Siskonpeti on kirja, joka potkii suakin perseelle

Kirja Siskonpeti siis ihan aikuisten oikeesti lupaa takakannen tekstissään: “Pyhyys on tässä, se potkii sua perseelle!” Kyseessä on Sanna Vaaran kolmas teos, joka ei kuitenkaan ole naurupläjäys vaan ennemminkin syvällinen elämäntarina. Sanna nimittäin kertoo kautta kirjansa siskonsa syöpään sairastumisesta sekä reaktioista itsessään ja lähipiirissään sellaisen mörön kuin kuolema äärellä.

Niinhän se on, että elämään kuuluu kaikki, myös kuolema. Mitä ajatella tai tehdä, kun läheinen sairastuu syöpään ja saa elinaikaa noin puoli vuotta? Sanna Vaaran päässä risteilevät monet joskus kummallisetkin ajatukset. Ronski huumori, paniikki ja itkukohtaukset sekä itkupotkuraivarit ovat keinoja selviytyä silloinkin, kun selviytymismahdollisuuksia ei käytännössä enää ole.

Sisko on lähetetty kotiin: kuolemaan. Aika karu, riisuttu ja pysäyttävä lähtökohta kirjalle. Mutta tämä kirja ei vain itketä, se myös naurattaa, koska Sanna Vaara. Samalta kirjailijalta on ilmestynyt aikaisemmin kirjat Maa kutsuu! ja Modernien munkkien matkassa. Tämä on samaa taattua laatua.

Kirjoittaja käy teoksessaan Siskonpeti läpi aiheita laidasta laitaan. Välillä kelataan lapsuutta, välillä nuorta aikuisuutta. Suvun traumat ja ristit tulevat nekin pintaan ikään kuin odottamaan kärsivällisesti niiden käsittelyä. Ehkä myös anteeksiantoa.

Kuolemanpelko ei jätä ketään rauhaan. Se on itse asiassa elämänpelkoa. Miten sinä eläisit, jos tänään olisi sinun viimeinen päiväsi? Tekisitkö jotakin toisin? Oikeastaan itse jäin pohtimaan tämän teoksen äärellä sitä, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. En olisi siinä tapauksessa edes sama ihminen, jos olisin tehnyt jotakin toisin.

Oppi olisi mennyt ohitse. Peli olisi jäänyt pelaamatta tai pelattu toisin. Itselleni kuolema ei sinänsä ole aiheena uusi, koska olen tutkinut sitä akateemisesti toista vuosikymmentä, ehkä jopa kolmatta vuosikymmentä, jos laskutoimitus aletaan siitä 19-vuotiaasta opiskelijatytöstä, joka aloitti teologian opinnot. Aina kun tutkitaan Jumalaa, tutkitaan myös ihmistä, sekä elämää ja kuolemaa. Ympyrä sulkeutuu kuten kirjassa Siskonpeti.

Kirjoittajan mielentiloihin on helppo eläytyä ja jopa samaistua mutta vain jossakin määrin. Menetin oman mummini syövälle. Mummini oli minulle tavanomaista läheisempi, koska asuimme samassa taloudessa lapsuuteni monet vuodet. Mökkeilimme ja kävimme useita kertoja ulkomailla kahdestaan. Kun mummini soitti minulle pitkään syöpää sairastaneena jäähyväispuhelun, kuulin (kauhukseni ja järkytyksekseni), kuinka hoitaja sanoi toisessa päässä, ettei hänellä ole tähän aikaa (siis puhelimen pitelyyn), eikä mummini jaksanut sitä itse pidellä. Puhelu kesti vain muutaman minuutin, siinä kaikki.

Olen menettänyt myös koirani imusolmukesyöpään. Monilla meistä on menetyksiä, ja syöpä on siitä katala vihollinen, että se hiipii elämään salaa, ja kun se havaitaan, voi hyvinkin olla jo liian myöhäistä. Menettämistä on vaikea hyväksyä. Sitä, että kuolema on aina läsnä. Vaihtoehto. Eikö elämän kuuluisi jatkua myös minun ympärilläni, ei vain minussa itsessäni, niin kauan kuin minä elän?

Kukaan ei halua jäädä yksin, eikä menettää ketään itselle rakasta. Mutta joku aina ostaa sen menolipun, ja joku jää samalle paikkakunnalle, ihmettelemään. Tässäkö tää oli? Kuten Arttu Wiskari laulaa.

Autohuutoterapia voi auttaa hetkeksi, samoin kuin puntit täristen pelkoja päin meneminen, kuten Sanna Vaara teoksessaan Siskonpeti asiaa valottaa. Varjoissa on kuitenkin joskus kuljettava, siellä missä kuljimme kerran, vain nähdäkseen valon.

Sanna Vaaran kirja on myös kirja erityisherkkyydestä. Siitä, miten herkkyys ja elämä sopivat yhteen. Vaaraa lukiessa naurattaa välillä hillittömästi. En uskaltanut lukea teosta julkisissa kulkuvälineissä, koska vaarana oli, että vuoroin tyrskähtelen ja vuoroin pyrskähtelen. Ajatus, että ton täytyy olla hullu, olisi ollut liikaa jo katseena, kun kirjan aihe muutenkin on niin rankka.

Liika on liikaa, elämässä yleensäkin. Kirja Siskonpeti sopii mainiosti pimeisiin ja ankeisiin sekä tylsiin, mitään sanomattomiin syysiltoihin, joissa lepattavat steariinia valuvat kynttilät tuulen ulistessa nurkissa ja ulsterin alla. Voisi kuvitella, että kirjan Siskonpeti pimeys on liian paksu ja alaspainava, että sitä jaksaisi lukea syyspimeällä.

Kuun läsnäolon huomaa vasta täydenkuun ikkunasta huoneeseen lankeavasta valosta. Kirjassa on onneksi myös monia valoisia hetkiä, jotka aukeavat ihmismielen syövereistä. Sanna Vaara kirjoittaa viisaasti: “Kuolema kasvaa meissä syntymästä asti.” Mutta hei, niin kasvaa elämäkin!

Siskonpedin yhtenä kantavana teemana on myös henkisyys, sekä se, kuinka väärin henkisyys onkaan ymmärretty. Ei joka ikinen ajatus toteudu: ei joka ikinen tunne- tai tahtotila manifestoidu. On vaarallista ajatella, että itse aiheuttaa kaiken, on kyse sitten hyvästä tai vähemmän hyvästä, ja jopa pahasta. Usein elämä vain tapahtuu. Se ei ole kenenkään vika.

Kivana vivahteena kirjassa ovat kirjoittajan omat henkiset kokemukset. Ne on ripoteltu muun tekstin joukkoon taitavasti niin, että siitä kaikesta ei tule mössöä vaan merkityksellistä. Pidin paljon unikohdista. Siitä, kuinka unet voivat kertoa, mitä tuleman pitää. Ehkä ihminen tietää alitajuisesti sen, mitä tulee tapahtumaan. Kuten Olaville, sille lapsuuden aikuiselle. Ja mitä ihmettä tapahtuikaan siinä pyörätuoliunessa. Härregud!

Ihminen saa kuolla. Ihminen saa myös elää. Siskonpeti osoittaa, kuinka kuoleminen on kokemus kuten eläminenkin. Sen mukaan “elämä on unta, ja me unissakävelijöiden seurakunta”. Sanna Vaara riimittelee kautta kirjansa. Hän saa lukijansa kysymään: “Millainen seurakunta minun ympärilläni olisi, jos olisin vakavasti sairas, kuolemaisillani?”

Sitä voisi olla hyvä miettiä. Mikä on tärkeää? Mikä on tärkeintä?

Elämälle kiitos, on mielestäni tämän kirjan koko pointti. Sillä, mitä kirjoittaa, on merkitystä, jollekin, joillekin. Siskonpeti toimii vertaistukena, matkakumppanina, tunteiden sanoittajana ja siskona sekä pakopaikkana kylmässä maailmassa, jossa sydän ei koskaan saa olla kylmä. Sillä se sykkii kuten elämäkin.

Kirjaesittelyn on kirjoittanut KirjailijanBlogin Tea Holm. Kursiivit ovat siis omia heittojani. “Heittomerkein” merkityt kohdat ovat suoraan Sannan kirjasta.

Totuus on korkein hyve: Pekka Ervastin elämäkerta — Valo tulee Pohjolasta?

Ruusu-Ristin perustaja Pekka Ervast (1875-1934) oli teosofi ja kulttuuri-ihminen, sydämen sivistynyt, joka halusi saattaa omat syvähenkiset mietiskelynsä ja kokemuksensa muiden saataville yleisesti ymmärrettävään, joskaan ei aina hyväksyttyyn, muotoon.

Hän otti toimintansa lähtökohdaksi omat mystiset kokemuksensa. Tätä tuki teosofia laajempana viitekehyksenä. Pekka Ervast oli suomalaisen teosofisen liikkeen polunraivaaja, jolta jäi perinnöksi laaja kirjallinen tuotanto.

Teosofisen Seuran tunnuslauseena on “totuus on korkein uskonto”, jonka hän esitti myös muodossa “totuus on korkein hyve” korostaen elämän ehdotonta eettistä perustaa.

Uusi elämäkerta

Aiemman elämäkerran Pekka Ervastista on kirjoittanut Aimo Mela, ja kyseinen vuonna 1956 julkaistu teos on ladattavissa Ruusu Ristin verkkosivulta. Uuden elämäkerran tekijä on Erik Gullman, joka on perehtynyt jo vuosikymmeniä Ervastin ajatteluun ja kirjoittanut teosofiasta pro gradun Teosofia ja Suomen uusromantiikka: kansallishengen inspiraatioita Ervastista Leinoon.

Ervastin perintö elää yhä, ja hänen kirjoituksiaan on koottu verkkosivustolle Pekkaervast.net. Teos Totuus on korkein hyve: Pekka Ervastin elämäkerta on paitsi historiallinen katsaus suomalaiseen teosofiaan myös muhkea lukupaketti sivumäärän ollessa noin 300 sivua.

Monissa eri elämänvaiheissa

Pekka Ervastin elämäkerta kuvailee Pekka Ervastin perheoloja, lapsuudentapahtumia kuten äidin kuoleman, koulupoika-ajan Helsingin Suomalaisessa Alkeisopistossa, nuoruuden ja ylioppilasajan, ripille pääsyn sekä teosofisen vaiheen enteilyt. Näkökulma on kaiken aikaa teosofi Ervastissa, mikä on myös perusteltua. Antoihan Pekka Ervast kasvot suomalaiselle teosofialle.

Kirja kuvailee Ervastin näkyjä ja unia sekä mystisiä kokemuksia kuten uudestisyntymiskokemusta eli valo- ja Kristuskokemusta sisäisestä valosta, joka niin heikkona ihmisessä loistaa. Ervastin mielestä oli olemassa toinen ruumis: henkisempi ruumis.

Sisäisestä kutsumuksesta Ervast kävi omin päin työhön, tutustui salaiseen oppiin (kuten Blavatskyn Salainen oppi -teokseen) ja kävi kirjeenvaihtoa Teosofisen Seuran johdon kanssa sekä kohtasi itsekin El Morya -mestarin. Hän koki, että hänellä oli omakohtaista kokemusta ihmisen kuolemattomuudesta. Hän kohtasi näyissään ja matkoillaan siis myös H. P. Blavatskyn nimeämiä mestareita.

Pekka ymmärsi jo nuoruudessaan, ettei voimakas suuttumus (hänellä oli usein suuttumiskohtauksia näkemänsä epäoikeudenmukaisuuden takia) ollut Vuorisaarnan mukaista käytöstä.

Uusi sivistys, uusi usko

Pekka Ervast visioi selvästi sellaista Suomea, jossa sydämen uusi sivistys pääsisi voitolle kera henkisten arvojen kuorrutteen. Kyse ei ollut siitä, mitä kirkot opettivat Jeesuksesta, vaan siitä, mikä oli ihmisen oma Kristus-yhteys.

Myöhemmässä elämänvaiheessa hän kirjoitti spiritualismista sekä siitä, mitä on kuolema. Hän asetti Jeesuksen Kristuksen ihanteeksi, sisäiseksi vapahtajaksi.

Oma suomalainen osasto syntyi uuden uskon saattelemana ja varassa. Pekka Ervast uskoi melkein aina ja alusta loppuun asiaansa, vaikka välillä usko meinasi horjua sairastelun vuoksi sekä siksi, ettei tukea tullut akateemiselta maailmalta.

Se vanha sivistynyt maailma, johon Ervast oli syntynyt ja kasvanut, ei nähnyt uutta sivistynyttä maailmaa, jossa olisi hengen vapaus. Totuuden etsintä meni kaiken edelle. Ervastista tuli totuudenetsijä.

Vain itsensä ja Kaitselmuksen varassa

Ervast oli erittäin uskonnollinen, vaikkakaan ei perinteisessä merkityksessä. Hän ei koskaan päässyt osaksi akateemista yhteisöä eikä saanut arvostusta kansanrunouden oppineilta teosofisille tulkinnoilleen Kalevalasta, suomalaisesta tietäjyydestä. Joka tapauksessa puhtaasta materialismista ei ollut antamaan vastauksia, ei myöskään uskonopista tai teologiasta.

Maailma oli mystinen paikka, mitä mielikuvaa teosofinen kirjallisuus ruokki. Teosofisen liikkeen hajaannus tuntui myös Suomessa, ja sen seurauksena Pekka Ervast päätyi perustamaan Ruusu Ristin vuonna 1920. Ervast ehti toimia Suomen Teosofisen Seuran ylisihteerinä vuosina 1907–1917 ja 1918–1919.

Ervastin elämäntyö on aatehistoriallisessa luettavissa osaksi jatkumoa, jossa myös suomalainen sivistyneistö oli kiinnostunut uusista aatteista ja vaihtoehtoisesta henkisyydestä. Ervastin henkisyys ei ollut vain itsensä kehittämistä. Se oli suostumista mahdottomalta tuntuneeseen elämäntehtävään Kaitselmuksen ohjauksessa. Hän rukoili usein “ei minun tahtoni mukaan, vaan Sinun”.

Pohdintoja

Viime aikoina lukemani kirjat kuten Totuus on korkein hyve (Erik Gullman) ja Tiedonjanoinen joogi (Matti Rautaniemi) ovat saaneet minut pohtimaan sitä, mikä on asioiden syy-yhteys. Toisin sanoen voimme määritellä teosofian omaksi alueekseen verrattuna spiritualismiin. Voimme määritellä joogan liikunnalliseksi yin-joogaharjoitukseksi lähiliikuntakeskuksessa ilman, että siihen liittyy sen suurempaa dramatiikkaa.

Voimme punoa eriväriset ja eripituiset langanpätkät yhteen ja saada kaiken näyttämään yhdeltä jatkumolta henkisyyden tai joogan historiassa. On totta, että ensin oli spiritualismi, sitten teosofia ja lopulta new age ja uushenkisyys. Mutta se, tiedostaako näitä historiallisia säikeitä onkin sitten jo ihan toinen juttu, tai tarvitseeko niitä edes tiedostaa.

Teosofian tai spiritulismin, kuin myös Ervastin omassa itseymmärryksessä, ihminen sisäinen maailma oli ainut todellinen maailma. Tutkijana haluan aina ottaa asioista selvää ja tietää, miten ihmiset, asiat ja tapahtumat linkittyvät toisiinsa, koska se on osa niiden ymmärtämistä. Ehkä se vähentää tarvetta myös konfliktiin ja vastakkainasetteluun, kun ymmärtää, minkälaisesta ympäristöstä vaikkapa Blavatsky tuli, miksi hän kritisoi spiritualismia ynnä muuta sellaista.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM

Magian lumon ja Perhosvaikutuksen kirjoittaja, tietokirjailija.

Teoksessani Magian lumo (ilm. 9/2021) käsittelen lyhyesti Blavatskyn näkemyksiä todellisuuden luonteesta.