassa hyvityskarma ja kehityskarma sekä psykologinen karma. Se, ettei muista entistä elämäänsä, voi olla hämmentävää ja toimia hyvänä vasta-argumenttina jälleensyntymisuskolle.

Nykyisen elämän vastoinkäymiset ovat aikaisempien elämien karmojen tulosta. Länsimaisen ihmisen mielestä tämä on ongelmallista, koska ihmisen tulisi aina tietää, mistä häntä rangaistaan. Kuitenkin teosofisen näkemyksen mukaan ihminen tässä korkeammassa tajunnantilassaan hyväksyy aina tulevan elämänsä karman: kohtalonsa. Karma voidaan mieltää myös armona, koska se on tilaisuus yrittää uudestaan ja pyrkiä kohti täyden ihmisen ihannetta. Kehityskarma sisältää kosmisen kehitysperiaatteen toistuvien fyysisten inkarnaatioiden kautta. Karma on siten kosminen kasvatusperiaate.

Monimuuttujaongelma

Savinaisen mukaan voi vain kuvitella, minkälainen monimuuttujaongelma kaikkien näiden karman eri tasojen yhteensovittaminen on kunkin omassa elämässä. Teosofian näkökulmasta jopa ajattelulla on karmalliset seuraukset. Pekka Ervast totesi, että jos ja kun ajatuksemme vaikuttavat toisiin, siitä seuraa aina karmaa meille. Ajatus on myös teon synnyttäjä. Ajattelija voi saada hyvää karmaa ajattelemalla hyvää toisista ihmisistä. Rakkaus auttaa lievittämään lähimmäistensä kärsimystä. Sekin ,että jättää hyvän teon tekemättä, jos voisi sen tehdä, on teko: karmallinen teko. Sillä on nimittäin tietty seuraus.

Savinainen tuo esiin myös mielenkiintoisen näkökulman siitä, että jos itse vaadimme silmän silmästä ja hampaan hampaasta, niin myös meitä itseämme kohdellaan samalla lainalaisuudella. Jos taas annamme anteeksi, kuten Jeesus Vuorisaarnassaan esittää, karma voi jopa loppua omalta kohdaltamme. Kyse on armosta, ei kostosta. Anteeksiannon vaikutuksen voi siten kokea jo tässä elämässä, samoin kuin omasta karmasta vapautumisen, ainakin jossakin määrin. Karman voi ymmärtää hyvänä ystävänä, joka auttaa meitä luopumaan itsekkyydestämme. Koska persoonallisen onnen kaipuu on niin syvällä meissä, se ei ole helppoa. Pekka Ervast oli sitä mieltä, ettei karmaa välttämättä tarvitse tasapainottaa kärsimällä.

Uskonpuhdistuksia

Kirjassa Kuolemanrajatutkimus käsitellään myös uskonpuhdistuksen teemaa modernista näkökulmasta. Alkukirkkohan oli aidosti moniääninen. Katolinen kirkko joutui näkemään paljon vaivaa kitkeäkseen tietyt heresiat, harhaopit. Gnostilaiset virtaukset tukahdutettiin. Niiden henkiin herättäminen jälkikäteen on vaikeaa. Useimmat kirkot katsovat, ettei kristinusko ole sisällöllisesti oikeaa, ellei usko Jeesuksen sijaissovitukseen. Pelastus ei myöskään ole mahdollinen. Teosofia haastoi kristillisten kirkkojen käsityksen kuolemanjälkeisestä elämästä. Sen mukaan se ei ollut tosi.

Pekka Ervast esitti esoteerisen kristinuskon mukaisen etiikan, joka perustui myös hänen omiin henkisiin kokemuksiinsa. Blavatskya mukaillen hän päätti puhdistaa oman uskontonsa: kristinuskon. Ervastin käsitys uudesta uskonpuhdistuksesta koski ruusuristiläisyyttä. Vanhatestamentilliset käskyt kurittomien lasten kivittämisestä tai kansanmurhista Jumalan nimissä eivät sopineet modernin ihmisen oikeustajuun. Kirkolliskokouksissa muotoiltiin nykyisen kristinopin perusteet, mutta teosofia haastoi ne omana aikanaan. Kirkolliskokousten ja dogmien sijaan olisi palattava Jeesuksen opetukseen. Paluu alkuperäisen kristinuskon jäljille on monen esoteeris-henkisen liikkeen pyrkimys.

“Mitä ikuisen kadotuksen tilalla sitten pitäisi opettaa? Kuten Ervast sanoo: mieluiten totuus…”

Ervastin mielestä tuli opettaa Jeesuksen Vuorisaarnan viittä elämänohjetta: 1. Älä suutu. 2. Älä ole ajatuksissakaan epäpuhdas. 3. Älä vanno, vaan ole aina rehellinen. 4. Älä vastusta pahaa. 5. Älä sodi, vaan rakasta kaikkia. Ihminen on ensin totuudenetsijä, ja sen jälkeen kristitty. Oikean kristityn ei kuitenkaan ole sinänsä tarvinnut kuulla kristinuskosta, kunhan hän elää eettisesti oikein. Ervastin keskeinen opetus oli, ettei ole olemassa muuta kristinuskoa kuin Jeesuksen Kristuksen seuraaminen. (Siis moraalisesti oikean elämän eläminen.)

“Tässä suhteessa Ervastin ennustus näyttää osittain toteutuneen: jos kirkot eivät tahdo tehdä uutta uskonpuhdistusta, ne käyvät tarpeettomiksi. Ihmiset eroavat eri syistä kirkosta… Ihmiset äänestävät jaloillaan. Ehkä nykyihmiset ovat haluttomia sitoutumaan mihinkään kirkkoon tai henkiseen liikkeeseen (myös teosofisen liikkeen jäsenmäärä on Ervastin ajoista laskenut).” Ervast asetti joka tapauksessa tämän uuden uskonpuhdistuksen perustamansa teosofishenkisen Ruusu-Ristin erikoistehtäväksi. “Jälleensyntyminen voi hyvinkin olla luonnon tosiasia kuten teosofia opettaa, mutta se on kirkkojen historiassa kuulunut ainoastaan harhaoppisiksi tuomittuihin gnostilaisiin virtauksiin.”

Henkisiä opettajia

Kirjan keskiosa esittelee muutamia henkilöitä kuten Rudolf Steiner, Tapio Kaitaharju, Paul Brunton ja Yrjö Kallinen. Jokaisen esitellyn henkilön kohdalla painotus on etiikassa. Savinaisen näkökulma on samalla esoteerinen. Kaitaharjun osuudessa on pieni pätkä Ervastin käsityksestä meedioistunnoista. Lainaan sitä lyhyesti, koska olen tutkinut väitöskirjatasolla spiritualismia ja aihe kiinnostaa. “Pekka Ervast esittää, että joskus meedioistunnossa voi puhua toisille tasoille siirtynyt ihminen, mutta hänkin vain kiirastulivaiheessa. Ervast toteaa, että tällainen kanssakäyminen on edesmenneelle itselleen vahingollista, koska se saattaa turhaan sitoa häntä maallisiin asioihin. Ervast ei siis suosittele meedioistuntoja; Viisauden mestarien kirjeet ja H. P. Blavatsky ovat asiassa vielä jyrkemmällä kannalla.”

Bruntonin kohdalla keskitytään yliminän etsintään, Kallista tulkitaan teosofina ja pasifistina sekä puolustusministerinä. Erikoinen yhdistelmä ja kävelevä paradoksi. Kirjassa esitellään myös Steinerin henkisen tiedon tie: valmistus, valaistus ja vihkimys (sisältää tiedon vihittyjen olemassaolosta: Valkoinen veljeskunta). Vasta kirjan kolmannessa osiossa käsitellään varsinaisesti kuolemanrajatutkimusta. Nämä ovat kokemuksia, joita kliinisesti kuolleilla, jotka on elvytetty, on ollut. Heillä on ollut kokemuksia ruumiista irtautumisesta ja kehonsa yläpuolella olemisesta sekä tietoisesta olemassaolosta, vaikka aivotoiminta on ollut olematonta. Vähemmistö NDE-kokijoista on nähnyt oman elämänsä kertauksen. Elämänkertauksella on ollut eettinen luonne.

“En pelkää kuolemaa, koska en koskaan unohda mitä minulle tapahtui.”

Puhutaan myös kirkkaasta valosta, ja osa kokemuksista on ollut pelottavia. Ihminen on muuttanut elämänsä suunnan tai tullut uskoon. Moni kokija on vakuuttunut elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ihmisen arvomaailma on muuttunut perusteellisesti. Kokemuksissa on painotettu esimerkiksi sydämestä käsin elämistä ja jalostunutta oikeudentajua. Anteeksiantavaisuus, myötätuntoisuus ja suvaitsevaisuus ovat lisääntyneet NDE-kokemusten myötä näiden kokijoiden elämässä. NDE (engl. near-death experience) on todellinen ilmiö (van Lommel).

NDE:n tieteellinen arviointi on perustunut siihen, että NDE-kokija on “kuolleena” pystynyt tekemään tiettyjä paikkansapitäviä havaintoja ympäristöstä. Savinaisen mukaan tieteellisessä kirjallisuudessa tunnetaan 40 tapausta (2007 mennessä), joissa on näyttöä ruumiin ulkopuolisesta havainnoinnista. (Savinainen esittelee näistä kolme tapausta.) Ei kuitenkaan voida sanoa, että teosofia on tiennyt tämän kaiken aikaa ja että se kaikki on totta. NDE-kokemukset ovat tieteen kannalta hallusinaatioita. Vaikka olisi olemassa jokin sopivampi hypoteesi kuin hallusinaatiohypoteesi, niin siitä pidetään kynsin hampain kiinni.

Lopuksi

Ehkä suurin ongelma on siinä, että skeptikot tai tieteentekijät (ei toki sama asia) ja teosofit ovat eri mieltä siitä, milloin kuolemanrajakokemus on tapahtunut tarkasti ottaen. Ehkä ihmisen alitajunta on rekisteröinyt tietyt asiat juuri ennen kliinistä kuolemaa tai heti sen jälkeen ja sitten sepittänyt eli kertonut tarinan omasta kuolemastaan. Kysymys kuuluukin, voiko tietoisuus toimia aivoista riippumatta. Kysymyksen kannalta on ratkaisevan tärkeää, milloin kuolemanrajakokemus on tapahtunut.

Skeptisen ja kriittisen tieteen lisäksi NDE-kokemuksia on tulkinnut konservatiivinen kristinusko. Onko tärkeämpää tuoda esille pelastussanoma kuin tehdä tiedettä? Raamatun kannalta on ongelmallista, että NDE-kokemukset joskus johtavat itämaisiin oppeihin kuten jälleensyntymiseen, jota esimerkiksi teosofia on opettanut. Ehkä kyse on demonisesta asiasta. Savinaisen teoksen viimeiset luvut käsittelevät lasten jälleensyntymismuistoja ja henkisten harjoitusten tiedettä. Miia Kontro julkaisi muuten vastikään kirjan suomalaisten edellisten elämien muistoista.

Kirjan Kuolemanrajatutkimus kirjoittaja Antti Savinainen tunnustautuu kautta matkan ruusuristiläiseksi ja teosofiseksi ajattelijaksi. Olen tässä blogitekstissäni esittänyt hänen teoksensa näkemyksiä, en siis omiani. Jos on kiinnostunut teosofian näkökulmasta kuolemaan ja kuolemanrajakokemuksiin, niin Savinaisen kirja on antoisaa luettavaa. Mukana on myös antroposofiaa ja ruusuristiläisyyttä sekä ajanmukaista mietintää. Mikä on sielu? Mitä on hyvä elämä? Nämä kysymykset koskettavat meitä kaikkia. NDE-kokijoiden kokemukset sopivat nähdäkseni niin teosofian kuin spiritualismin pirtaan. Kuten Savinainen toteaa, se ei takaa, että kaikki muu teosofian (tai spiritualimin) esittämä olisi totta, koska ne menevät niitä pidemmälle. Joka tapauksessa tiede on kohdannut Aikain viisauden.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM

Psst! Käsittelen uusinta tietoisuustutkimusta kirjassani Perhosvaikutus.

Kadonnut sodassa – lopullisesti? Tapauskertomus omasta suvustani

Kadonnut sodassa: isoenoni katosi sodassa.Sota. Se on maanpäällinen helvetti. Se on usein lipumista elämän ja kuoleman rajalla.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944 rauhallisen yön jälkeen heti aamusta satojen lentokoneiden pommituksella. Vihollisen hyökkäyskärjen eteneminen oli nopeaa. Pienissä ryhmissä metsiä pitkin perääntyviä suomalaisia jäi rintamalinjan taakse. Monet harhailivat aina Keski-Kannakselle saakka ennen kuin joutuivat sotavangeiksi.

4. divisioona ja erityisesti JR 25, joka oli isoenoni Aarre Häklin (synt. 6.6.1921) yksikkö, osallistui sotatoimiin Kaukjärveltä menettäen samalla yksittäisiä taistelijoita sotavankeuteen. Osa sotavangeista kuljetettiin Neuvostoliittoon Heinjoen kirkonkylän kautta. Heinjoki on Aarren katoamispaikka. Kannaksen sotatoimissa useita sotilaita joutui tilanteeseen, jolloin käsien nostaminen ja vangiksi jättäytyminen oli pakko. Tehtiin sosialisointi, taskujen tyhjennys. Lompakot takavarikoitiin ja rahat heitettiin metsään. Ranne- ja taskukellot olivat kysyttyjä.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Suruviesti

Kesällä 1944 toimitettiin rintamalta virallinen ilmoitus, että isoenoni oli kadonnut. Kokemäen koulutuskeskuksen komppanian päällikkö, sotilaspastori ja vänrikki Jalmari Ukkonen, joka tunsi Häklin sukua, ilmoitti Kannakselta Aarre Häklin (6.6.1921, Kaukola) katoamisesta. Hän lähetti kirjeessä pojalta jääneet lompakon ja kellon. Kuin kohtalonsa aavistaen oli tämä antanut ne ennen suurhyökkäystä ystävälleen ja sanonut, että jos hän ei palaa, niin ne pitää toimittaa hänen äidilleen.

Nuorena tyttönä, rippikouluiässä, isotätini Terttu näki merkillisen unen. Se tapahtui hänen Aarre-veljensä kadottua. Unessa hän kulki yksin synkässä metsässä, joka oli aavemainen. Puiden takaa alkoi yhtäkkiä tulvia valoa. Hänen eteensä avautui pieni ja puuton aukea, jolla kasvoi täysvalkoisia tulppaaneita. Niitä oli paljon pitkänomaisella alueella, jossa ne kukkivat aivan vieri vieressä. Koska hän piti kukkien poimimisesta, niin nytkin hän aikoi taittaa ja ottaa niitä mukaansa.

Kun Terttu on unessaan taittamassa yhtä tulppaania, jostakin kuuluvat käskevät sanat: ”ÄLÄ OTA YHTÄÄN KUKKAA, SILLÄ SIINÄ ON VELJESI HAUTA!” Unen tulppaanit olivat niin jäässä, että ne tuulessa huojuessaan kilisivät kuin pienet tiu’ut. Terttu heräsi ja ajatteli käyneensä unessaan veljensä haudalla.

Aarre Häklin joukko-osasto oli jatkosodassa III/JR25 eli Jalkaväki- rykmentti 25, III pataljoona, joka tunnetaan piikkirykmenttinä. Aarre Häklin katoaminen tapahtui muutama päivä ennen Talin–Ihantalan taistelua (25.6.1944). Juhannusaattona 1944, jolloin Aarre katosi, satoi räntää ja oli vuodenaikaan nähden kylmä. Sotasampo tietää kertoa, että useita suomalaissotilaita kaatui tai katosi niinä päivinä niin Summassa kuin Heinjoella. Osa jäi sotavangeiksi, osa katosi sodassa ikuisiksi ajoiksi, joko he pirstoutuivat kappaleiksi tai jäivät sotavangeiksi, ja arkistoihin ei niin vain pääsekään käsiksi.

Kuolleeksi julistaminen

Isoisoäitini kirjoitti Kokemäellä 18.2.1948 kirjeen Helsingin kaupungin raastuvanoikeuteen, että syksyllä 1944 on kaksi eri kertaa Neuvostoliiton uutisissa kuultu terveisiä hänen pojaltaan. Idalla ei ollut radiota, mutta niin monet muut olivat sen kuulleet. Vielä silloin hän kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää ja tulee vielä pois Venäjältä. Ote kadonneiden luettelosta tietää kertoa, että Aarre julistettiin kuolleeksi vuonna 1953.

Aarre oli nuori, naimaton mies sotaan lähtiessään. Mielitietty oli jo olemassa, mutta orastava suhde ei saanut mitään mahdollisuutta, koska tuleva sulhanen katosi Kannaksella 1944. Hänellä oli koko elämä edessä, kuten niin monella muullakin nuorella suomalaismiehellä sodassa. Tarkoituksena oli ollut kihlautua tulevalla lomalla, jota ei koskaan tullut.

Isoisoäitini Ida Häkli yritti useasti sotien jälkeen saada selville Aarre-poikansa kohtaloa lehti-ilmoituksin, tuloksetta. Ennen suurhyökkäystä oli tämä luovuttanut omaisuuttaan kuin kohtalonsa aavistaen. Katoamishetkellä sota oli kestänyt kauan. Summassa oli ollut erityisen paha paikka. Tämä kaikki saattoi syödä nuoren miehen luottamusta tulevaan, kuin myös kotikunta Kaukolan kohtalo, mikäli hänellä oli siitä tieto. Kaukolaan oli annettu evakuointikäsky vain kaksi päivää aikaisemmin.

Sota ajoi suomalaisia kodeistaan, kylistään ja kotiseuduiltaan tavaroineen ja kotieläimineen sekä rakkaine muistoineen. Evakkotiestä tuli todellisuutta niin monelle suomalaiselle, mistä Terttu kertoo kirjoissaan Laatokan rannalta länteen I ja II nuoren tytön kokemana. Tästä kaikesta tuli Suomen kansan historiaa ja kohtalo, ei vain oman sukuni historiaa ja kohtalo.

Isoisoäitini Ida Häkli oli kuullut kerrottavan, että Aarre olisi lukenut tervehdyksiä radiossa. Omin korvin hän ei sitä kuullut, mutta tiedetään, että sotilaat lukivat tervehdyksiä myös itse rintaman lähelle ajetuissa kaiutinautoissa. Kyseessä olivat valmiiksi annetut tekstit, joissa kehuttiin vangiksi antautuneiden oloja ja kehotettiin siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Sotapropaganda oli voimissaan.

Junamatkalla satunnainen matkustaja tiesi kertoa, että Aarre-niminen mies olisi ollut peltotöissä leirin ulkopuolella. Olihan hän ammatiltaan maanviljelijä, joten se kävisi järkeen. Tserepovetsin suomalaisvankeja vietiin tilapäisiin töihin työtehtäviin myös leirin ulkopuolelle. (Ks. Muistatko… Alava, Hiltunen & Juutilainen 1989; Ida Häklin kirjeet (kopiot), kirjoittajan hallussa.)

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Karmivia kohtaloita

Sodankyläläinen Eino Hietala jäi vangiksi kaukopartion tiedusteluretkellä keväällä 1944. Hietalaa ei vapautettu jatkosodan päätyttyä. Hänet tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Sama kohtalo on voinut olla alikersantti Aarre Häklillä, koska hän oli suojeluskuntalainen. On myös mahdollista, että hän kuoli tulituksessa.

Vasta Stalinin kuoltua (1953) poliittisia vankeja alettiin vapauttaa, jolloin Eino Hietala pääsi pois. Kotona hän vaikeni vuosikausiksi. Lääkäri Ritva Tuomaala kirjoitti ylös Hietalan tarinan jälkipolville kerrottavaksi. Hietalan kohtalossa voi olla samoja vaiheita kuin Häklin kohtalossa. Se on tietysti vain olettamus.

Aarre Toivo Lennart (joskus myös kirjoitusasussa Lennard tai Leonard) Häkli aloitti palveluksensa 1.9.1941 jalkaväen koulutuskeskus 13:ssa Haapajärvellä. Sen jälkeen hän sai siirron piikkirykmenttiin 5.2.1942. Ensin oli koulutusta ja työpalvelua Karhumäessä maaliskuussa -42. Siirto Seesjärven Suurlahteen, pakkasta -35. Joukkueen johtajana toimi luutnantti Lauri Häkli. (Tietoja päivitetty uusien tietojen mukaisesti.)

Reservissä Aarre Häkli oli 10. kesäkuuta 1944 saakka. Sen jälkeen oli – nyt sen tiedämme – kohtalokas siirtyminen Karjalankannakselle. Summan taistelu käytiin 18.6.-19.6.1944. Näiden merkintöjen jälkeen Häklin kohdalla ovat vain ja enää merkinnät ”Säiniön taistelu” (20.6.) ja ”Näätälän taistelu” (21.6.–23.6.). Sitten on tyhjää – ei merkintöjä. Häklin katoaminen tapahtui Kannaksen suurhyökkäyksessä 1944.

Selvitin säätiedoista, että juhannuksena 1944 satoi kaatamalla. Vettä tuli yhdessä vuorokaudessa Suomessa lähes 40 millimetriä. Vuodenaikaan nähden oli kylmä. Oletan, että löytämäni SNT-Liiton listauksessa nimellä mukana oleminen vahvistaisi Aarren sotavankeuden (Suomen ulkoministeriön tiedot). Tätä teoriaa saattaa tukea se, että JR25, johon Häkli kuului, menetti sotavankeuteen ajanjaksona 17.–24.6. yli 70 miestä.

Kadonnut sodassa: viimeinen havainto Summassa?

Viimeisimmän tiedon mukaan Aarre Häkli katosi Summassa 19.6.1944 tai Heinjoen Kaukilan kylässä 23.6.1944. Tieto mahdollisesti jo aikaisemmasta katoamisesta on lisätty Sotasampoon sitten Perhosvaikutus-kirjani (2019) ilmestyttyä. Katoamisilmoituksen (ilman pvm.) mukaan Aarre katosi Äyräpään järven eteläpuolella 23.6.1944. Hän erosi sinä päivänä joukkueesta ja lähti pyrkimään omille linjoille viiden muun miehen kera.

Taistelut olivat kiivaat. Kokonaisia komppanioita jäi venäläisten mottiin Summassa. Irtautumaan ei lähdetty, koska irtautumiskäskyä ei tullut. Kun käsky sitten tuli, oli se useita tunteja myöhässä. (Ks. Kansallisarkisto, Sotakorkeakoulun diplomityöt, Suomalaisten jääminen sotavangiksi Suomen sotien 1939–1945 aikana, Reima Helminen).

Yritin tiedustella näistä asioista vuosina 2019–2020 sekä Suomen Kansallisarkiston sota-arkistosta että Venäjän Moskovan sota-arkistosta. Mitään ei selvinnyt. Sotakorttia ei löytynyt.

Kirjan Rukiver! (2002) mukaan viimeisin Neuvostoliitosta kotiutunut suomalainen sotavanki oli multialainen Reino Lahtinen. Moni joutui matkalle, jolta ei ollut kotiinpaluuta. He kuolivat koviin tauteihin kuten keuhkotautiin. Poliittisen vangin tuomio vaihteli 10–25 vuoteen.

Venäläiset pitivät suojeluskuntalaisia Suomen armeijan politrukkeina. Erityisesti haluttiin selvittää, kuka kuului Suojeluskuntaan. Yhteyksiä Suomeen (perheeseen) ei sallittu.

Yritin selvittää Aarren kohtaloa saadakseni vahvistuksen sotavankiteorialle ja otin uudelleen yhteyttä Kansallisarkistoon. Sieltä sain tietää vain sen, että nimellä Venäjältä saaduissa aineistoissa Aarre Häkliä ei ole: ei millään muullakaan kirjoitusasulla. Voi hyvin olla, ettei häntä koskevaa aineistoa ole vielä luovutettu Venäjältä Suomeen. (Kirjoittajan hallussa: sähköposti Eemeli Sorrilta.)

Tutkimukseni sai uuden käänteen, kun Aarren Terttu-siskon poika välitti minulle Aarren vielä elossa olevan nuoremman Simo-veljen yhteystiedot. Kirjoittelimme sähköpostitse ja aloimme Facebook-kavereiksi. Sain nähdä videokuvaa Aarren muistomerkiltä. Näin videon myös Karjalan reissulta. Kotitalo oli mennyttä, piha metsän peitossa.

Toivoa on, aina?

Lähetystöneuvos Taneli Kekkonen (Moskova) vastaanotti syyskuussa 1955 kadonneen Aarre Häklin äidin, Ida-isoisoäitini, kirjoittaman kirjeen, jossa tämä pyysi poikansa olinpaikan jäljittämistä. Sinä kesänä Venäjältä palautettujen joukossa oli ollut poikia, jotka muistelivat kuulleensa sennimistä suomalaista miestä. Ida kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää.

Tämähän oli lähettänyt radiossa terveisiä äidilleen ja omaisilleen sekä asetovereilleen vuonna 1947. Hän oli kertonut voivansa hyvin siellä, missä on. ”Ääni oli varmasti poikani ääni”, kirjoitti rouva Ida Häkli, os. Hietanen, kirjeessään. Kun poika on kadonnut sodassa, voi vain kuvitella sitä epätietoisuuden taakkaa.

Lokakuussa 1955 saapui Helsingistä kirje, jonka mukaan kirjeen 7.9.55 johdosta Suomen ulkoasiainministeriö ilmoitti, että alikersantti Aarre Toive Lennard Häklin, synt. 6.6.1921, nimi on merkitty siihen Suomen sotavankeja koskevaan luetteloon, joka jätetään SNT-Liiton viranomaisille heidän asiassansa suoritettavien tarkistustoimenpiteittensä helpottamiseksi. (Lisätiedot: v.t. avustaja Olli Bergman)

Ida Häkli totesi Ylöjärvellä 6.11.55 päivätyssä kirjeessään, että Neuvostoliiton radiosta, jossa vangit itse kulkivat lähettämässä terveisensä kotiin, Aarre Häkli tunnettiin äänestä. ”Se” ilmoitti tarkalleen syntymäajan ja -paikan sekä sen, missä oli kirjoilla ja sotilasarvonsa. Lopussa hän mainitsi voivansa hyvin.

Ida Häklin mukaan junamatkalla Helsingistä Tampereelle he olivat tavanneet miehen, joka oli kertonut olleensa Neuvostoliitossa vankeudessa ja jossain leirillä tai maatilalla kuulleensa mainittavan Häklin nimeä. Osa suomalaisvangeista kaikesta päätellen on sijoitettu maatilan töihin.

Vuoden 1944 elokuussa kuuli eräs sukulaisista, ja moni muukin henkilö (ei-sukulainen?) kertoi kuulleensa, NL:n uutisista Aarren henkilötiedot. Hänet oli otettu vangiksi. ”Sitten 1948 tai 49 kuulimme itsekin.”

Oliko Aarre elossa 1940-luvun lopussa? Olisiko hän kuollut vuoden 1949 ja 1953 (Stalinin kuolinvuosi) välissä, eikä siksi palannut? Ainakin sotavankeus voisi pitää paikkansa Idan saamien tietojen perusteella.

Heräsin eräänä aamuyönä 2019 Aarren kuolemaa tutkittuani kovaan pamaukseen. Kukaan muu ei sitä kuullut. Koirakin nukkui rauhallisesti syvässä unessa. Tiesin siitä, että se ääni tuli unessa. Viestittikö Aarre, että hänet oli ammuttu? Suojeluskuntalaisten teloituksiahan toimeenpantiin aika ajoin. Kenties alitajuntani kävi ylikierroksilla selvitysyrityksistäni.

Sotasammon mukaan Aarre oli alikersantti, joka on alin aliupseeriarvo. Tuntolevyn löytyminen Heinjoen maastosta tai Venäjän sota-arkistot voivat vielä tuoda selvyyttä tähän asiaan. Tällöin saataisiin sukulaisillekin varmuus asiasta. Aarre oli äitini eno, isoenoni. Hän oli hyvin musikaalinen, usein hyväntuulinen ja ahkera nuorukainen, joka muisti sisaruksiaan joulukortein.

Sota muuttaa ihmistä niin, että hänen oli vaikea sopeutua tavan elämään. Nykyään puhutaan myös ylisukupolvisista traumoista. Kun ei ole elävää sotilasta, ei ole sotamuistojakaan. Ei ole muuta kuin kuolemaa. Kaukaisten tykkien jylinän jälkeinen hiljaisuus.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Epilogi: Elämää sodan varjossa

Terttu kuulee marraskuun viimeisen päivän aamuna 1939 ensimmäiset tykin laukaukset rajalta. Ne ovat kuuluisat Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto on hyökännyt Suomeen, sota on syttynyt. Ikkunalasit tuvassa helisevät tykkien jylinästä. Yöllä ei saa unen päästä kiinni melun tai pelon takia.

On kova pakkanen. Tulta ei voi pitää uunissa, koska savuvanat kohoavat taivaalle kuin merkiksi – hyökätkää tänne. Talot lämmitetään öisin niin, että ikkunat on peitetty. Maailma ei voi pikku-Tertun mielessä muuttua enää pimeämmäksi ja ankeammaksi.

Koulussa harjoitellaan adventtilauluja kotipitäjän kirkkoa varten. Terttu kuuluu laulukuoroon. Pommitusten vuoksi tilaisuudet joudutaan perumaan. Koulukin menee kiinni pommitusten pelossa.

Vietetään sota-ajan joulu, mutta lahjoja ei jaeta. Ei ole kuusta, eikä lueta jouluevankeliumia niin kuin isä eläessään oli aina lukenut. Terttu kuljettaa äitinsä kutomia vaatteita niitä tarvitseville. Vihollislentäjät ampuvat konekivääreillä siviilejä, kaikkea liikettä, mitä maassa havaitsevat.

Pommikoneet kulkevat muodostelmissa. Hävittäjiä kulkee sivuilla suojaamassa pommikoneita. Neuvostoliiton pommikoneet kulkevat raskaasti – ne tunnistaa äänestä. Suomalaiskoneet kulkevat kevyesti. Kerran Terttu katselee ikkunasta raivoisaa ilmataistelua. Ilmapommitusten tapahtuessa kilometrien säteellä puiden oksilta tipahtelevat lumet alas.

Vuoden 1940 alussa evakuoidaan ihmisiä pois sodan jaloista Salmenkylästä. Lähtömääräykset osuvat miehiin, jotka lähtevät sotaan sekä naisiin ja perheisiin, jotka lähtevät juna-asemalle. Aarre ja Tertun toinen veli ovat tulleet pois Viipurista ja liittyneet vapaaehtoisina palvelemaan kotikunnan Suojeluskunnassa. 18-vuotias Aarre palvelee kirkonkylän ilmavalvonnassa.

Äiti on kutonut kutomakoneella myöhään yöhön, jotta lähtijät saavat kudetta niskaansa. Ompelukone pakataan mukaan rekeen, evakkotielle. Isän kannelta äiti ei anna ottaa mukaan. Siellähän se odottaa, kun tullaan takaisin. Äidin siivottua ja vedettyä seinäkellon käymään otetaan vain vaihtovaatteet ja evästä. Mitään muuta ei voi ottaa mukaan.

Äiti lukitsee kotioven ja itkee hillittömästi. Avain menee piilopaikkaan, josta veljet sen tarvittaessa löytävät. Oikotie kulkee jäisten lampien ja järvien yli suoraan rautatieasemalle. Joukko etenee tykkien jyskeen saattelemana. Avoimet jäälakeudet tekevät matkasta vaarallisen. Kuinka meidän käy? on kysymys, joka on mielessä koko matkan ajan.

Pakkaudutaan junaan mullivaunuihin, joissa on mukana myös äiti, jolla on kahden viikon ikäinen vauva. Muitakin lapsia on hänen mukanaan. Perheen isä on rintamalla. Sairaanhoitaja nousee vaunuun äidin avuksi. Lattialla nököttää ämpäri tarpeita varten.

Määränpäänä on Huittinen, Satakunnassa. Hernekeitto aiheuttaa sen, että yksi jos toinenkin joutuu turvautumaan ämpäriin, mutta se ei ole pahinta. Juna pysähtyy jarrut kirskuen, mutta ei kuulu ohittavan ja rintamalla liikkuvan junan kolinaa kuten tavallisesti. Silloin kuuluu huuto: ”Ilmahälytys! Matkustajat metsään!”

Pakolaisjono kiemurtelee metsän tummaa siluettia kohti. Aivan selvästi kuuluu lähestyvän lentokoneen ääntä. Joku nainen alkaa huutaa hysteerisesti, että ”me kaikki kuollaan!”. Lentokoneen ääni on pian heikentynyt. Hälytys on ohi – mutta sota ei sitä ole vielä pitkään aikaan.

Matka jatkuu aina perille asti. Keväällä 1940 uutiset kertovat rauhasta. Mutta Neuvostoliitto ottaakin haltuunsa kaiken, ja on jäätävä iäksi sinne, missä he ovat: Huhtamon kylään. Äidit itkevät – rauhanehtoihin on suostuttava.

Välirauhan aikana tulee muitakin suru-uutisia. Presidentti Kyösti Kallio kuolee sydänkohtaukseen Helsingin rautatieasemalle ennen jouluaattoa. Kun kotiin päästään palaamaan, on kaikki hujan hajan. Seinäkellokin on viety – oven lukko ei ole vieraita pidätellyt. Evakosta paluu on sekin itkunaihe. Syöpäläiset on tapettava, kotimökki on pestävä lattiasta kattoon – puhtaat vuodevaatteet on liattu.

Tertun Aarre-veli katoaa samana päivänä, kun he lähtevät toistamiseen evakkotielle: 23.6.1944. Veli on 23-vuotias. Kohtalon tiet yhtyvät. Pastori Ukkonen lähettää kirjeen katoamisesta sekä pojan lompakon ja kellon Kannakselta. Terttu kirjoittaa, että ei ihminen voi tyhjempänä täältä lähteä kuin Aarre. (Ks. kirja Laatokan rannalta länteen II)

Viimeisin tieto: kadonnut sodassa

Jonkinlaisen kuvan rintamatilanteesta voi saada III/JR 25:stä vangiksi jääneen Eino Ahjoniemen katoamistutkinnasta. Vänrikki Karhu mainitaan myös Häklin katoamisilmoituksessa todistajana.

Yksikössä 30.8.1944 tehdystä tutkintapöytäkirjasta otteita, kuulusteltavana stm. Mauno Olavi Öberg, s. 17.7.1922 Porvoossa. Toimi Jääk. J/III/JR 25:ssä konepistoolimiehenä. 19.6.1944 jäi jääkärijoukkue kokonaisuudessaan mottiin Summan maastossa ja sen jälkeen yrittivät he useampaan otteeseen päästä omien joukkojen puolelle, mutta eivät yritykset johtaneet toivottuun tulokseen. Sen vuoksi joukkueenjohtaja, vänr. Pentti Karhu jakoikin joukkueen 22. tai 23.6. neljään 6 miehen osaan, joista ainoastaan kahden ryhmän miehiä pääsi omalle puolelle.

Ennen joukkueen jakaantumista jättäytyivät korpr. Ilmari Töyrylä sekä sotamiehet Eino Ahjoniemi, Kaarlo Lahti, Lauri Pohjonen, Arvo Tiirikka ja Erkki Harju muusta joukkueesta jälkeen Heinjoen aseman luona, koska he eivät enää jaksaneet kävellä, sillä joukkue oli syömättä kävellyt jo kolme vuorokautta. Joukkueenjohtajan käskystä huolimatta jäivät miehet istumaan noin 200 metrin päähän Heinjoen asemasta metsän reunaan. Venäläiset olivat asema-alueella taloja evakuoimassa, joten kuulusteltava epäili miesten joutuneen sotavangeiksi.

Tuohon aikaan vangiksi jääneet kuljetettiin kokoamispaikkaan joko Perkjärven tienoille tai Leningradin lähelle ja sieltä joko Volosovon leirin kautta Tsherepovetsiin tai suoraan sinne. Kaikesta päätellen Häkli ei ole koskaan tullut millään leirillä kirjatuksi vangiksi, vaan on menehtynyt sitä ennen.

Kansallisarkiston digitaaliarkistossa on NL:n lehti Sotilaan Ääni digitoituna. Siinä julkaistiin usein vangiksi jääneiden nimiä. Häkliä ei ole lehdestä löydetty. (Pertti Suominen, eversti evp. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n puheenjohtaja.)

Kirjoittanut: KirjailijanBlogin Tea Holm

#kadonnutsodassa

Kuva: Matka entiselle kotiseudulle (Simo Häkli, Aarren nuorempi veli).

Poista paha olo: Tule siksi mitä parhaimmillasi voit olla

Poista paha olo: Tule siksi mitä parhaimmillasi voit olla on valtiotieteen tohtori Pauli Juutin selviytymisopas myös pandemiaan. Kyseessä on pandemia-ajan kirjallisuus. Kirja käsittelee sitä, miten ahdistusta voi alkaa purkaa, liittyy se sitten epidemiaan tai johonkin muuhun asiaintilaan.

Se, miten paljon pandemia ahdistaa, liittyy aiempaan elämänhallintaan sekä ahdistuneisuuteen ja aikaan ennen koronaa. Juutin kirja auttaa tunteiden työstämisessä, mikä on kovaa työtä. Oikopolkuja ei ole, keinoja sen sijaan on.

Kirjassa korostuu ratkaisukeskeisyys.

Roviolla

Omien henkilökohtaisten ongelmien kanssa tuntuu olevan kuin roviolla. Nimenomaan omat ongelmat voivat tuntua ylivoimaisilta. Juutin väite on, ettei vika ole pahoinvoivassa. Hän on usein kulttuurinsa uhri.

Ihmiset reagoivat eri tavoin uhkiin. Uhkakuvana voi olla esimerkiksi ekokatastrofi. Enemmistö elää luomassaan kuplassa ja viihteen lumovoiman kautta, vaikka maailman tila vaatisi toimia. Barrikadeilla seisomista ja mielipiteensä ilmaisemista.

Muutosta ei siis jakseta vaatia.

Moni kärsii stressistä ja ahdistuksesta

Arviolta kolmasosa yliopisto- ja korkeakouluopiskelijoista kärsii mielenterveydenhäiriöstä. Luku on suuri, liian suuri. Liian moni kärsii. Ja Suomi on maailman onnellisimpia maita. Millä mittarilla?

Kirjassa voi tehdä ahdistuneisuustestin, joka indikoi myös sitä, onko masentunut. Usein nämä kulkevat käsi kädessä. Yksilöllisyydestä on tullut synonyymi yksinäisyydelle. Lyhyet ja tilapäiset työ- ja ihmissuhteet ovat tätä päivää.

Somekin eristää meitä, koska se yhdistää vain näennäisesti.

Meditaatio avuksi

Meditaatio voi auttaa ahdistuksessa, koska se antaa keinoja ahdistuksen tai stressin käsittelyyn. Samalla ajattelulla ja toiminnalla ei voida ratkaista ongelmia, jotka ovat syntyneet, kun ihminen on noudattanut kasvatuksensa kautta omaksumiaan kulttuurisia malleja.

Kulttuurin ohjekirja ei viekään perille. Ei lisää tai tuo onnellisuutta. Vaikeissakin olosuhteissa, kuten keskitysleireillä, on voitu todeta, että unelmat edes mielikuvissa voivat pitää ihmisen hengissä. Toivoa on oltava, aina.

Meditaation avulla voi tiedostaa sisäistä puhettaan. On hiljennyttävä, tarkkailtava itseä ja ympäristöä, näiden välistä suhdetta.

Omatekoiset vankilat

Oikeanlainen sisäinen puhe voi toimia itseterapian tavoin. Joskus tarvitaan tukihenkilö avuksi. Hän voi olla myös ammattiauttaja, ellei muita ihmisiä ole saatavilla. Tarinankerronnalla ihminen tekee omatekoisia vankiloita.

Muutostyö alkaa toisenlaisten tarinoiden kertomisesta. Pahan olon poistaminen on mahdollista, antaa teos Poista paha olo lukijansa olettaa. Uskon siihen, että kun tiedostamme, voimme alkaa puhua muutoksesta. Muutospuheesta seuraavat muutosteot.

Ratkaisukeskeisyys ongelmakeskeisyyden sijaan on olennaista. Se on olennaisinta.

Arvot, hyveet ja hyvä elämä

Kysymykset antavat tilaa uusille vastauksille, jotka voi halutessaan kirjoittaa ylös. Omia suhdekuvioitaan, on kyse sitten työstä tai ihmissuhteista, voi alkaa muuttaa. Yksi hyvä keino ovat vertauskuvat.

Miten kuvailisit eläinkunnan termein työtäsi? Entä suhdettasi? Kiireistä kuin muurahaiskedossa, läpinäkyvää tai tahmeaa kuin hämähäkinverkko. Koronapandemia on kuin…

Liskoaivot vain toistavat alkukantaista kuviota, mikä ei johda arvojenmukaiseen ja hyveelliseen sekä hyvään elämään. Kirja ei kuitenkaan millään lailla vähättele todellisia ongelmia. Se pyrkii ongelmakeskeisyyden sijaan ratkaisukeskeisyyteen. Silloinkin kun keinot ovat vähissä.

Teos Poista paha olo on muistutus siitä, että ihmisyys on aina arvokasta. Ihmisarvo ei ikinä määräydy tekemisen tai saavutusten kautta. Materialismin perusta murenee, kun ihminen astuu suurelle lavalle: oman elämänsä päänäyttämölle.

Kirjoittanut: Tea Holm, teologi

Pandemian ja ilmastokatastrofin uhkat saattavat viedä meidät pelon ja ahdistuksen synkkään maailmaan. Pahan olon ja ahdistuksen armoille jääminen ei ole välttämätöntä. Me kykenemme muuttumaan. Teos Poista paha olo antaa tähän muutamia hyväksi havaittuja keinoja. Kirjoittaja Pauli Juuti on emeritusprofessori. Hän on toiminut Johtamistaidon Opiston tutkimusjohtajana sekä Lappeenrannan teknillisen yliopiston johtamisen ja organisaatioiden professorina. Kansikuva: Basam Books.

Mitä tapahtuu elämän jälkeen: Mitä tiede sanoo, mitä tutkimukset osoittavat?

Mitä tapahtuu elämän jälkeen – Mitä tiede sanoo, mitä tutkimukset osoittavat (2020) on Saara Nousiaisen kirjoittama teos spiritismistä, tieteellisestä tutkimuksesta ja kristinuskosta. Yhdistelmä on mielenkiintoinen kyseenalaistaessaan monia itsestäänselvyyksiä.

Kirja muun muassa esittelee tieteentekijöitä ja tutkijoita sekä heidän tutkimuksiaan sielun kuolemattomuudesta ja siihen kytkeytyvistä teemoista. Kirjassa Saara Nousiainen lähestyy henkilökohtaisesti kyseenalaistaen mutta myös uusimpaan tieteeseen pohjautuen uskonnollisiksi miellettyjä aiheita.

Kirjan Mitä tapahtuu elämän jälkeen kirjoittaja Saara Nousiainen syntyi Suomessa, mutta hänen perheensä muutti Brasiliaan hänen ollessaan vielä vauva. Aina siitä lähtien kun hän oppi lukemaan, sisarusten velvollisuuksiin kuului lukea päivittäin muutama luku Raamattua. Jotkin Vanhan testamentin kohdat herättivät hänen uteliaisuutensa, kun jotkin toiset taas kauhistuttivat häntä.

Kun hän oli noin 10-vuotias ja kuunteli isänsä ja muiden pastorien saarnoja, pieni Saara ihmetteli: Miksi jotkut ovat sairaita, jotkut terveitä? Miksi jotkut saavat oikeutta ja jotkut kärsivät vääryyttä? Mutta Raamattu sen paremmin kuin pastorien saarnatkaan eivät antaneet hänestä riittävän ristiriidattomia ja uskottavia vastauksia. 

Saara ihmetteli, miten erilaisia sisarukset olivat luonteeltaan jo lapsuudesta asti. Toiset olivat hyväkäytöksisiä, toiset käyttäytyivät epäkunnioittavasti ja jopa moraalittomasti. Monet kysymykset vaivasivat häntä kovasti, kunnes hänen veljensä kertoi perehtyneensä Allan Kardecin kokoaman spiritismin kysymyksiin tutkimalla, mitä tiedemiehet ovat niistä sanoneet. Aikuiseksi tultuaan Saara päätti, että hänen elämäntyönsä olisi myös antaa vastauksia heille, joita ne voisivat kiinnostaa.

Kirja on melko paksu lukupaketti aiheen vaativuuteen (tieto) nähden. Varsinaisia sivuja on 266. Kirja lähestyy spiritismiä (huom. kyse ei ole spiritismipelistä vaan spiritistisestä filosofiasta, jonka ranskalainen pedagogi Allan Kardec koonsi meedioiden välittämistä viesteistä) tieteelliseltä kannalta. En ota tässä kantaa ilmiön todenperäisyyteen.

Kirja Mitä tapahtuu elämän jälkeen on mielenkiintoinen katsaus moniin henkilökohtaisesti mieltä painaviin ja uskonnonfilosofisiin kuin myös puhtaasti teologisiin kysymyksiin. Saara kuvaa kirjassaan prosessia, joka saatteli hänet spiritualismin pariin. Kirjoittajan jalat ovat tukevasti kristillisellä maaperällä.

Näinhän oli myös spiritualistisen liikkeen syntyessä 1800-luvun puolivälissä. Se syntyi kristillisessä kulttuuriympäristössä, jonka se sitten kyseenalaisti. Spiritismi, jonka Allan Kardec kokosi Ranskassa 1850- ja 1860-luvuilla, on yksi tulkinta spiritualismista eli yhteydestä henkimaailman kanssa.

Spiritualistit uskovat, että henkimaailma on olemassa. Se merkitsee myös kuolemanjälkeisen elämän olemassaoloa heille. Tähän maailmaan voi olla yhteydessä spontaanein kokemuksin kuten läheisen poismentyä näyissä ja rukouksessa sekä meedion kautta. Meediona pidetään henkilöä, joka pystyy omasta mielestään aistimaan henkiä.

Tarkoituksena on tuoda jokin todistava viesti, joka demonstroi henkimaailmaan siirtyneen omaisen tai rakkaan yksilöllistä ja jatkuvaa olemassaoloa. Saaran kirjaa Mitä tapahtuu elämän jälkeen ei pysty tiivistämään yhteen blogitekstiin, joten se kannattaa lukea itse saadakseen käsityksen kokonaisuudesta.

Mielestäni kirja kestää hyvin myös teologista analyysia. Se esittää näkemyksiä, joihin moni nykyteologi voinee yhtyä. Se käsittää myös melko järkyttävän kuvauksen siitä, mitä abortti on sekä esittelee syyn elämän jatkamiseen ja vaalimiseen.

Lisätietoja kirjasta Mitä tapahtuu elämän jälkeen tästä linkistä.

Kvanttifysiikka: Tiede, järjestys ja luovuus

Kvanttifysiikka on kiinnostanut minua jollakin tasolla aina, vaikka minulla ei olekaan akateemisen tieteellisiä edellytyksiä sen syvälliseen hahmottamiseen. Pitkällä matematiikalla ei päästä pitkälle, kvanttifysiikalla päästään lähes mihin tahansa.

Teos Tiede, järjestys ja luovuus (David Bohm & F. David Peat) on puhutteleva teos niin suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian välisestä suhteesta kuin fysikaalisen todellisuuden luonteesta.

Teoksessa sivutaan myös tietoisuutta käsiteltäessä järjestystä. Tietoisuus ja aine voidaan nähdä yhden kokonaisuuden ominaisuuksina ilman, että ne olisivat erotettavissa toisistaan (muoto ja sisältö kuuluvat yhteen).

Kvanttipotentiaali on vähäpätöinen makroskooppisella tasolla. Kokemuksiimme se ei niinkään vaikuta. Materian käyttäytyminen palautuu klassiseen mekaniikkaan. Mutta kun aistihavainnot toimivat syvätasolla, tietoisuus voi abstrahoida “taustasta” sitä, mikä on suhteellisen pysyvää.

Kvanttiteorian todellisuuskäsitys ja tulkinta

Kvanttifysiikassa on kyse myös siitä, minkälaisen todellisuuden oletetaan olevan. Bohmin mukaan koko maailmankaikkeus on jakamaton ykseys. Samalla se on jatkuvasti muuttuva. Bohm ei ollut tyytyväinen Quantum Theory -oppikirjaansa, ja häntä kiinnosti kysymys kvanttitodellisuuden luonteesta yleensä.

Einstein soitti Bohmille kerran ja pyysi tätä keskustelemaan aiheesta Princetonin yliopistoon. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen kvanttiteoriaan sellaisenaan, vaan katsoi, että Bohmin tulisi tehdä kvanttiteorian tulkinnasta deterministinen. Pian Bohm esittikin kausaalitulkinnan. Se esitti yksiselitteisen mallin kvanttisysteemin luonteeta ja liikkeestä sekä oli deterministinen.

Tulkinta oli hämmästyttävä, koska Bohm itse oli esittänyt vain vuotta aikaisemmin, ettei sellainen ollut ylipäätään mahdollinen. Bohmin ontologis-deterministinen tulkinta vaikutti johdonmukaiselta. Einstein ei suhtautunut kausaalitulkintaan suopeasti, minkä myötä Bohm alkoi tarkastella tiedettä instituutiona, jota paitsi hallitsevat myös rajoittavat sosiaalis-psykologiset tekijät.

Tieteen kommunikaatiokatkokset haittaavat tieteen edistymistä.

Luovuutta peliin

Kirjan Tiede, järjestys ja luovuus toinen kirjoittajista David Peat toteaa heti aluksi, että kun hän alkoi opiskella yliopistossa luonnontieteitä, syvimmät kysymykset, etenkin kvanttiteoriaa koskevat, jäivät vaille vastausta. Useimmat tutkijat eivät oikeastaan edes olleet kiinnostuneita sellaisista kysymyksistä.

Yliopistossa kannustettiin konkreettisiin tuloksiin, tieteellisiin artikkeleihin ja tieteellisesti hyväksyttävien ongelman ratkomiseen. Peat koki, että häntä itseään kiinnosti muu kuin rutiinitutkimus, minkä myötä ei tietenkään synny vaikuttavaa tieteellisten artikkelien julkaisuluetteloa. (Mikä tiedejulkaisu ne edes julkaisisi?)

Ydinkysymykseksi nousi kysymys: “Kuinka päästä luovaan dialogiin tieteessä?”

Peatin mielestä kommunikaatiolla on tärkeä rooli uusia ajatuksia kehitettäessä. Oli oltava myös voimakas kiinnostus. Kyseessä ei ollut vain yksityiskohtien, vaan kokonaisuuden, ymmärtäminen.

Fysiikasta kohti filosofiaa

Näin ollen fysiikka vei kohti filosofista ajattelua, jota on taidettu pitää joutavana, mitä tulee luonnontieteisiin. Aiempi luonnonfilosofian käsite kuitenkin saattaa kuvastaa sitä, mistä on kyse. Lopulta on kyse tutkimustuloksista tulkintana.

Akateemisten ihmisten kilpailu haittaa suuresti sitä dialogia, jota he voisivat käydä, jos eivät olisi niin poteroituneita. Bohm mainitsee, että oli mielenkiintoista tutustua Niels Bohrin työhön ja etenkin kysymykseen havaitsijan ja havaittavan ykseydestä.

Bohrin ajattelussa se liittyi siihen, että maailmankaikkeus on jakamaton kokonaisuus. Filosofiaa ei voinut erottaa fysiikasta. Fysiikka mutta myös filosofia voi saada matemaattisen muodon.

Kvanttiteoriaan sisältyi useita klassisen fysiikan kannalta vallankumouksellisia asioita. Klassisessa teoriassa kentän olisi pitänyt antaa energiaa jatkuvasti, mutta energia oli kvantittunutta niin, että vain tietyt energiat olivat mahdollisia. Kvanttiteoriaan liittyi myös kaukovaikutus. Mikään fysiikan tuntema voima ei voinut selittää tätä yhteyttä.

Kaavoista kaavoittamattomaan maahan

Krishamurti oli Bohmin merkittävimpiä keskustelukumppaneita. Hänen opetuksensa ydin on lauseeseessa: ”Totuus on poluton maa”. Bohm oli kyllästynyt siihen, että vain kaavoilla oli käyttöä ilman, että niiden takana olevasta ideamaailmasta olisi piitattu pätkän vertaa. Siitä ei yksinkertaisesti haluttu puhua.

Bohm haki siis kvanttiteorian perusteita, siinä missä laajempi tiedeyhteisö haki jotakin muuta, kuten ydinaseen kaavaa. Intuitio, mielikuvitus ja luovuus kävivät jossakin määrin ylimääräisiksi käsitteiksi fysiikassa. Vain matematiikalla (kaavat, yhtälöt) oli väliä.

Kirja Tiede, järjestys ja luovuus kärjistää asioita, mutta se sisältää ajatuksen siitä, että matematiikan painotus meni liian pitkälle fysiikassa sen luonnonfilosofian kustannuksella. Einstein arvosti matemaattista formalismia, kauneutta, mutta hänen lähtökohtanaan ei ollut matematiikka, ainakaan luovalla kaudella.

Einstein aloitti mielikuvista, joista hän sitten johti käsitteitä. Matematiikka on Bohmin ajattelussa vain yksi osa ihmismielen toimintaa, ei kaikki kaikessa, edes fysiikassa. Matematiikka mahdollistaa täsmällisen ja jäsentyneen ilmaisun, mutta se on rajallinen (kielellinen) kehys. Todellisuuteen kuuluu aina enemmän, kuin mihin sanat viittaavat.

Fysiikan piilevän perusrakenteen haastaminen

Bohm katsoi, että se, mistä fysiikassa voidaan puhua, on jo ikään kuin ennalta määrätty sen perusrakenteessa. Jos haluttiin ylittää tuo oletus-asetus, oli keskityttävä kvanttimekaniikkaan ja jätettävä muu maailma. Samaan aikaan oli oltava maailmassa, käytettävä sen käsitteitä sekä tieteen kieltä.

Kvanttiteorian sekavuus johtui osittain tieteen kommunikaatiokriisistä. Fyysikoiden käyttämä kieli on epäyhtenäistä. Esimerkkinä tällaisesta kriisistä on Bohrin ja Einsteinin kommunikaation epäonnistuminen, mikä heittää varjonsa myös nykyfysiikkaan.

Einstein katsoi, että peruskäsitteiden suhde todellisuuteen pitäisi olla yksiselitteinen. Bohr oli ottanut käyttöön uusia käsitteitä, jotka olivat moniselitteisiä ja vapaamuotoisia. Entä jos signaalin käsite muuttuisi moniselitteiseksi? Voisiko signaali siirtyä valoa nopeammin?

Kun käsitys todellisuuden luonteesta poikkeaa paljon kahden tutkijan kesken, niin kultaista keskitietä ei ole löydettävissä. Molemmat etsivät totuutta omalla tahollaan. Kyse on yhdestä fysiikasta, josta Bohrin ja Einsteinin välirikossa tuli monta. Ainakin väliin aukesi syvä kuilu.

Suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria eivät keskustele sekä kausaalitulkinnasta

Dialogin puuttumisella on ollut kauaskantoisia seurauksia. Keskitytään siis matematiikkaan, josta kaikki voivat olla yksimielisiä! Jotta kaksi maailmankuvaa saadaan kohtaamaan, on oltava tutkijoita, jotka eivät ennalta ole sitoutuneet tiettyyn maailmankuvaan tai tulkintaan. Vapaa ja luova kommunikaatio voisi muuttaa tiedettä sen kaikilla tieteenaloilla.

David Bohmin kausaalitulkinta kuvaa kvanttiprosessia. Se ei edellytä formaalia erottelua kvanttijärjestelmän ja ympäristön klassisen laitteiston välillä. Kyseessä ei ole siten perustavanlaatuinen yhteismitattomuus. Kausaalitulkinta on tekninen esitys, johon kuitenkin sisältyy tietty tulkinta.

Kvanttiteoriallakin on paradigma, jonka haastaminen itsessään on haastavaa. Elektroni ei sen mukaan ole koskaan erillään kvanttikentästä, joka toteuttaa Schrödingerin yhtälön aivan kuten sähkömagneettinen kenttä toteuttaa Maxwellin yhtälön. Se on kausaalisesti määräytyvä, vaikkakaan ei sisällä täydellistä determinismiä, ennaltamääräytymistä.

Klassisen ja kvanttimekaniikan käyttäytymisen ero aiheutuu kvanttipotentiaalin toiminnasta. Kvanttipotentiaalilla on ominaisuuksia, joista seuraa uusia aineen ominaisuuksia, joita ei sisälly sellaisenaan kvanttiteoriaan. Kvanttipotentiaali (Q) ei riipu kvanttikentän voimakkuudesta (vrt. klassisen mekaniikan kappaleen liikuttamisen vaikutus on verrannollinen voimakkuuteen tai kokoon), vaan sen muodosta.

Informaation käsitteestä

Kvanttipotentiaali määräytyy kvanttiaallosta. Kaksoisrakokoe todisti jossakin määrin kvanttihiukkasten aalto-hiukkasdualismin, mutta miten selitys annetaan kausaalitulkinnassa? Hiukkaseen ei vaikuta mikään klassinen voima, kun se (elektroni) poikkeaa suunnastaan. Aalto-ominaisuudet eivät johdu kvanttihiukkasen dualistisesta olemuksesta vaan kvanttipotentiaalin monimutkaisista vaikutuksista.

Potentiaalin sisältämä informaatio siis määrää kvanttiprosessin tuloksen. Aktiivisen informaation perusajatus on se, että vähän energiaa sisältävä muoto yhtyy suurempaan energiaan ja myös ohjaa sitä. Alkuperäinen energiamuoto informoi eli antaa muodon suuremmalle energialle. Muodoton energia saa muodon informaatiosta.

Informaatio on potentiaalisesti aktiivista, mutta kun sillä on muoto, se on aktuaalisesti aktiivista. Kausaaliteoria esittää luonnon olevan monimutkaisempi kuin mitä on ajateltu. Ainetta analysoitaessa mikrotasolla sen käyttäytyminen ei yksinkertaistukaan vaan monimutkaisuu ja on jopa kummallista.

Etäiset tapahtumat ja rakenteet voivat vaikuttaa hiukkasen liikkeeseen, niin että jokainen koe on yksi kokonaisuus. Miten klassinen maailma erillisine objekteineen voi ilmetä? Rajatapauksissa kvanttipotentiaali on häviävän pieni, joten sen informaatio ei ole enää aktiivista. Objektit käyttäytyvät kuin ne olisivat erillisiä. Raja, jonka jälkeen kvanttipotentiaalia ei tarvitse enää ottaa huomioon, on klassinen raja.

Lopuksi

Informaatiokentän käsite ei aiheuta yhteismitattomuutta. Klassisena rajatapauksena maailman voi yleensä analysoida erillisiksi ja riippumattomiksi objekteiksi. Kausaaliteoriaa ei ole yleisesti hyväksytty, ja siihen on jopa suhtauduttu vihamielisesti. Se ei kuitenkaan aiheuta katkosta vanhoihin, klassisiin käsitteisiin nähden edes silloin, kun se esittää uusia käsityksiä.

Perinteisissä lähestymistavoissa puhutaan aaltofunktion romahtamisesta. Kausaalitulkinta antaa maailmankaikkeuden, joka ei ole riippuvainen mittalaitteista tai havaitsijoista. Tulkintana se on kausaalinen mutta ei täysin deterministinen. Siksi myös luovuus voi toteutua kausaalisessa tulkinnassa.

Aineessa on vielä tutkimattomia tasoja. Hiukkasten välinen etäisyys ei poista vaikutusta. Epälokaalinen vuorovaikutus poikkeaa klassisesta mekaniikasta. Epälokaalisuus näyttää rikkovan suhteellisuusteorian perusperiaatteen, että mikään signaali ei voi edetä valoa nopeammin.

Kvanttipotentiaalia ei voi käyttää signaalinsiirtoon, joten välitön kvanttipotentiaaliyhteys etäisten hiukkasten välillä ei riko suhteellisuusteoriaa. Epälokaali kvanttipotentiaali yhdistää etäiset hiukkaset välittömästi. Einsteinin vaatimus lokaalisuudesta on vaikuttanut suuresti tulkintamahdollisuuksiin fysiikassa.

Dialogi voisi kuitenkin synnyttää uutta. Kirja Tiede, järjestys ja luovuus peräänkuuluttaakin luovia metaforia. Niiden käyttö edellyttäisi, että erilaisia ja jopa vastakkaisia näkemyksiä pidettäisiin yhtä aikaa mielessä. Se voi olla liian paljon vaadittu, mutta tällöin voitaisiin huomata, että aineen ominaisuudet eivät vielä anna olettaa, että ihmisen tietoisuus voisi merkittävästi vaikuttaa elektroniin fysikaalisessa mittauksessa.

Tästä kirjasta jäi mieleen se, että kaikki kvanttiteorian tulkinnat ja fysikaalisten teorioiden tulkinnat yleensäkin tukeutuvat filosofisiin olettamuksiin kuin myös moniin muihin olettamuksiin. Filosofia tai tulkinta ei ole epätieteellinen elementti itse tutkimuksessa, vaan on mielestäni erittäin tärkeää pystyä kannattelemaan kahta eri näkemystä samanaikaisesti, jotta voidaan päästä synteesiin tai keskusteluyhteyteen edes jotenkin mielekkäällä tavalla. Bohm ja Peat haluavat vapauttaa ne luovat voimat, jotka ihmisessä ja koko maailmankaikkeudessa potentiaalisesti piilevät.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT

Kuvittelu ja uskonto: Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia (SKS, Tietolipas)

Kuvittelu ja uskonto: Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia (2020) ovat toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki. Sen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Tietolipas-sarjassaan. Kyseessä on tieteellinen julkaisusarja.

Kuvittelu on arkisen tuttua kaikille. Mutta millaisena se näyttäytyy tutkimuksen apuvälineenä? Millaista tietoa kuvittelulla tuotetaan? Kuvittelu ja uskonto on SKS:n mukaan ensimmäinen suomalainen kyseiseen aiheeseen keskittyvä teos. Se lähestyy kuvittelua paitsi historiallisena asiana myös moninaisten ilmiöiden analyysin välineenä.

Teos koostuu useista asiantuntija-artikkeleista

Johdannossa kerrotaan kuvittelun historiasta ja kuvittelusta nykypäivänä. Sen jälkeen on artikkeli kuvittelusta keskiajalla tutkimuksen kohteena. (Aila Viholainen) Sitten vuorossa ovat Descartes ja poeettinen mielikuvitus 1600-luvulla (Tomas Mansikka) ja myyttirunouden mieli (Lotte Tarkka).

Artikkelit jatkuvat uskonnollisen kuvittelun rajapinnoilla ja Lourdesin pyhiinvaelluskohteessa (Terhi Utriainen ja Kari Mikko Vesala) sekä kuvittelluissa taivaallisissa todellisuuksissa horrossaarnaaja Helena Konttisen kanssa (Päivi Salmesvuori).

Artikkeleita on paljon. Seuraava artikkeli kertoo antroposofi Kersti Bergrothista sekä kuvittelusta esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana. (Tiina Mahlamäki) Nykyshamanismin artikkeli tekee matkan henkimaailmaan ja takaisin. (Jaana Kouri)

Lopuksi siirrytään ydinsodasta ilmastonmuutokseen (Heikki Pesonen) ja eri tavoin kuviteltuun kristinuskon Jumalaan (Minna Opas) sekä epilogiin uskontotieteestä uskonnon kuvittelijana (Teemu Taira).

Uskontotietelijänä minua kiinnostivat eniten kirjoitukset kuvittelun suhteesta uskontoon ja uskomiseen sekä käsiteanalyysit.

Kuvittelun ja tiedon rajat

Teos lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, voiko kuvittelua analysoida (ts. pitää) tietona. Miten kuvittelua voisi hyödyntää uskontojen ja kulttuurien tutkijoiden työssä? Esimerkiksi historiantutkimuksessa on alettu korostaa historiallisen mielikuvituksen merkitystä tutkijoiden työkaluna. 2010-luvulla kuvittelun käsitteen merkitys on ymmärretty myös uskontotieteessä.

Artikkeleissa tutkimuskohteina ovat uskoon, uskomiseen ja myyttirunouteen sekä uskonnollisiin ilmiöihin kuin myös uskomusmaailmoihin ja uskonnollisiin instituutioihin liittyvät aiheet. Teos Kuvittelu ja uskonto asettuu uskonnontutkimuksen sateenvarjon alle, vaikkakin mukana on poikkitieteellistä tarkastelua. Teoksessa liikutaan lähinnä kulttuuri- ja sosiaalitieteiden rajapinnassa.

Kuvittelun käsitettä hahmotellaan heti teoksen alussa. Mielikuvitus on rekonstruktion väline tutkimustyössä (Markku Hyrkkänen). Artikkeleissa on esoteerisia pohjavirtoja ja ajatuksia. Esoteerisuus voidaan nähdä kuvittelun kontekstina. Tyypillistä esoteerisuudelle on käsitys gnosiksesta, pelastavasta tai korkeammasta tiedosta. (Tiina Mahlamäki)

Kuvittelu kuljettaa kohti sisintä itseä. Esoterikos merkitsee antiikin kreikkalaisittain kuulumista sisäiseen piiriin tai sisäpiiriin. Se viittaa sisäänpäin, sisimpään sekä kreikkalaisfilosofien salaiseen opetukseen (vrt. julkinen). Eksoteerinen eli yleisesti saatavilla oleva tieto oli siis aivan eri asia.

Kuviteltu tieto voi sekin näyttäytyä tietona. Kuvitteleminen liitetään useimmiten kaunokirjallisuuteen ja taiteeseen sekä kansanuskoon, joissa konteksteissa se on ikään kuin sallittua. Se voi olla myös tutkimusväline.

Kuvitteleminen on kertomista, kertomus. Tästä teoksesta jäi mieleen se, minkälaiset mittasuhteet uskonnollinen kuvittelu voikaan saada (esim. Lourdes) ja kuinka toimijat saattavat “omistaa” uskonnollisen kokemuksen, siinä missä tutkijat voivat vain jäljitellä niitä (ts. tavoitella niiden merkitystä osana tutkimusta). Uskontokin on lopulta vain kuviteltava. Voisin kuvitella lukevani tätä teosta uskontotieteen oppikirjana.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM

Iso ajatus: Pitäisikö Jumalalle antaa vielä mahdollisuus?

Tiesin entuudestaan, että Kati Reijonen on hyvä kirjoittaja, suorastaan erinomainen. Viihdyin hänen kirjansa Lyhyt matka perille parissa erinomaisesti.

Matka jatkuu, tämänkin jälkeen on Reijoselta jo julkaistu uusi kirja Vastustamaton. Mutta tämän käsillä olevan kirjan aihe tuntui tosi isolta: Jumala.

Niin se onkin!

“Jumalaton elämä on kuin kofeiiniton kahvi”

Reijonen kirjoittaa siis Jumalasta ja etenkin siitä, miten tieteellisen koulutuksen saanut järkevä ihminen voi vielä uskoa Jumalaan. Miten?!

Kirja Iso ajatus kertoo hengellisestä etsinnästä, tarpeesta etsiä ja löytää todellisuudesta tarkoituksenmukaisuutta. Reijonen etsii jumalaa monista paikoista: uskonnoista, tieteestä ja taiteesta. Hän päättää olla uskomatta mutta jatkaa pian taas etsintää.

Tämäkään teos ei anna tyhjentävää vastausta ikuiseen kysymykseen mutta takakannen mukaan se vie pyhiinvaellukselle, jonka aikana syntyy tärkeä havainto: jumalaton elämä on kuin kofeiiniton kahvi – maku on suurin piirtein sama, mutta jotain olennaista puuttuu.

Lukeminen on vaivatonta, vaikka aihe on iso

Pidän Kati Reijosen kirjoissa siitä, että niiden lukeminen on helppoa ja vaivatonta, vaikka aihe on iso, elämää suurempi. Miten kirjoittaa jostakin, joka on toisille niin pyhä, että Hänen nimeään ei tulisi lausua turhaan ja toisille taas satuhahmo, josta voi vapaasti vitsailla?

Jumala ei ole juutalainen, kristitty tai muslimi, vai onko? Onko Jumala aina jonkin ryhmän keksimää tai ainakin legitimoimaa? Voiko Jumala olla itse keksitty? Reijonen esittää relevantteja kysymyksiä jumalasta.

Jumala-sanan etymologia on epäselvä, ja Reijosen mukaan sana viittaa valoa tarkoittavaan sanaan. Se sopii hänelle hyvin, kuvaamaan ikuista etsintää, valaistumisen havittelua.

Rikas kielenkäyttö

Reijonen käyttää kieltä rikkaasti ja hauskasti sekä itseironisesti: “Istuin yliopiston kuppilassa yhteensä ehkä viisi vuotta katsellen ikkunasta Fabianinkadulle elämää, joka siellä kulki ohitseni.”

“Muistan erään Esa Saarisen pitämän luennon, jonka aikana hän käveli edestakaisin kädessään Jean Paul Sartren kirja Oleminen ja ei-oleminen. En muista luennolta muuta kuin Saarisen toteamukset, ettei hän oikeastaan ymmärtänyt koko kirjasta yhtään mitään ja ettei tätä kuuluisan, ranskalaisen eksistentialistin pääteosta olisi koskaan voitu hyväksyä opinnäytteeksi.”

Reijonen kyseenalaistaa koko akateemisen kulttuurin, siis oman roolinsa siinä. Ja niin minkäkin olen usein tehnyt. Samaan aikaan en tiedä, mihin muuhun tukipylvääseen voisimme enää nojata valeuutisten ja salaliittoteorioiden hallitsemassa maailmassa.

Pako sisäänpäin

Reijonen kertoo, kuinka yliopistomaailma alkoi ahdistaa häntä. Millään ei tuntunut olevaan mitään merkitystä, ei ainakaan filosofialla, joka esittää itse näitä merkityksiä. Kati alkoi käydä kirkossa, katolisessa. Messu vaikutti salaperäiseltä, sen tunnelma erosi esi-isien paljaaksi riisutusta luterilaisesta jumalanpalveluksesta.

Vaikka oma aikamme julistaa materialismia, niin elämä ilman Jumalaa on mahdollista myös nähdä epä-älyllisenä ja jopa sietämättömänä, koska jumalausko antaa merkityssisältöä elämään samalla, kun se antaa älyllisen pohdinnan paikan ja tilan sekä haasteen.

Katin matkaa on hauskaa ja kutkuttavan ihanaa seurata. Hän ei jää liian pitkäksi aikaa yhteen paikkaan tai teemaan, vaan etenee hyvässä ja miellyttävässä tahdissa. Luin kirjan älypuhelimeni näytöltä ääni- ja e-kirjapalvelusta, vaikka pidänkin kaikista eniten rapisevista paperikirjoista.

Lopuksi

On turha kuvailla enempää tätä matkaa, koska Kati Reijonen kertoo sen kaikista nautittavimmin, yksityiskohtaisimmin ja hauskimmin kirjassaan Iso ajatus, koska hänellä on kirjoittamisen lahja. Onko Jumala jossain muualla kuin ajatuksissa? Onko Hän vain iso ajatus?

“Jossain Metsätalon ikkunoiden takana huusi, sykki ja väreili elämä, josta käsitteet, termit, teoriat ja sanat sinkoilivat kuin kipinät nuotiosta.” Trust me, I know. I have been there. Mutta kävelin aina sen karaokebaarin ohitse, koska olin liian tunnollinen opiskelija. Damn it!

Iso ajatus on tieto- ja matkakirja, joka vie mennessään kaikki elämänfilosofiasta kiinnostuneet. Kati päästää iholle, elämäänsä. Rukoileminen on joka tapauksessa Katista terveellistä, heittäytymistä jonkin ulkopuolisen voiman varaan. Se tekee joskus tosi hyvää, siis kaikesta suorittamisesta irti päästäminen.

Kun etsimme Jumalaa, emmekö etsi itseämme? Minäkin kirjoitan Hänestä isolla alkukirjaimella, koska pienellä alkukirjaimella kirjoitettu jumala ei ehkä enää olisi Jumala, Hän. Näin iso ajatus pienellä alkukirjaimella ei puhuttelisi, kuten Kati puhuttelee.

— Tea Holm, FT, TM

Psst! Kirja on e-kirjana Book Beatissa.

Puolalaisen torimuijan palttoo on täynnä mystiikkaa ja historian havinaa

Olen osasyyllinen kirjan Puolalaisen torimuijan palttoo (Anuirmeli Sallamo-Lavi) ilmestymiseen. Tällä kirjalla on edelleen tietoisuutta muuntava vaikutus, kuten kirjan takakannessa lainauksekseni on laitettu. Esiluin sen Basam Booksia varten – ja suosittelin.

Kirjaan uppoaa kokonaan, kuten kirjailija Riitta Jalonen toteaa. Puolalaisen torimuijan palttoossa lakkaa kuitenkin ajattelemasta ja analysoimasta aivan kaikkea, vaikka kirjoittaja itse, kertojan äänellä, niin tavallaan tekeekin.

Tai oikeastaan hän vain kyseenalaistaa tapahtumat, joita ei oikeassa elämässä voi tapahtua. Kyselen: Onko kyse lopulta vain unesta? Samaan aikaan kirjailija Anuirmeli Sallamo-Lavin oman elämän takaumat Liisasta, joka lobotomoitiin, pulpahtelevat pintaan, ja lopulta ei lukijakaan enää tiedä, mikä on totta.

Ehkä hyvä niin.

Elämä on ihme

Elämä on täynnä ihmeitä ja yllätyksiä kuten tämä kirja, jossa Anneli siirtyy nykyajasta vuoteen 1919 Krakovaan, Puolaan, sen entiseen pääkaupunkiin. Torielämä tuntuu niin todelta, samoin kuin siirtyminen kellarivessan kautta toiseen todellisuuteen. Juutalaiset elävät omaa elämäänsä siellä 100 vuotta sitten samaan aikaan kun Anneli seikkailee vuosissa 1945 (Kotkassa) sekä 2019 (Krakovassa).

Totta kai tällaisen teoksen lukeminen vaatii oman mielikuvituksensa venyttämistä, ajalla ja avaruudella sekä suhteellisuusteorialla leikkimistä. Ja jotenkin kummallisesti niitä ei tarvitse ajatella sen enempää, mitään ei tarvitse ymmärtää tai tajuta, ellei tahdo. Tarina kuljettaa lukijaansa kädestä pitäen.

Se saa toki pohtimaan sitä, mitä on aika, mitä on elämä, onko meillä vapaata tahtoa, mutta siltikin homman juju on jossakin muualla. Kerronta on se, mikä tekee kaiken eläväksi, ja juoni on ikään kuin vain sivutuote.

Puolalaisen torimuijan palttoo on niin soljuvaa ja vahvaa sekä sisäänsä kuplaan sulkevaa tekstiä, että sitä melkein sanoo höh, kun se kaikki loppuu, eikö tässä ole enempää sivuja? Niitä on vajaat sata, mutta olen ymmärtänyt, että jatkoa on luvassa.

Kirjailijasta ja kertomuksesta, josta totta ainakin toinen puoli

Kirjailija Anuirmeli Sallamo-Lavi (s. 1963) on kirjallisuuden ammattisuomentaja, joka on suomentanut muun muassa Diana Gabaldonin Matkantekijän (Outlander, joka löytyy sarjana Netflixistä.) Sallamo-Lavi on kirjailija, kääntäjä ja mystikko sekä aikamatkaaja uusimmassa kirjassaan.

Kertomuksessa totta on ainakin toinen puoli, ja hyvä niin. Vaikka luin kirjan käsikirjoituksen viime vuonna ja nyt luin sen toistamiseen, niin mikään ei tuntunut tylsältä tai vanhalta tai jo koetulta tai kuluneelta paitsi ehkä se palttoo, takki. Se lienee mestarikirjoittajan merkki, että sama teksti vetoaa yhä uudestaan.

Heksagrammi on juutalaisuuden tunnus, merkki. Symbolin on uskottu suojaavan pahoilta voimilta: Magen David. Daavidintähti otettiin käyttöön ensimmäisinä vuosisatoina jaa. eli paljon kuningas Daavidin ajan jälkeen. Symbolilla on koristeltu hautakiviä, rukouskirjoja ja synagogia. Ehkä kyseinen tähti on aika-avain, ulottuvuuksien välinen avain.

Mielikuvituksella saa leikitellä, sillä pitääkin leikitellä. Minulle on vihjattu, että tämä matka jatkuu ja jatkuu… Ja hyvä niin.

Rakastan lukea kirjoja, joihin uppoutuu kuin pumpuliin ja joihin vajoaa kuin suohon ja joihin imaistaan kuin kuplan sisälle. Sellaiset kirjat kannattelevat tätä päivää historian kautta ja tekevät maailmasta edes hetkeksi paremman paikan. Joskus se käy kärsimyksen kautta, lopulta kaikki käy hyvin. Niin tässäkin kertomuksessa. — Tea Holm, kirjailija ja teologi

Heijastus menneisyydestä: Suomalaisten kokemuksia edellisistä elämistä

Heijastus menneisyydestä käsittää suomalaisten kokemuksia edellisistä elämistä. Se myös avaa tuota käsitettä laajemmassa kontekstissaan kuten elämänfilosofisessa. On mielenkiintoista, kun suomalaislapsi sanoo: “Kun minä kuolin, minä elin!”

Lapset joskus olevinaan muistavat aikaisempia inkarnaatioitaan eli lihaksi tulemisiaan, entisiä elämiään. Reinkarnaatio-oppi on itse asiassa ikivanha ja tunnettu jo Veda-teksteissä.

Hindulaisuus ja buddhalaisuus pitävät sisällään jälleensyntymis- ja sielunvaellusopit. Dejavu-kokemus eli jonkin tilanteen uudestaan elämisen tunne on nuorilla melko yleinen. Se on samantyyppinen kokemus kuin entisen elämänsä muistaminen.

Heijastus menneisyydestä on ensimmäinen tutkimus, joka käsittelee myös suomalaisten kokemuksia edellisistä elämistä. Kertomukset ja muistikuvat niin sanotuista entisistä elämistä antavat vastauksia ainakin näennäisesti siihen, miksi olemme syntyneet ja miksi elämä on ylä- ja alamäkineen muotoutunut juuri sellaiseksi kuin se on.

Teos antaa vertaistukea toisille kokijoille, tutkimustietoa regressioilmiöstä kiinnostuneille sekä inspiraatiota jokaiselle, joka haluaa laajentaa käsityksiään elämän ja kuoleman mahdollisuuksista. Kirjoittaja FM, TM Miia Kontro on teologian väitöskirjatutkija, tietokirjailija ja runoilija. Kontron esikoistietokirja Portilla (2018) käsitteli suomalaisia kuolemanrajakokemuksia.

Entisistä elämistä on moneen

Suomalaisten kokemuksissa entiset elämät näyttäytyvät niin voimanlähteenä kuin selittävänä tekijänä. Ne ikään kuin merkityksellistävät tätä hetkeä ja myös elämää. Ihminen voi esimerkiksi uskoa, että tietyt taipumukset johtuvat aikaisemmista olemassaoloista. Sama koskee elämäntapahtumia kuten haasteita.

Joskus entisen elämän muistaminen on poistanut tunnetason ongelman tai jonkin fyysisen vaivan, tai sitten tunne tai kipu on saanut selityksen. Esimerkiksi eräs nainen muistaa intiaanielämänsä, jossa hänet oli kuristettu sodassa kuoliaaksi. Siksi poolopaitojen käyttö oli ollut vaikeaa. Regressiohoidon jälkeen ei ollut enää ahdistusta kurkussa.

Menneisyyden tunteminen voi auttaa eheyttämään omaa elämäänsä. Menneen elämän muisto liittyy yleensä johonkin aikaisempaan aikakauteen, ja jopa toiseen kulttuuriin, ei siis lapsuuteen. Valemuistojen mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa.

Menneiden elämien kohdalla keskitytään tarinaan ja siihen, mitä tuo tarina oletetusta aikaisemmasta elämästä ihmiselle antaa. Miten se häntä palvelee?

Teoksen Heijastus menneisyydestä lopussa on mielikuvaharjoitus, jonka avulla voi kokeilla päästä kokemaan oma mennyt elämä. Voi eläytyä tiettyyn tilanteeseen mahdollisesti omassa menneessä elämässä. Mieli rakentaa merkityksiä kuvitellun menneisyytensä kautta.

Liikevoimasta

Eräässä kokemuksessa puhutaan menneiden elämien liikevoimasta. Ehkä kun tuo liike lakkaa, sielu saa olla rauhassa, levätä. Moni ei pidä ajatuksesta uudesta elämästä, koska se todennäköisesti pitää sisällään inhimillistä kärsimystä.

Jälleensyntymisusko on yleistä eikä suoraan riippuvainen omasta uskonnosta tai kulttuurista tai edes kouluopetuksesta (uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetuksesta). Maailmankatsomus ei siis suoraan määrää sitä, uskooko tai voiko henkilö uskoa jälleensyntymiseen eli oman sielun uudelleen ruumillistumiseen.

Onko reinkarnaatio uskon asia? Tavallaan se sitä on, mutta Miia Kontro huomauttaa teoksessaan Heijastus menneisyydestä, että maailmassa vaikuttavat fysiikan lait toimivat siitä huolimatta, uskooko ihminen niihin vai ei. Jos jokin on luonnonlaki, se myös on sitä.

Painovoima toimi uskoo siihen tai ei. Jos jälleensyntyminen on totta, niin se tapahtuu uskomisesta huolimatta. Toisaalta edes psykiatri Ian Stevenson, joka tutki useita niin sanottuja (lasten) jälleensyntymismuistoja ja merkitsi niitä tuhansia muistiin, ei voinut lausua niistä mitään vedenpitävää lopputulosta.

Kyse on siis uskon asiasta. Mutta ihmismieltä kiehtoo silti kysymys siitä, voiko jälleensyntyminen olla totta tai loogisesti mahdollista? Onko kirkko sitä joskus opettanut? Onko se poistettu Raamatusta? No, kristinuskoon se ei ole koskaan kuulunut sen virallisessa linjassa, mutta voit lukea itse lisää kirjasta Heijastus menneisyydestä.

Mieli on erinomainen asioiden sepittäjä ja tarinankertoja

Suomalaiseen metsästyskulttuuriin kuulunut uskomus elämän kiertokulusta, mahdollisesti myös samanismi, on perustunut jossakin määrin jälleensyntymiseen. Maatalouskulttuuri kiinnitti ihmiset aloilleen peltotilkkuun. Silti pihapiirissä liikkui vainajia, tonttujakin.

Yliluonnollinen todellisuus on siis aina ollut olemassa tavalla tai toisella. Tiede ei pystykään selittämään kaikkea. Miksi sen pitäisikään? Ihmisen kokemusmaailma on tavattoman rikas. Annetaan sille arvostusta. Olemassaolon pohtiminen ei ole koskaan tylsää. Se on jännittävä seikkailu kuten elämäkin.

Esoterialle on leimallista ajatus ihmisen henkisestä kehityksestä jälleensyntymissä. Teosofia toi jo esiin tämän ajatuksen 1800-luvulla. Onko sielun kehitys oppimista elämällä? Onko tarkoitus, että me ymmärrämme elämän luonteen ja tulemme sitä kautta paremmiksi ihmisiksi? Henkisiksi ihmisiksi.

Jälleensyntyminen selittää kyllä eriarvoisuutta, vajavaista kykyä mutta myös erityislahjakkuutta. Goethen mukaan niin kauan kuin ihminen ei tunne elämän ja jälleensyntymisen totuutta, hän vaeltaa muukalaisena maan päällä.

Monen kokemus viittaa siihen suuntaan, että on jotakin enemmän kuin tämä puhdas materialismi.

Myös monet suomalaiset uskovat jälleensyntymiseen

Teoksen Heijastus menneisyydestä anti on mielestäni siinä, että se paljastaa myös suomalaisten uskovan jälleensyntymiseen, koska myös suomalaislapsilla on menneiden elämien muistoja. Perhe ei ole mitenkään uskonnollinen eikä usko jälleensyntymiseen, mistä huolimatta lapsi kertoo toisesta äidistään tai aikaisemmasta olemassaolostaan.

Uudistunut elämänasenne ja syvällinen näkemys elämästä sekä elämänilo ovat sivuvaikutuksia siitä, että mennyt elämä on tullut uudelleen eletyksi, muistetuksi. Mutta onko se kuitenkin niin, että kuka menneitä muistelee, sitä tikulla silmään? Vai onko se tilaisuus antaa anteeksi? Ehkä se on molempia ja ehkä siksi me emme muista kuin osan kokonaisuudesta. Kaikella on tarkoituksensa.

Elämän tarkoituksen muistaminen ikään kuin menneiden elämien kautta on kokemus, joka usein muuttaa ihmistä perustavanlaatuisesti. Se muuttaa hänen arvojaan mutta myös jumalakuvaansa sekä asennoitumistaan koko elämää ja muita ihmisiä kohtaan.

Lopuksi

Olisin kaivannut kirjaan enemmän kokemuksia ja analyysia, mutta uskon, että tämä on vasta “johdantoa” itse asiaan. Ehkä kirjan myötä muistoja herää lisää. Suomessa tämäntyyppistä tutkimusta on on ollut vaikea rahoittaa, mistä syystä sen tekeminen on haastavaa.

Poistunut kuolemanpelko kuvastaa menneen elämän muistamiskokemuksen vaikuttavuutta. Mihin maahan tai kulttuuriin sinä tunnet vetoa? Onko jokin paikka tai joku ihminen tuntunut valmiiksi tutulta tai kuin vanhalta ystävältä tai rakastetulta? Joissakin kirjan suomalaisissa kokemuskertomuksissa selvänäkijä on vielä vahvistanut oman kokemuksen tai muiston siitä tietämättä.

Sielulla on monenlaisia kykyjä, aisteja, ja ehkä sielunkumppanuuskäsityskin juontaa juurensa historiasta: yhteisestä menneisyydestä. Tai ehkä me ihmisinä vain haluamme uskoa niin, koska se tekee kaikesta paljon merkityksellisempää.

Jos meissä on elävä sielu, elämän henkäys, ei ole kummallista uskoa, että se siirtyy ajassa ja paikassa sekä avaruudessa. Jos syntyy yhdesti, voi syntyä kahdesti tai kolmesti. Kiitos Miia Kontro, että kirjoitit tämän kirjan, koska se avaa ovia viisaasti ja varovasti, ei leikiksi laskien tai tuomiten tai liiaksi ihmetystä herättäen, vaan kunnioittavasti.

Materialismi on uskoa siihen, että vain näkyvä maailma on olemassa. Henkimaailmaa tai mitään hengellistä olemassaoloa ei sen mukaisesti ole. Sielu on vain aivojen tuote. Tämän kirjan luettuaan jää pohtimaan sitä, oliko muna vai kana ensin. Oliko henki vai aine ensin?

— Tea Holm, FT, TM

Tukahdutetuista tunteista vapautuminen voi auttaa terveysongelmissa

Vapaudu tukahdutetuista tunteista on uutuuskirjan nimi ja samalla se on ohje, joka on helpommin sanottu kuin tehty. On kuitenkin ajoittain ihan tervettä kiinnittää huomiota omaan tunne-elämäänsä. Jokainen saa kirjoista omat oivalluksensa. Huomasin, että tässä kirjassa tunteita kuvaillaan emotion sanan kautta: e-motion eli energia liikkeessä.

Tunteiden tulisi liikkua mahdollisimman vapaasti ilman, että niitä luokittelee kielteisiksi (“ei saa tuntea”) tai myönteisiksi (“saa tuntea”). Kaikki tunteet kuuluvat elämään, ja kun tunteen antaa tulla, se menee noin puolessatoista minuutissa ohitse. Kun tunteen päälle kehitetään tarina, kuten uhritarina, niin tunteet voivat kestää vuosia tai jopa vuosikausia.

On parempi voittaa itsensä kuin tuhat taistelua.
Silloin voitto on sinun omasi.
Sitä ei voi ottaa sinulta pois,
eivät enkelit tai demonit, ei taivas tai helvetti.
– Buddha

Tunteiden tukahduttaminen

Tunteita tukahdutetaan paljon, etenkin negatiivisia tunteita, kuten häpeää, vihaa ja pelkoa sekä arvottomuutta. Teoksen Vapaudu tukahdutetuista tunteista kirjoittajat Ilkka ja Harri Virolainen ovat sitä mieltä (myös tutkimustietoon pohjaten), että ärtymystä tai kielteistä tunnetta ei tulisi tukahduttaa tai kieltää.

Emotionaalinen kipu tulisi vain kohdata. Ei muuta. Se tulisi kokea, koska se vaikuttaa ihmisen toimintaan. Ihminen voi toimia epäsuotuisalla tavalla välttääkseen tiettyjä tunteita. Tunteisiin liittyy myös uskomuksia. Kielteisiä tunteita ei pidetä sallittuina aivan kuin niiden kokeminen johtaisi ikävään lopputulokseen. Niin ei kuitenkaan tarvitse olla.

Tunteiden näyttäminen saatetaan tulkita myös heikkoudeksi. Tunteiden ilmaisusta voi seurata myös hylkääminen, mistä syystä ihminen voi kokea, että on turvallisempi pitää mölyt tai tunteet mahassaan. Moni myös pelkää kontrollin menettämistä. Liika kiltteys on kuitenkin kuluttavaa.

Suomalainen mies ei puhu tunteistaan, vai puhuuko? On hienoa, että Harri ja Ilkka ovat kirjoittaneet tämän kirjan. Kiitos siitä. Jos pelkää muiden ihmisten reaktioita, ei voi tehdä elämässään mitään itselle todella tärkeää. Kaikkia ei voi miellyttää samanaikaisesti. Ei vain voi, vaikka kuinka toivoisi ja haluaisi.

Vihaajasi eivät vihaa sinua.
He vihaavat itseään.
– Rob Dial

Keho on kuin peili ja sananen anteeksiannosta

Jumissa oleva kroppa voi viestiä siitä, että ihminen tukahduttaa tunteitaan. Kehon asento vaikuttaa tunnetiloihin ja päinvastoin. Kehonkieli ja tunnetilat myös välittävät ensivaikutelman ihmisestä. Ihmiseen suhtaudutaan sen mukaisesti, miten hän kehollisesti on olemassa.

Kirjassa Vapaudu tukahdutetuista tunteista on luku anteeksiannosta ja sen voimasta. Anteeksi antaminen ei muuta menneisyyttä, mutta se parantaa ihmisen itsensä. Stressi vähenee, riski sydänsairauksiin pienenee ja jopa kolesteroliarvot paranevat. Unenlaatu paranee sekin anteeksiannon myötä.

Anteeksianto vaikuttaa jopa urheilusuoritukseen parantavasti!

Etenkin parisuhteessa siitä voi olla hyötyä, että ymmärtää anteeksiannon mekanismin. Mykkäkoulu, läheisyyden välttely, töksäyttely, sarkastiset kommentit ja muut sellaiset kielivät usein siitä, että tunteita on jotenkin loukattu. Asiat jäävät joskus kaivelemaan vuosiksi. Mielensä pahoittamisesta tulisi siirtyä anteeksiantoon, joka vapauttaa myös omaa luovuutta.

Anteeksianto ei ole yksittäinen teko,
se on pysyvä asenne.
– Martin Luther King

Toimimattomat elämät ja kurjat kohtalot?

Monet avioerot johtuvat siitä, että ihmiset eivät osaa säädellä tunteitaan kuten vihan tunteitaan. He mieluummin vihaavat kuin rakastavat toista. He mieluummin tuntevat yksinäisyyttä ja tavallaan vihaavat itseään kuin rakastavat itseään.

Vihaamisesta on voinut tulla tapa toimia niin sukulaisuussuhteissa kuin ihmissuhteissa yleensä. Viha satuttaa eniten ihmistä itseään. Se on kuin myrkky, jota ihminen jatkuvasti juo. Tunteet myös tarttuvat. Haluatko tartuttaa ihmisiä turhautumisen tunteilla? Vai olisiko rakkauden tartuttaminen rakentavampaa?

Stressiä lisäävät ja aiheuttavat tunteet jäykistävät ja tuhoavat kehoa sisältä. Rakkaus ja muut myönteiset tunteet sen sijaan rakentavat kehoa. Ne auttavat sitä pysymään vahvana. Mieli voi hyvin, kun keho voi hyvin. Ihminen kantaa usein toisten tunteita.

Tutkimusten mukaan tunteet tarttuvat ja traumat sekä niiden mukaiset toimintamallit siirtyvät ihmiseltä toiselle. Kun laskee irti kehomielensä tukahdutetuista tunteista ja traumaattisista kokemuksista, vapauttaa itse itsensä. On tunnistettava, kenen tunteesta oikeastaan on kyse. Ihminen tunnistaa sen, onko tunne lähtöisin omasta itsestä vai onko se tullut häneen ulkoa.

Äidin tunteet, kuten pelko, viha,
rakkaus ja toivo muiden muassa,
voivat biologisesti muuttaa
jälkeläisen geneettisen ilmaisun.
– Bruce Lipton

Vapaudu tukahdutetuista tunteista jakautuu kolmeen osaan

Jokaisessa osiossa käsitellään tunteita. Osa 1 esittelee lähtökohtia tunteiden kokemiseen, osa 2 käsittää tunteet elämän eri osa-alueilla kuten ihmissuhteissa ja osa 3 antaa keinoja tunteiden käsittelyyn. Emotionaalinen kipu ei voi tappaa ihmistä, mutta jos hän pakenee itseään ja tunteidensa käsittelyn mukanaan tuomaa kipua, niin se voi todellakin vaikuttaa hänen terveyteensä kielteisesti.

Olo voi helpottua, kun kohtaa vanhempiinsa, puolisoonsa, lapsiinsa, sukulaisiinsa ja niin edelleen liittyvät painavat, kätketyt tunteet. Ihmissuhteissa on helppo ylläpitää kulissia, jotta saisi muiden ihmisten hyväksynnän. Jos uskaltaa olla oma itsensä, saa ympärilleen ne itselle oikeat ihmiset. Ihmisen ei enää tarvitse etsiä rakkautta tai hyväksyntää ulkopuolelta, koska hän on löytänyt sen sisäpuolelta.

Virolaisten kirjan sanoma on yksinkertainen. Se on samalla kertaa sekä helppo että on vaikea. Ydinsanoman käsittää järjellä, mutta jotta asiat sisäistää ja voi hyväksyä, niin siihen vaaditaan työtä ja harjoittelua. Vapaudu tukahdutetuista tunteista sisältää hyviä harjoituksia, joita voi tehdä jo lukiessa. Se kertoo ihmisistä, jotka ovat kantaneet mukanaan omia käsittelemättömiä tunteitaan vuosikymmeniä mutta päästäneet niistä sitten irti.

Tässä mielessä kirja antaa vertaistukea mutta ei samaistuttavia kohteita kielteisessä vaan myönteisessä mielessä. Onnellisuutta tai tyytyväisyyttä ei voi tuntea, jos ei hyväksy itseään tai jos aina vain odottaa toisten hyväksyntää. Vaikeus sanoa ei esimerkiksi voi liittyä MS-tautiin, joka on keskushermoston sairaus. Stressi taas vaikuttaa haitallisesti hermostoon.

On tärkeämpää tietää,
minkälaisella persoonalla on sairaus,
kuin minkälainen sairaus persoonalla on.
– Hippokrates

Kun koiranpentu kohtaa pelottavan tilanteen, se jähmettyy. Jos sen vetää pois tilanteesta, pelko jää päälle, koska sen on annettu paeta esim. pelottavaa ääntä. Jos sen antaa tarkastella kaikessa rauhassa tilannetta, kuten sitä, että pelikentällä pelataan kovaäänisesti koripalloa (pallo osuu maahan tum tum, pelaajat huutavat tai kannustavat toisiaan), se katselee hetken sitä touhua ja sen jälkeen ravistaa jännityksen pois kehostaan. Me ihmiset jäämme helposti tuohon jännittyneeseen tilaan.

– Tea Holm, kirjailija ja teologi