Suomalaiset kodinhaltiat

Suomalaiset kodinhaltiat on teos, joka kuvastaa esivanhempiemme elämää useiden sukupolvien ajan. Kyseessä on mennyt maailma: kotitonttujen ja saunatonttujen maailma. Silloinen pihapiiri oli täynnä mitä kummallisempia yliluonnollisia olentoja kuten maanhaltioita.

Kansanrunouden ja mytologian tutkija Martti Haavion tutkimukset suomalaisesta haltiauskosta ja kansanperinteestä 1900-luvulla näyttävät ikkunan menneeseen maailmaan, ja siitä ikkunasta on jännä katsella.

Kyseessä on paitsi suomalaisen kansanuskon myös tarinantutkimuksen klassikko. Teos Suomalaiset kodinhaltiat ilmestyi ensi kertaa vuonna 1942. Käsillä olevan juhlapainoksen jälkisanat on kirjoittanut folkloristiikan dosentti FT Kaarina Koski.

Teoksessa on peräti 603 sivua. Kyseessä on useita senttimetrejä paksu teos, jota ei lueta yhdessä illassa tai yössä. Eikä ole tarkoituskaan. Kirja toimii myös kansanuskomusten käsikirjana.

Kyseessä on elävä kansantietous. Alunperin tulentekijä on haltia, johon taas liittyi ajatus haamusta tai hengestä. Tulenhaltijan tai kodinhaltijan lisäksi usko rakennusuhriin oli yleinen, maailman levinneimpiä uskomuksia.

Aluksi uhrattiin ihmisiä: kelttiläisen luostarin perustamiseen oli henkien lepyttämiseksi muurattava ihminen, mikä oli rakennusuhrin alkuperäinen tarkoitus. Myöhemmin tapa on lieventynyt: eläimet, munat, raha, paikalle ensiksi sattuneen ihmisen tai eläimen varjo jne.

Poltergeist liittyy haltiailmiöön siten, että oli olemassa myös levottomia haltioita. Talosta on kuultu tömistelyä, jysäyksiä ja astioiden viskelyä sekä huonekalujen siirtelyä. Kolisteleva haltia oli rauhaton haltia: kortinpeluusta se saattoi tulla levottomaksi.

Mikael Agricolan v. 1551 julkaisemassa Psalttarissa suomalaisten jumalien luettelossa mainittiin tonttu menon hallitsijana ja piru taas villitsijänä. Tonttu rauhoitti kodin, se oli suojelushenki, joka piti huolta kodista tai riihestä.

Tonttu suojeli isäntäväkeä ja taloa, mutta jos sitä loukattiin, niin se saattoi alkaa meluta. Sanat tonttu ja paholainen on myös monesti rinnastettu kansanuskossa. Jossakin kohtaa tontusta tuli jopa paha henki, joskus lastenpelottelija: “Tonttu tulee!”

Itsekin on tullut joskus sanottua lapselle, kun hän oli pieni, eikä tullut syömään, että tule nyt syömään, tai tonttu tulee ja syö ruuan. Enpä itse tiedä tai tiedosta, mistä tuo ajatus on päähäni tullut. Lapsuudessa vietin aikaa paljon Pohjois-Karjalassa. Sieltä tuliaisia?

Haltiat elävät ajassa ja saavat kulttuurisesti ja maantieteellisesti jatkuvasti uusia merkityksiä tai painotuksia sekä sisältöjä. Kodinhaltia ja tulenhaltia ovat ikivanhaa uskomusmaailmaa. Valkean haltiat, talon haltiat, kotihaltiat ja huoneen haltiat sekä talon tontut ovat osa yhtä ja samaa perinnekerrostumaa.

“Lämpenevä riihi oli elämää ja liikettä täynnä. Sen kuumenevat hirret ratisivat ja paukahtelivat, ja ahdoksen laskeutuessa lyhteet kahahtelivat salaperäisesti. Elävöittävä mielikuvitus loi noiden äänien aiheuttajaksi riihitontun, hyvänsuovan haltian, joka tuli hyvin toimeen pelkäämättömän lämmittäjän kanssa.” (s. 245)

Riihenpalot olivat totisinta totta. Tulentekoa ja tulta tuli hallita alusta loppuun. Riihenlämmittäjä tiesi, että haltialla on punainen lakki ja mahdollisesti piippu suussa tai yksi silmä päässä tms. Tulen heijastama savu toi stereotyyppiset piirteet ja perinteiset mielikuvat tontusta kokijan mieleen memoraatiksi asti.

“Kyllä se aina nähtiin, mutta lahosi sitten siihen.” “Minä näin sen, ja se meni perälle ja katosi.” “Haltia istui pesän edessä, oli siinä lämmittelemässä, ja sitten lähti pois, ei tiedä, mihin katosi.”

Myllyllä ja karjasuojalla oli omat haltiat tai tontut. Tätä rikasta perinnemateriaalia on Haavio koonnut järkälemäiseen ja tietorikkaaseen teokseensa Suomalaiset kodinhaltiat. Elättikäärmeet oli myös mielenkiintoinen ilmiö, jossa käärmeen ruokkiminen lehmänmaidolla suojeli karjaa.

Lehmän kuolema saatettiin tulkita elättikäärmeen ruokinnan (= uhrin) lopettamisen seuraukseksi. Samaan aikaan käärmeet palvelivat tuholaisilta. Ihmisen ja luonnon tai luonnoneläimen suhde oli paitsi maallinen myös yliluonnollinen.

Kaiken yllä vaikutti yliluonnollinen voima, mikä sai erilaisia kansanomaisia uskomusmuotoja. Kaikki oli hallinnassa etenkin, kun tonttu tai suojelushenki piti itsestä ja kodista huolta.

Lohduttajan kasvot on romaani, joka laittaa ajattelemaan elämää ja kuolemaa

Pääosaa teoksessa näyttelee Maria Virtanen, hoitoalalla oleva suomalaisnainen. Teos on omistettu hoitoalan henkilöstölle ollen kertomus erään sairaanhoitajan elämästä. Teoksen kirjoittaja on Kari Alanne, jonka kaunokirjallinen ilmaisu on erittäin helposti lähestyttävää ja samaistuttavaa. Kertojaääni pohdiskelee asioita niitä tuomitsematta. Ennemminkin se havainnoi ja panee merkille asioita.

Luin kirjan Lohduttajan kasvot mökillä helteisenä heinäkuun viikkona. Koska kirja on aika paksu, siitä riitti lukemista moneksi päiväksi, verkkaisesti ja lomamoodissa lukien. Sen päähenkilö Maria työskentelee hoitajana helsinkiläisessä sairaalassa. Hänen osastolleen tulee koomassa oleva mies, jonka hän tunnistaa aikaisemmilta vuosiltaan. He ovat joskus tavanneet.

Kuvaus sairaanhoitajan työstä ja tekoälyn maailmasta saa pohtimaan sitä, missä määrin teoksen kirjoittaja on ollut tekemisissä sairaalamaailman kanssa. Joka tapauksessa Lohduttajan kasvot tekee omalta osaltaan hoitoalan työtä näkyväksi. Alan aliarvostus on itsessään kokonaisen kirjan arvoinen teema.

Lohduttajan kasvot ovat myötätunnon ja pyyteettömän rakkauden kyllästämät.

Maailmanlaajuinen pandemia ja salaliittoteoriat jylläävät

Pandemian jyllätessä kaikkialla maaplaneetallamme Lohduttajan kasvot on ajankohtainen kirja. Korona-aikaa on käsitelty kirjassa, vaikkei se olekaan sen pääteema. Pääteemaksi voisi kuvailla ihmisenä kasvamista, sehän on oman ymmärryksen kasvamista.

Esikoisteoksensa Tempus ater Alanne kirjoitti sikainfluenssapandemian aikoihin. Kantavana teemana olivat maailmanlaajuinen mutatoituneen H1N1-viruksen aiheuttama pandemia sekä siihen liittyneet salaliittoteoriat. Emmekö kohtaa jotakin samaa tänäkin päivänä?

Mukana kulkevat myös hengelliset pohdinnat. Uskonnolla on vahva mutta samaan aikaan sovitteleva rooli. Tuomiot eivät ole lopullisia, eikä ikuista kadotusta ehkä olekaan. Jokainen aamu on uusi mahdollisuus, vaikka elämää ei voikaan elää taaksepäin, eikä kelata alkuun. On vain tämä yksi elämä, mikä saa pohtimaan muun muassa eutanasiaa ja Jumalaa.

Älypannasta ihmisen olemukseen

Alanteen uusin teos sivuaa myös tietoisuuden olemusta sekä ottaa kantaa tekoälyn moraaliin. Onko sitä? Voiko kone olla tietoinen ja jos, niin missä mielessä? Onko sillä moraalia, ja mitä moraali on? Mikä sielu oikeasti on? Onko myötätunto moraalia (oikean ja väärän tajua) suurempi?

Teoksen kertoja on vuonna 1980 syntynyt nainen, joka käy omassa fiktiivisessä mutta todelta tuntuvassa tarinassaan läpi pitkän aikaperspektiivin vuosituhannen vaihteesta aina 2050-luvun mahdolliseen tulevaisuuteen. Kuinka paljon tekoäly ja älylaitteet hallitsevat silloin meitä ja maailmaa?

On poikkeuksellista, kuinka mieskirjailija pystyy eläytymään näin hyvin naisen sielunmaisemaan ja myös sairaalamaailmaan, ellei se ole hänelle jostain syystä ennestään tuttu. Kirjan yksi keskeinen sanoma on mielestäni se, että voimme valita oman asennoitumisemme, vaikka emme voikaan aina valita olosuhteitamme. Joskus joudumme tekemään myös vaikeita ratkaisuja.

Huom. Jokaisesta myydystä e-kirjasta lahjoitetaan yksi euro Helsinki Mission seniorityöhön. Kirja on ostettavissa BoD:sta. Lue lisää tästä linkistä.

Koulutukseltaan Kari Alanne on tekniikan tohtori ja energiatekniikan dosentti, joka työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa Espoossa.

Kadonnut sodassa – lopullisesti? Tapauskertomus omasta suvustani

Kadonnut sodassa: isoenoni katosi sodassa.Sota. Se on maanpäällinen helvetti. Se on usein lipumista elämän ja kuoleman rajalla.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944 rauhallisen yön jälkeen heti aamusta satojen lentokoneiden pommituksella. Vihollisen hyökkäyskärjen eteneminen oli nopeaa. Pienissä ryhmissä metsiä pitkin perääntyviä suomalaisia jäi rintamalinjan taakse. Monet harhailivat aina Keski-Kannakselle saakka ennen kuin joutuivat sotavangeiksi.

4. divisioona ja erityisesti JR 25, joka oli isoenoni Aarre Häklin (synt. 6.6.1921) yksikkö, osallistui sotatoimiin Kaukjärveltä menettäen samalla yksittäisiä taistelijoita sotavankeuteen. Osa sotavangeista kuljetettiin Neuvostoliittoon Heinjoen kirkonkylän kautta. Heinjoki on Aarren katoamispaikka. Kannaksen sotatoimissa useita sotilaita joutui tilanteeseen, jolloin käsien nostaminen ja vangiksi jättäytyminen oli pakko. Tehtiin sosialisointi, taskujen tyhjennys. Lompakot takavarikoitiin ja rahat heitettiin metsään. Ranne- ja taskukellot olivat kysyttyjä.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Suruviesti

Kesällä 1944 toimitettiin rintamalta virallinen ilmoitus, että isoenoni oli kadonnut. Kokemäen koulutuskeskuksen komppanian päällikkö, sotilaspastori ja vänrikki Jalmari Ukkonen, joka tunsi Häklin sukua, ilmoitti Kannakselta Aarre Häklin (6.6.1921, Kaukola) katoamisesta. Hän lähetti kirjeessä pojalta jääneet lompakon ja kellon. Kuin kohtalonsa aavistaen oli tämä antanut ne ennen suurhyökkäystä ystävälleen ja sanonut, että jos hän ei palaa, niin ne pitää toimittaa hänen äidilleen.

Nuorena tyttönä, rippikouluiässä, isotätini Terttu näki merkillisen unen. Se tapahtui hänen Aarre-veljensä kadottua. Unessa hän kulki yksin synkässä metsässä, joka oli aavemainen. Puiden takaa alkoi yhtäkkiä tulvia valoa. Hänen eteensä avautui pieni ja puuton aukea, jolla kasvoi täysvalkoisia tulppaaneita. Niitä oli paljon pitkänomaisella alueella, jossa ne kukkivat aivan vieri vieressä. Koska hän piti kukkien poimimisesta, niin nytkin hän aikoi taittaa ja ottaa niitä mukaansa.

Kun Terttu on unessaan taittamassa yhtä tulppaania, jostakin kuuluvat käskevät sanat: ”ÄLÄ OTA YHTÄÄN KUKKAA, SILLÄ SIINÄ ON VELJESI HAUTA!” Unen tulppaanit olivat niin jäässä, että ne tuulessa huojuessaan kilisivät kuin pienet tiu’ut. Terttu heräsi ja ajatteli käyneensä unessaan veljensä haudalla.

Aarre Häklin joukko-osasto oli jatkosodassa III/JR25 eli Jalkaväki- rykmentti 25, III pataljoona, joka tunnetaan piikkirykmenttinä. Aarre Häklin katoaminen tapahtui muutama päivä ennen Talin–Ihantalan taistelua (25.6.1944). Juhannusaattona 1944, jolloin Aarre katosi, satoi räntää ja oli vuodenaikaan nähden kylmä. Sotasampo tietää kertoa, että useita suomalaissotilaita kaatui tai katosi niinä päivinä niin Summassa kuin Heinjoella. Osa jäi sotavangeiksi, osa katosi sodassa ikuisiksi ajoiksi, joko he pirstoutuivat kappaleiksi tai jäivät sotavangeiksi, ja arkistoihin ei niin vain pääsekään käsiksi.

Kuolleeksi julistaminen

Isoisoäitini kirjoitti Kokemäellä 18.2.1948 kirjeen Helsingin kaupungin raastuvanoikeuteen, että syksyllä 1944 on kaksi eri kertaa Neuvostoliiton uutisissa kuultu terveisiä hänen pojaltaan. Idalla ei ollut radiota, mutta niin monet muut olivat sen kuulleet. Vielä silloin hän kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää ja tulee vielä pois Venäjältä. Ote kadonneiden luettelosta tietää kertoa, että Aarre julistettiin kuolleeksi vuonna 1953.

Aarre oli nuori, naimaton mies sotaan lähtiessään. Mielitietty oli jo olemassa, mutta orastava suhde ei saanut mitään mahdollisuutta, koska tuleva sulhanen katosi Kannaksella 1944. Hänellä oli koko elämä edessä, kuten niin monella muullakin nuorella suomalaismiehellä sodassa. Tarkoituksena oli ollut kihlautua tulevalla lomalla, jota ei koskaan tullut.

Isoisoäitini Ida Häkli yritti useasti sotien jälkeen saada selville Aarre-poikansa kohtaloa lehti-ilmoituksin, tuloksetta. Ennen suurhyökkäystä oli tämä luovuttanut omaisuuttaan kuin kohtalonsa aavistaen. Katoamishetkellä sota oli kestänyt kauan. Summassa oli ollut erityisen paha paikka. Tämä kaikki saattoi syödä nuoren miehen luottamusta tulevaan, kuin myös kotikunta Kaukolan kohtalo, mikäli hänellä oli siitä tieto. Kaukolaan oli annettu evakuointikäsky vain kaksi päivää aikaisemmin.

Sota ajoi suomalaisia kodeistaan, kylistään ja kotiseuduiltaan tavaroineen ja kotieläimineen sekä rakkaine muistoineen. Evakkotiestä tuli todellisuutta niin monelle suomalaiselle, mistä Terttu kertoo kirjoissaan Laatokan rannalta länteen I ja II nuoren tytön kokemana. Tästä kaikesta tuli Suomen kansan historiaa ja kohtalo, ei vain oman sukuni historiaa ja kohtalo.

Isoisoäitini Ida Häkli oli kuullut kerrottavan, että Aarre olisi lukenut tervehdyksiä radiossa. Omin korvin hän ei sitä kuullut, mutta tiedetään, että sotilaat lukivat tervehdyksiä myös itse rintaman lähelle ajetuissa kaiutinautoissa. Kyseessä olivat valmiiksi annetut tekstit, joissa kehuttiin vangiksi antautuneiden oloja ja kehotettiin siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Sotapropaganda oli voimissaan.

Junamatkalla satunnainen matkustaja tiesi kertoa, että Aarre-niminen mies olisi ollut peltotöissä leirin ulkopuolella. Olihan hän ammatiltaan maanviljelijä, joten se kävisi järkeen. Tserepovetsin suomalaisvankeja vietiin tilapäisiin töihin työtehtäviin myös leirin ulkopuolelle. (Ks. Muistatko… Alava, Hiltunen & Juutilainen 1989; Ida Häklin kirjeet (kopiot), kirjoittajan hallussa.)

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Karmivia kohtaloita

Sodankyläläinen Eino Hietala jäi vangiksi kaukopartion tiedusteluretkellä keväällä 1944. Hietalaa ei vapautettu jatkosodan päätyttyä. Hänet tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Sama kohtalo on voinut olla alikersantti Aarre Häklillä, koska hän oli suojeluskuntalainen. On myös mahdollista, että hän kuoli tulituksessa.

Vasta Stalinin kuoltua (1953) poliittisia vankeja alettiin vapauttaa, jolloin Eino Hietala pääsi pois. Kotona hän vaikeni vuosikausiksi. Lääkäri Ritva Tuomaala kirjoitti ylös Hietalan tarinan jälkipolville kerrottavaksi. Hietalan kohtalossa voi olla samoja vaiheita kuin Häklin kohtalossa. Se on tietysti vain olettamus.

Aarre Toivo Lennart (joskus myös kirjoitusasussa Lennard tai Leonard) Häkli aloitti palveluksensa 1.9.1941 jalkaväen koulutuskeskus 13:ssa Haapajärvellä. Sen jälkeen hän sai siirron piikkirykmenttiin 5.2.1942. Ensin oli koulutusta ja työpalvelua Karhumäessä maaliskuussa -42. Siirto Seesjärven Suurlahteen, pakkasta -35. Joukkueen johtajana toimi luutnantti Lauri Häkli. (Tietoja päivitetty uusien tietojen mukaisesti.)

Reservissä Aarre Häkli oli 10. kesäkuuta 1944 saakka. Sen jälkeen oli – nyt sen tiedämme – kohtalokas siirtyminen Karjalankannakselle. Summan taistelu käytiin 18.6.-19.6.1944. Näiden merkintöjen jälkeen Häklin kohdalla ovat vain ja enää merkinnät ”Säiniön taistelu” (20.6.) ja ”Näätälän taistelu” (21.6.–23.6.). Sitten on tyhjää – ei merkintöjä. Häklin katoaminen tapahtui Kannaksen suurhyökkäyksessä 1944.

Selvitin säätiedoista, että juhannuksena 1944 satoi kaatamalla. Vettä tuli yhdessä vuorokaudessa Suomessa lähes 40 millimetriä. Vuodenaikaan nähden oli kylmä. Oletan, että löytämäni SNT-Liiton listauksessa nimellä mukana oleminen vahvistaisi Aarren sotavankeuden (Suomen ulkoministeriön tiedot). Tätä teoriaa saattaa tukea se, että JR25, johon Häkli kuului, menetti sotavankeuteen ajanjaksona 17.–24.6. yli 70 miestä.

Kadonnut sodassa: viimeinen havainto Summassa?

Viimeisimmän tiedon mukaan Aarre Häkli katosi Summassa 19.6.1944 tai Heinjoen Kaukilan kylässä 23.6.1944. Tieto mahdollisesti jo aikaisemmasta katoamisesta on lisätty Sotasampoon sitten Perhosvaikutus-kirjani (2019) ilmestyttyä. Katoamisilmoituksen (ilman pvm.) mukaan Aarre katosi Äyräpään järven eteläpuolella 23.6.1944. Hän erosi sinä päivänä joukkueesta ja lähti pyrkimään omille linjoille viiden muun miehen kera.

Taistelut olivat kiivaat. Kokonaisia komppanioita jäi venäläisten mottiin Summassa. Irtautumaan ei lähdetty, koska irtautumiskäskyä ei tullut. Kun käsky sitten tuli, oli se useita tunteja myöhässä. (Ks. Kansallisarkisto, Sotakorkeakoulun diplomityöt, Suomalaisten jääminen sotavangiksi Suomen sotien 1939–1945 aikana, Reima Helminen).

Yritin tiedustella näistä asioista vuosina 2019–2020 sekä Suomen Kansallisarkiston sota-arkistosta että Venäjän Moskovan sota-arkistosta. Mitään ei selvinnyt. Sotakorttia ei löytynyt.

Kirjan Rukiver! (2002) mukaan viimeisin Neuvostoliitosta kotiutunut suomalainen sotavanki oli multialainen Reino Lahtinen. Moni joutui matkalle, jolta ei ollut kotiinpaluuta. He kuolivat koviin tauteihin kuten keuhkotautiin. Poliittisen vangin tuomio vaihteli 10–25 vuoteen.

Venäläiset pitivät suojeluskuntalaisia Suomen armeijan politrukkeina. Erityisesti haluttiin selvittää, kuka kuului Suojeluskuntaan. Yhteyksiä Suomeen (perheeseen) ei sallittu.

Yritin selvittää Aarren kohtaloa saadakseni vahvistuksen sotavankiteorialle ja otin uudelleen yhteyttä Kansallisarkistoon. Sieltä sain tietää vain sen, että nimellä Venäjältä saaduissa aineistoissa Aarre Häkliä ei ole: ei millään muullakaan kirjoitusasulla. Voi hyvin olla, ettei häntä koskevaa aineistoa ole vielä luovutettu Venäjältä Suomeen. (Kirjoittajan hallussa: sähköposti Eemeli Sorrilta.)

Tutkimukseni sai uuden käänteen, kun Aarren Terttu-siskon poika välitti minulle Aarren vielä elossa olevan nuoremman Simo-veljen yhteystiedot. Kirjoittelimme sähköpostitse ja aloimme Facebook-kavereiksi. Sain nähdä videokuvaa Aarren muistomerkiltä. Näin videon myös Karjalan reissulta. Kotitalo oli mennyttä, piha metsän peitossa.

Toivoa on, aina?

Lähetystöneuvos Taneli Kekkonen (Moskova) vastaanotti syyskuussa 1955 kadonneen Aarre Häklin äidin, Ida-isoisoäitini, kirjoittaman kirjeen, jossa tämä pyysi poikansa olinpaikan jäljittämistä. Sinä kesänä Venäjältä palautettujen joukossa oli ollut poikia, jotka muistelivat kuulleensa sennimistä suomalaista miestä. Ida kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää.

Tämähän oli lähettänyt radiossa terveisiä äidilleen ja omaisilleen sekä asetovereilleen vuonna 1947. Hän oli kertonut voivansa hyvin siellä, missä on. ”Ääni oli varmasti poikani ääni”, kirjoitti rouva Ida Häkli, os. Hietanen, kirjeessään. Kun poika on kadonnut sodassa, voi vain kuvitella sitä epätietoisuuden taakkaa.

Lokakuussa 1955 saapui Helsingistä kirje, jonka mukaan kirjeen 7.9.55 johdosta Suomen ulkoasiainministeriö ilmoitti, että alikersantti Aarre Toive Lennard Häklin, synt. 6.6.1921, nimi on merkitty siihen Suomen sotavankeja koskevaan luetteloon, joka jätetään SNT-Liiton viranomaisille heidän asiassansa suoritettavien tarkistustoimenpiteittensä helpottamiseksi. (Lisätiedot: v.t. avustaja Olli Bergman)

Ida Häkli totesi Ylöjärvellä 6.11.55 päivätyssä kirjeessään, että Neuvostoliiton radiosta, jossa vangit itse kulkivat lähettämässä terveisensä kotiin, Aarre Häkli tunnettiin äänestä. ”Se” ilmoitti tarkalleen syntymäajan ja -paikan sekä sen, missä oli kirjoilla ja sotilasarvonsa. Lopussa hän mainitsi voivansa hyvin.

Ida Häklin mukaan junamatkalla Helsingistä Tampereelle he olivat tavanneet miehen, joka oli kertonut olleensa Neuvostoliitossa vankeudessa ja jossain leirillä tai maatilalla kuulleensa mainittavan Häklin nimeä. Osa suomalaisvangeista kaikesta päätellen on sijoitettu maatilan töihin.

Vuoden 1944 elokuussa kuuli eräs sukulaisista, ja moni muukin henkilö (ei-sukulainen?) kertoi kuulleensa, NL:n uutisista Aarren henkilötiedot. Hänet oli otettu vangiksi. ”Sitten 1948 tai 49 kuulimme itsekin.”

Oliko Aarre elossa 1940-luvun lopussa? Olisiko hän kuollut vuoden 1949 ja 1953 (Stalinin kuolinvuosi) välissä, eikä siksi palannut? Ainakin sotavankeus voisi pitää paikkansa Idan saamien tietojen perusteella.

Heräsin eräänä aamuyönä 2019 Aarren kuolemaa tutkittuani kovaan pamaukseen. Kukaan muu ei sitä kuullut. Koirakin nukkui rauhallisesti syvässä unessa. Tiesin siitä, että se ääni tuli unessa. Viestittikö Aarre, että hänet oli ammuttu? Suojeluskuntalaisten teloituksiahan toimeenpantiin aika ajoin. Kenties alitajuntani kävi ylikierroksilla selvitysyrityksistäni.

Sotasammon mukaan Aarre oli alikersantti, joka on alin aliupseeriarvo. Tuntolevyn löytyminen Heinjoen maastosta tai Venäjän sota-arkistot voivat vielä tuoda selvyyttä tähän asiaan. Tällöin saataisiin sukulaisillekin varmuus asiasta. Aarre oli äitini eno, isoenoni. Hän oli hyvin musikaalinen, usein hyväntuulinen ja ahkera nuorukainen, joka muisti sisaruksiaan joulukortein.

Sota muuttaa ihmistä niin, että hänen oli vaikea sopeutua tavan elämään. Nykyään puhutaan myös ylisukupolvisista traumoista. Kun ei ole elävää sotilasta, ei ole sotamuistojakaan. Ei ole muuta kuin kuolemaa. Kaukaisten tykkien jylinän jälkeinen hiljaisuus.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Epilogi: Elämää sodan varjossa

Terttu kuulee marraskuun viimeisen päivän aamuna 1939 ensimmäiset tykin laukaukset rajalta. Ne ovat kuuluisat Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto on hyökännyt Suomeen, sota on syttynyt. Ikkunalasit tuvassa helisevät tykkien jylinästä. Yöllä ei saa unen päästä kiinni melun tai pelon takia.

On kova pakkanen. Tulta ei voi pitää uunissa, koska savuvanat kohoavat taivaalle kuin merkiksi – hyökätkää tänne. Talot lämmitetään öisin niin, että ikkunat on peitetty. Maailma ei voi pikku-Tertun mielessä muuttua enää pimeämmäksi ja ankeammaksi.

Koulussa harjoitellaan adventtilauluja kotipitäjän kirkkoa varten. Terttu kuuluu laulukuoroon. Pommitusten vuoksi tilaisuudet joudutaan perumaan. Koulukin menee kiinni pommitusten pelossa.

Vietetään sota-ajan joulu, mutta lahjoja ei jaeta. Ei ole kuusta, eikä lueta jouluevankeliumia niin kuin isä eläessään oli aina lukenut. Terttu kuljettaa äitinsä kutomia vaatteita niitä tarvitseville. Vihollislentäjät ampuvat konekivääreillä siviilejä, kaikkea liikettä, mitä maassa havaitsevat.

Pommikoneet kulkevat muodostelmissa. Hävittäjiä kulkee sivuilla suojaamassa pommikoneita. Neuvostoliiton pommikoneet kulkevat raskaasti – ne tunnistaa äänestä. Suomalaiskoneet kulkevat kevyesti. Kerran Terttu katselee ikkunasta raivoisaa ilmataistelua. Ilmapommitusten tapahtuessa kilometrien säteellä puiden oksilta tipahtelevat lumet alas.

Vuoden 1940 alussa evakuoidaan ihmisiä pois sodan jaloista Salmenkylästä. Lähtömääräykset osuvat miehiin, jotka lähtevät sotaan sekä naisiin ja perheisiin, jotka lähtevät juna-asemalle. Aarre ja Tertun toinen veli ovat tulleet pois Viipurista ja liittyneet vapaaehtoisina palvelemaan kotikunnan Suojeluskunnassa. 18-vuotias Aarre palvelee kirkonkylän ilmavalvonnassa.

Äiti on kutonut kutomakoneella myöhään yöhön, jotta lähtijät saavat kudetta niskaansa. Ompelukone pakataan mukaan rekeen, evakkotielle. Isän kannelta äiti ei anna ottaa mukaan. Siellähän se odottaa, kun tullaan takaisin. Äidin siivottua ja vedettyä seinäkellon käymään otetaan vain vaihtovaatteet ja evästä. Mitään muuta ei voi ottaa mukaan.

Äiti lukitsee kotioven ja itkee hillittömästi. Avain menee piilopaikkaan, josta veljet sen tarvittaessa löytävät. Oikotie kulkee jäisten lampien ja järvien yli suoraan rautatieasemalle. Joukko etenee tykkien jyskeen saattelemana. Avoimet jäälakeudet tekevät matkasta vaarallisen. Kuinka meidän käy? on kysymys, joka on mielessä koko matkan ajan.

Pakkaudutaan junaan mullivaunuihin, joissa on mukana myös äiti, jolla on kahden viikon ikäinen vauva. Muitakin lapsia on hänen mukanaan. Perheen isä on rintamalla. Sairaanhoitaja nousee vaunuun äidin avuksi. Lattialla nököttää ämpäri tarpeita varten.

Määränpäänä on Huittinen, Satakunnassa. Hernekeitto aiheuttaa sen, että yksi jos toinenkin joutuu turvautumaan ämpäriin, mutta se ei ole pahinta. Juna pysähtyy jarrut kirskuen, mutta ei kuulu ohittavan ja rintamalla liikkuvan junan kolinaa kuten tavallisesti. Silloin kuuluu huuto: ”Ilmahälytys! Matkustajat metsään!”

Pakolaisjono kiemurtelee metsän tummaa siluettia kohti. Aivan selvästi kuuluu lähestyvän lentokoneen ääntä. Joku nainen alkaa huutaa hysteerisesti, että ”me kaikki kuollaan!”. Lentokoneen ääni on pian heikentynyt. Hälytys on ohi – mutta sota ei sitä ole vielä pitkään aikaan.

Matka jatkuu aina perille asti. Keväällä 1940 uutiset kertovat rauhasta. Mutta Neuvostoliitto ottaakin haltuunsa kaiken, ja on jäätävä iäksi sinne, missä he ovat: Huhtamon kylään. Äidit itkevät – rauhanehtoihin on suostuttava.

Välirauhan aikana tulee muitakin suru-uutisia. Presidentti Kyösti Kallio kuolee sydänkohtaukseen Helsingin rautatieasemalle ennen jouluaattoa. Kun kotiin päästään palaamaan, on kaikki hujan hajan. Seinäkellokin on viety – oven lukko ei ole vieraita pidätellyt. Evakosta paluu on sekin itkunaihe. Syöpäläiset on tapettava, kotimökki on pestävä lattiasta kattoon – puhtaat vuodevaatteet on liattu.

Tertun Aarre-veli katoaa samana päivänä, kun he lähtevät toistamiseen evakkotielle: 23.6.1944. Veli on 23-vuotias. Kohtalon tiet yhtyvät. Pastori Ukkonen lähettää kirjeen katoamisesta sekä pojan lompakon ja kellon Kannakselta. Terttu kirjoittaa, että ei ihminen voi tyhjempänä täältä lähteä kuin Aarre. (Ks. kirja Laatokan rannalta länteen II)

Viimeisin tieto: kadonnut sodassa

Jonkinlaisen kuvan rintamatilanteesta voi saada III/JR 25:stä vangiksi jääneen Eino Ahjoniemen katoamistutkinnasta. Vänrikki Karhu mainitaan myös Häklin katoamisilmoituksessa todistajana.

Yksikössä 30.8.1944 tehdystä tutkintapöytäkirjasta otteita, kuulusteltavana stm. Mauno Olavi Öberg, s. 17.7.1922 Porvoossa. Toimi Jääk. J/III/JR 25:ssä konepistoolimiehenä. 19.6.1944 jäi jääkärijoukkue kokonaisuudessaan mottiin Summan maastossa ja sen jälkeen yrittivät he useampaan otteeseen päästä omien joukkojen puolelle, mutta eivät yritykset johtaneet toivottuun tulokseen. Sen vuoksi joukkueenjohtaja, vänr. Pentti Karhu jakoikin joukkueen 22. tai 23.6. neljään 6 miehen osaan, joista ainoastaan kahden ryhmän miehiä pääsi omalle puolelle.

Ennen joukkueen jakaantumista jättäytyivät korpr. Ilmari Töyrylä sekä sotamiehet Eino Ahjoniemi, Kaarlo Lahti, Lauri Pohjonen, Arvo Tiirikka ja Erkki Harju muusta joukkueesta jälkeen Heinjoen aseman luona, koska he eivät enää jaksaneet kävellä, sillä joukkue oli syömättä kävellyt jo kolme vuorokautta. Joukkueenjohtajan käskystä huolimatta jäivät miehet istumaan noin 200 metrin päähän Heinjoen asemasta metsän reunaan. Venäläiset olivat asema-alueella taloja evakuoimassa, joten kuulusteltava epäili miesten joutuneen sotavangeiksi.

Tuohon aikaan vangiksi jääneet kuljetettiin kokoamispaikkaan joko Perkjärven tienoille tai Leningradin lähelle ja sieltä joko Volosovon leirin kautta Tsherepovetsiin tai suoraan sinne. Kaikesta päätellen Häkli ei ole koskaan tullut millään leirillä kirjatuksi vangiksi, vaan on menehtynyt sitä ennen.

Kansallisarkiston digitaaliarkistossa on NL:n lehti Sotilaan Ääni digitoituna. Siinä julkaistiin usein vangiksi jääneiden nimiä. Häkliä ei ole lehdestä löydetty. (Pertti Suominen, eversti evp. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n puheenjohtaja.)

Kirjoittanut: KirjailijanBlogin Tea Holm

#kadonnutsodassa

Kuva: Matka entiselle kotiseudulle (Simo Häkli, Aarren nuorempi veli).

Puolalaisen torimuijan palttoo on täynnä mystiikkaa ja historian havinaa

Olen osasyyllinen kirjan Puolalaisen torimuijan palttoo (Anuirmeli Sallamo-Lavi) ilmestymiseen. Tällä kirjalla on edelleen tietoisuutta muuntava vaikutus, kuten kirjan takakannessa lainauksekseni on laitettu. Esiluin sen Basam Booksia varten – ja suosittelin.

Kirjaan uppoaa kokonaan, kuten kirjailija Riitta Jalonen toteaa. Puolalaisen torimuijan palttoossa lakkaa kuitenkin ajattelemasta ja analysoimasta aivan kaikkea, vaikka kirjoittaja itse, kertojan äänellä, niin tavallaan tekeekin.

Tai oikeastaan hän vain kyseenalaistaa tapahtumat, joita ei oikeassa elämässä voi tapahtua. Kyselen: Onko kyse lopulta vain unesta? Samaan aikaan kirjailija Anuirmeli Sallamo-Lavin oman elämän takaumat Liisasta, joka lobotomoitiin, pulpahtelevat pintaan, ja lopulta ei lukijakaan enää tiedä, mikä on totta.

Ehkä hyvä niin.

Elämä on ihme

Elämä on täynnä ihmeitä ja yllätyksiä kuten tämä kirja, jossa Anneli siirtyy nykyajasta vuoteen 1919 Krakovaan, Puolaan, sen entiseen pääkaupunkiin. Torielämä tuntuu niin todelta, samoin kuin siirtyminen kellarivessan kautta toiseen todellisuuteen. Juutalaiset elävät omaa elämäänsä siellä 100 vuotta sitten samaan aikaan kun Anneli seikkailee vuosissa 1945 (Kotkassa) sekä 2019 (Krakovassa).

Totta kai tällaisen teoksen lukeminen vaatii oman mielikuvituksensa venyttämistä, ajalla ja avaruudella sekä suhteellisuusteorialla leikkimistä. Ja jotenkin kummallisesti niitä ei tarvitse ajatella sen enempää, mitään ei tarvitse ymmärtää tai tajuta, ellei tahdo. Tarina kuljettaa lukijaansa kädestä pitäen.

Se saa toki pohtimaan sitä, mitä on aika, mitä on elämä, onko meillä vapaata tahtoa, mutta siltikin homman juju on jossakin muualla. Kerronta on se, mikä tekee kaiken eläväksi, ja juoni on ikään kuin vain sivutuote.

Puolalaisen torimuijan palttoo on niin soljuvaa ja vahvaa sekä sisäänsä kuplaan sulkevaa tekstiä, että sitä melkein sanoo höh, kun se kaikki loppuu, eikö tässä ole enempää sivuja? Niitä on vajaat sata, mutta olen ymmärtänyt, että jatkoa on luvassa.

Kirjailijasta ja kertomuksesta, josta totta ainakin toinen puoli

Kirjailija Anuirmeli Sallamo-Lavi (s. 1963) on kirjallisuuden ammattisuomentaja, joka on suomentanut muun muassa Diana Gabaldonin Matkantekijän (Outlander, joka löytyy sarjana Netflixistä.) Sallamo-Lavi on kirjailija, kääntäjä ja mystikko sekä aikamatkaaja uusimmassa kirjassaan.

Kertomuksessa totta on ainakin toinen puoli, ja hyvä niin. Vaikka luin kirjan käsikirjoituksen viime vuonna ja nyt luin sen toistamiseen, niin mikään ei tuntunut tylsältä tai vanhalta tai jo koetulta tai kuluneelta paitsi ehkä se palttoo, takki. Se lienee mestarikirjoittajan merkki, että sama teksti vetoaa yhä uudestaan.

Heksagrammi on juutalaisuuden tunnus, merkki. Symbolin on uskottu suojaavan pahoilta voimilta: Magen David. Daavidintähti otettiin käyttöön ensimmäisinä vuosisatoina jaa. eli paljon kuningas Daavidin ajan jälkeen. Symbolilla on koristeltu hautakiviä, rukouskirjoja ja synagogia. Ehkä kyseinen tähti on aika-avain, ulottuvuuksien välinen avain.

Mielikuvituksella saa leikitellä, sillä pitääkin leikitellä. Minulle on vihjattu, että tämä matka jatkuu ja jatkuu… Ja hyvä niin.

Rakastan lukea kirjoja, joihin uppoutuu kuin pumpuliin ja joihin vajoaa kuin suohon ja joihin imaistaan kuin kuplan sisälle. Sellaiset kirjat kannattelevat tätä päivää historian kautta ja tekevät maailmasta edes hetkeksi paremman paikan. Joskus se käy kärsimyksen kautta, lopulta kaikki käy hyvin. Niin tässäkin kertomuksessa. — Tea Holm, kirjailija ja teologi

Noiduttu takki ja muita kertomuksia

Noiduttu takki ja muita kertomuksia (Dino Buzzati) on suomennettu nyt ensimmäistä kertaa. Novellit on suomentanut Leena Rantanen, joka on kirjoittanut teoksen jälkisanat ja joka on itsekin kirjailija*. Aiemmin suomennetut teokset Buzzatilta ovat Tataariaro ja Muuan rakkaus.

Vastikään suomennetut lyhytkertomukset ovat paitsi maagisia myös osittain elämässä kiinni. Ne voisivat olla totta tai ainakin mahdollisia. Vai ovatko ne sitä marsilaisineen ja kuoleman enkeleineen?

Monta kertomusta

Kirja sisältää yli 20 kertomusta. Jokainen on aivan oma maailmansa. Mantteli kertoo äidin ikuisesta tuskasta ja Seitsemän kerrosta sanatorion todellisuudesta, jonka haluaisi kieltää. Aihe on ajankohtainen, koska sairaana sairautensa haluaisi kieltää. Mutta joskus ajaudutaan tilanteeseen, jossa jäljellä on enää vain toivoa tai todellisuuden kieltämistä.

Kertomus Lentävä lautanen on absurdi. Samalla se on mielikuvituksellinen, tarkkanäköinen ja kapinahenkinen sekä leikkisä. Joissakin tarinoissa on vakava sävy kuten kyseenalaistavassa kertomuksessa Albert Einsteinista. Einsteinin kaavat kuvaavat maailmankaikkeutta mutta myös ihmisluontoa: atomipommi näki päivänvalon niiden vuoksi.

Hyvyys vastaan pahuus

Hyvän ja pahan vuoropuhelusta syntyvät kertomukset. Kertomuksessa Pyhän Antoniuksen kiusauksista säätiedotus ennustaa selkeää säätä ja heikkoa tuulta. Lämpötila on vuodenaikaan nähden normaali. “Saatanasta ei minkäänlaista mainintaa.” Ja silti seurakunnan nuori apupappi kuvittelee pilvistä perisyntiä.

Kirja houkuttelee lukemaan kaikki kertomukset kuten Riemuvoitto ja Noiduttu takki sekä Koiran mietteitä. Noidutussa takissa jumalainen raha saa ihmisestä vallan. Hänen omatuntonsa kolkuttaa, mutta siitä huolimatta hän toimii vastoin parempaa tietämystään kerta toisensa jälkeen.

Kirjailijasta

Italialainen Dino Buzzati (k. 1972, Milano) oli lehtimies, joka oli suorittanut oikeustieteen tutkinnon sukunsa mieliksi. Hänen kutsumuksensa oli kuitenkin muualla. Se oli sanoissa ja lauseissa. Aikuisten saduista tuli tragikoomista mestariainesta.

Buzzati aloittaa tarinat arjesta. Sitä seuraa todellisuus, joka saattaa olla totta tai mielikuvitusta. Kuolema on läsnä. Ihmisten aika kuluu älyttömään odotukseen, ja joskus he tekevät vääriä valintoja. Huonosti käytetty elämä ja myös sen loppuva luonne luovat kauhua.

Basam Booksin kuvaus

Dino Buzzatin (1906-72) kertomuksia vihdoin suomeksi! Dino Buzzati oli 1900-luvun merkittävimpia italialaisia kirjailijoita, omaperäinen, kaukaista sukua Kafkalle ja Poelle, ja ällistyttävän ajankohtainen.

Hänen pääteemansa on hukkaan menevä aika, kuinka se kuluu väärässä odotuksessa, päättämättömyydessä, pelossa. Hän tuo ahdistavaan arkeen fantasiaa, huumoria ja näyttää ihmisen typeryyden ja ahneuden. Silti monessa kirjan kahdestakymmenestäneljästä kertomuksesta on myös hyvä annos hellyyttä.

*Avioliittoon ranskalaisittain ja muita kertomuksia Pariisista

#elämä #tragikomiikka #kertomukset #novellit #käännökset #kaunokirjallisuus #italiankielinen #kirjallisuus #noiduttutakki #kaunokirja #BasamBooks

Valoon päin: Joonan muistolle

Valoon päin: Joonan muistolle on erikoislaatuinen teos, jonka on kirjoittanut Tuula Voutilainen. Sain kirjan käsiini ottamalla yhteyttä Tuulaan Facebookin viestitoiminnon välityksellä luettuani hänen tarinansa Voi hyvin -lehdestä.

Tuula menetti poikansa autokolarissa Iisalmessa vuonna 2018, minkä jälkeen alkoi tapahtua. Tuula koki, että Joona oli läsnä. Tupakka haisi eri huoneissa, navetassakin. Kerran traktorista löytyi tyhjä tupakka-aski.

Myös muut ihmiset, kuten lomittajat, aistivat Joonan eli kuulivat tai näkivät hänet.

Askeleita

Aluksi Tuula alkoi kuulla yöllä askeleita. Joona alkoi liikkua lapsuudenkodissaan. Hän käveli omasta huoneestaan keittiöön, avasi jääkaapin, rapisteli leipäpussia ja meni tapansa mukaisesti tupakalle leivinuunin eteen äänten perusteella. Tuula kertoo olleensa todella peloissaan. Eihän sellaista voi tapahtua. Miten Joona voi liikkua kotona, kun hän on kuollut ja hänet on jo haudattu,

Tuula mietti ollen sängyssä niin peloissaan, ettei uskaltanut edes avata silmiään. Hän ei voinut arvata, että se oli vasta alkua. Musertavan suuren surun keskellä Tuula Voutilainen ymmärsi, että Joona liikkui kotona myös lohduttaakseen häntä. Siitä tuli niin tuiki tavallista, että jossain vaiheessa Tuula ei enää kiinnittänyt siihen huomiota sen enempää.

Arkisia asioita

Maatilan työt kutsuivat, ja elämä oli arkista. Ei siinä ehtinyt liiaksi ajatella henkimaailman asioita.

Mutta asioita tapahtui siinä ympärillä, omassa elämänpiirissä, luonnostaan. Tuula on kokenut, että Joona käy aina silloin tällöin tutuissa paikoissa ja haluaa olla mukana. Kuolihan hän nuorena, kun aikuiselämä oli vasta alkamassa. Kun Joonan kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta, äänet vähenivät.

Kun suru kävi lähes ylitsepääsemättömäksi, Tuula alkoi löytää höyheniä kotoa. Joonan kuolinvuonna ei vietetty pääsiäistä, joten höyheniä, tipuja tai virvon varvon -oksia ei kotoa löytynyt sinä vuonna. Kotoa löytyi höyhen etenkin silloin, kun suru oli kaatanut Tuulan lattialle vaikeana itkuaikana.

Sinä keväänä Joona ei juhlinut

Tuula koki, että enkelit auttoivat häntä pahimmassa vaiheessa ja senkin ylitse, kun muut nuoret saivat viettää ja juhlia valmistujaisia sinä keväänä, jolloin Joona oli kuollut. Tuula koki, että enkelit ja henget olivat mukana heidän elämässään Joonan kuoltua. Tupakanhajua saattoi haistaa ajoittain.

Yksi lomittaja oli kysynyt eräänä päivänä, kuka on se poika, joka seisoo ladossa ja ruokintapöydällä. Miehet olivat muissa töissä, lapsenlapsikin hoidossa, joten ketään ei ollut lähistöllä. Seuraavana päivänä Tuula kysyi lomittajalta siitä pojasta. Tämä vastasi, ettei ollut pieni lapsi vaan isompi poika. Ulkomaalainen lomittaja ei tiennyt, että heiltä oli lapsi kuollut.

Uusi lomittaja oli laittamassa puhtaita pehkuja vasikoille ja ajatteli laittaa aamulla lisää niitä. Hän oli ollut selin ovelle päin ja kuullut jonkun sanovan selkänsä takana, että laita paremmin ja enemmän niitä pehkuja. Kuka häntä oli käskenyt?

Joona ilmaisee oman olemassaolonsa perheelleen?

Erikoista oli sekin, että kun Joonan kuoltua vanhin poika ja hänen silloinen vaimonsa olivat pahoitelleet sitä, ettei Joonasta ja Aatusta (heidän pojastaan) ollut yhteistä valokuvaa, niin seuraavana aamuna kuva, jossa Joona pitää Aatu-vauvaa sylissään, oli ilmestynyt näyttökuvaksi.

Tuula on kertomansa mukaan myös nähnyt Joonan selvästi kahdesti tämän kuoleman jälkeen sekä useasti vilauksina. Ensimmäisen kerran hän näki poikansa kävelevän sisällä talossa. Tämä oli ollut noin 16-vuotiaan näköinen. Poika käveli seinän läpi, eikä Tuula osannut siinä hetkessä ajatella asiaa. Toisen kerran Tuula aisti ja jopa näki sielunsa silmin pojan talon takana olevalla terassilla.

Voisi tietysti kysyä, onko kyse hallusinaatiosta vai jostain todellisesta. Näkeekö lapsensa menettänyt äiti poikansa siksi, että suru on niin suuri ja kestämätön vai siksi, että poika todella on elossa omalla tavallaan?

Lopuksi

On ilahduttavaa, että Tuula Voutilainen on uskaltanut näin avoimesti kertoa “poikansa kuolemanjälkeisestä elämästä” riippumatta siitä, mistä näissä kokemuksissa todella on kyse tai mitä muut ajattelevat. Tuula mainitsee myös, että Joonan kuoltua pojan huoneessa heiluivat verhot ilman, että olisi ollut ilmavirtaa tai ikkuna auki, ja sen näkivät perheenjäsenet.

Näihin kertomuksiin voi suhtautua joko vakavasti tai lyömällä kaiken leikiksi. Mielestäni jälkimmäinen lähestymistapa ei tee oikeutta ihmiskokemuksen moninaisuudelle ja ainutlaatuisuudelle, eikä anna arvoa oivallukselle siitä, mitä elämä on.

Kiitos Tuula rohkeudestasi kertoa avoimesti oma tarinasi, mm. merkeistä, myös siitä perhosesta, joka lenteli asunnossanne helmikuussa 2020, noin kaksi vuotta Joonan kuolemasta.

Kirjoittanut: Teologi Tea Holm

Rouva Einsteinin varjossa?

Rouva Einstein valottaa tieteenhistoriaa naisnäkökulmasta. Mileva ”Mitza” Marić on aina ollut erilainen kuin muut tytöt. Vuonna 1896 hän opiskelee ainoana naisena fysiikkaa Zürichin yliopistossa Sveitsissä. Hänen on helpompi ymmärtää matemaattisia yhtälöitä kuin ihmissuhteita. Eräs opiskelukaveri alkaa piirittää häntä. Loppu on historiaa.

Lupauksesta yhteisestä tutkijanurasta huolimatta Albert Einstein kerää itselleen kunniaa, samaan aikaan kun Mileva yrittää parsia kokoon sivuraiteille lähtenyttä elämäänsä. Huoleton Albert ja tunnollinen Mileva menevät kuitenkin naimisiin kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ja vastalauseista huolimatta. Itävalta-Unkarin itäisiltä alueilta Serbiasta tullut Mileva ei miellytä saksalaisen Albertin sukua, etenkään äitiä, joka on näkyvästi liittoa vastaan.

Kirjailija Marie Benedict on asianajaja, joka on opiskellut myös historiaa ja taidehistoriaa. Hän on kirjoittanut useita kirjoja historian unohdetuista naisista. Alkaessaan kirjoittaa kirjaansa Rouva Einstein (The Other Einstein) hän ei tiennyt sen enempää kuin suuri yleisökään Albert Einsteinista. Hänen ensimmäinen vaimonsa Mileva oli jäänyt hämärän peittoon, vaikka olikin etevä matemaatikko ja fyysikko.

Benedict alkoi pohtia, oliko Mileva miehensä menestyksen takana ja jos oli, niin missä määrin. Hän otti selvää asioista ja sai tietää uusia asioita pariskunnan kirjeenvaihdon kautta. Kirjeet kertovat, kuinka opiskelukavereista tuli rakastavaisia ja kuinka Mileva pikku hiljaa jäi ajan tieteellisten keskustelujen, joiden polttopisteessä hän oli ollut, ulkopuolelle ja sivustakatsojaksi. Mutta oliko hän avustanut miestään monimutkaisten matemaattisten yhtälöiden kehittämisessä kuten jotkut väittivät?

Mileva ei missään tapauksessa ollut mikään alaviite Albertin elämässä. Hän pärjäsi hyvin ellei erinomaisesti vain miehille tarkoitetussa sveitsiläisessä yliopistossa. Lopulta hän luopui akateemisesta kunnianhimostaan ja jatkoi äitinä ja miehensä tukijana monet vuodet. Rouva Einstein on teos, joka asettaa Einsteinin ja hänen suhteellisuusteoriansa aivan uuteen valoon.

Einsteinilla on suuri merkitys tieteenhistoriassa ja koko ihmiskunnan historiassa, mutta on totta tosiaan mielenkiintoinen kysymys, mikä hänen vaimonsa rooli on siinä. Benedict maalaa kuvan tunnekylmästä miehestä, joka ei välittänyt ensimmäisestä lapsestaan, joka syntyi avioliiton ulkopuolella ja tämän mahdollisesta kuolemasta Serbiassa, Milevan vanhempien luona.

Lopulta Einstein alkoi tapailla Berliinissä Elsa-serkkuaan, mikä johti Milevan ja Albertin avioliiton kariutumiseen lopullisesti. Nuoresta, hurmaavasta ja hieman ilkikurisesta, omilla ehdoillaan aina eläneestä fysiikan opiskelijasta oli tullut monen eri yliopiston professori ja alan johtava, kansainvälisesti tunnettu tiedemies.

Milevalla ei ollut enää mitään roolia hänen elämässään, ja lopulta muu perhe matkusti Berliinistä takaisin Zürichiin. Lapset jäivät äidilleen, ja erikoista oli, että Nobel-palkintorahat annettiin aina hänelle ja lapsille, Milevan vaatimuksesta. Se taas herätti kysymyksen siitä, mikä tämän rooli oli suhteellisuusteorian synnyssä.

Kirja Rouva Einstein herättää Milevan henkiin kiehtovalla mutta myös kyseenalaisella tavalla. Koska kyseessä on kaunokirja, minkään ei tarvitse olla totta ja silti kirjailija vihjaa, että paljon siitä on totta perustuen tähän asiakirja-arkistoon.

Lopussa Albert Einsteinista maalataan suorastaan hirviömäinen kuva. Hän näyttäytyy miehenä, jolle ura on kaikista tärkeintä. Mileva oli Albertille vain alaviite, vaikka näin ei välttämättä ollut, mitä tulee tieteellisiin teorioihin. Mutta oliko rouva Einsteinin rooli todella niin merkittävä kuin mitä kirja antaa ymmärtää? Voidakseni vastata kysymykseen, minun pitäisi lukea aiheesta lisää.

Kirjailijan johtopäätös siitä, että Mileva keksi junavertauksen ja suhteellisuusteorian on uskalias. Täytyy myös kysyä, onko se totta, että Einstein pyyhki hänen nimensä pois tieteellisistä julkaisuista. Ne ovat rajuja syytöksiä. Herää kysymys siitä, miten historiallisia henkilöitä saa käyttää.

Milevan elämä oli vaikea. Lapsuudessa häntä kiusattiin ontumisensa takia. Hän ei ollut koskaan niin kuin muut tytöt. Mutta hän oli huippuälykäs ja matemaattisesti lahjakas, jääden lopulta Einsteinin varjoon. Tähän vaikutti raskaaksi tuleminen opintojen loppuvaiheessa, eikä Mileva suorittanut lopputenttejä.

Kirjailijan mielestä se johtui raskauspahoinvoinnista ja Lieserlin kohtalosta. Tytär mitä ilmeisimmin kuoli tulirokkoon. Kirja sopii historiasta, tieteestä ja naisen asemasta perheessä ja yhteiskunnassa kiinnostuneille. Kirja on ajankuva toissavuosisadan vaihteesta. Se on kirjoitettu sympaattisesti. Siihen on helppo eläytyä. Jossakin kohtaa olisin itse oikaissut, jotta kirjasta olisi tullut lyhyempi (351 sivua).

Benedictin kuva Albertista on synkkä. Mutta tekeekö se oikeutta tälle Einsteinin pariskunnalle? Ensimmäisen vaimon todellisesta panoksesta Einsteinin teorioiden sisältöön ei ole mitään vahvaa näyttöä. Kysymysmerkiksi kuitenkin jää, miksi Mileva Marić luopui kaikesta tutkimustyöstä. Ja työskentelikö hän miehensä kanssa, kuten Curiet?

Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Mutta silti Mileva ajattelee kirjan Rouva Einstein lopussa. “Minun ei tarvitse muuttaa mitään. Koska minä olen juna. Minä kuljen nopeammin kuin valo, ja kellon viisarit kulkevat taaksepäin. Minä näen oman Lieserlini.” Kunpa aika todella voisi kulkea taaksepäin.

Kirj. Tea Holm, FT, TM