Tarina

Kahvia ja karjalanpiirakoita

Tammen kustantama ja Lotta-Sofia Saahkon (FM) kirjoittama teos Kahvia ja karjalanpiirakoita kuljettaa lukijaansa ajassa taaksepäin noin 80 vuotta. Sijaintina on Karjala, luovutettu Karjala. Kerronnan kohteena ovat naiset.

Sota muutti monen suomalaisen kohtaloa. Tämä kirja kiehtoi minua erityisesti siksi, että Karjalan kohtalo linkittyy myös oman sukuni kohtaloon. Tosin se aika oli pitkään unohdettuna. Löysin vasta lähemmäs 40-vuotiaana mummini siskon kirjat Laatokan rannalta länteen 1 ja 2, jotka kertovat Karjalasta ja sota-ajasta.

Toinen sysäys näihin asioihin on ollut mummini veljen katoaminen sodassa, mistä sain tietää vasta aikuisiällä, kun aloin tutkia väitöskirja-aiheeni taustavaikutusta. Minulta joskus kyseltiin, kun olin kirjoittanut väitöskirjastani populaarin tietokirjan, että miten kiinnostuin alun perin aiheesta eli spiritualismista. En itsekään osannut vastata muuta kuin sen, että olin kerran meediotilaisuudessa oletettavasti saanut viestin Alina-mummiltani isäni puolelta.

Selvisi sitten sekin, äitini kertomana, että hänen äitinsä eli isoäitini oli pelannut spiritismiä ja käynyt meediotilaisuuksissa, koska tämän veli eli isoenoni oli kadonnut sodassa juhannuksen 1944 alla. Aarre Häklin tarinasta voi lukea tästä.

Kuvassa Terttu Häkli-Koveron teokset Laatokan rannalta länteen 1 ja 2 (osat).

Näitä kaikkia oman sukuni tarinoita (mummini pakeni lapsensa eli enoni kanssa Karjalasta, ja enoni lähetettiin Ruotsiin; sodassa kadonnut isoenoni; isotätini, joka kirjoitti kirjoja Karjalasta ja lapsuudestaan) kuultuani kirja Kahvia ja karjalanpiirakoita alkoi toden teolla kiehtoa minua. Saisin lukea sen ajan elämästä ja sota-ajasta sekä ihmiskohtaloista.

Saahko kertoo muun muassa Eevasta, joka lähetettiin sotalapsena Ruotsiin. Irman suru kanavoitui runoihin,koska hänestä ei koskaan tullut kirjailijaa. Hänestä, joka pelasti Kotiopettajattaren romaanin ennen desanttien tuloa. Kaikkea ei voi saada. Irma sai kuitenkin turvallisen kodin, aviomiehen ja elannon. Mutta Irmasta ei koskaan tullut kirjailijaa. (Vain kirjailija voi ymmärtää sen, mikä henkilökohtainen tragedia se oli.)

Jokainen kirjan naisista, kuten Anja, etsii omaa paikkaansa maailmalta. Peilaan sitäkin oman mummini tarinaan: hän muutti vuonna 1972 Kanadaan ja eli siellä loppuelämänsä käyden Suomessa vain muutaman kerran. Ne olivat ne muutamat kerrat, kun minä lapsena hänet tapasin.

Teos Kahvia ja karjalanpiirakoita on kirjoittajansa näköinen siinä mielessä, että se kertoo myös Lotan oman tarinan tähän asti. Kyse on kaiken aikaa oman identiteetin etsimisestä. Oman elämäntarkoituksen hahmottamisesta. Mitä ovat nämä karjalaisuuden kaiut evankon lapsenlapsessa? Onko kaipuu aina jonnekin muualle sitä, kaipuuta Karjalaan?

Huomaan lukiessani koko ajan peilaavani tapahtumia oman sukuni tapahtumiin. “Tuo tapahtui muutama päivä ennen isoenoni katoamista sodassa” ja niin edelleen. En yhtään ihmettele, miksi tämä kirja on saavuttanut lukijansa ja kuuntelijansa niin painotuotteena kuin äänikirjana.

Kirja Kahvia ja karjalanpiirakoita kysyy: Mitä jää, kun menettää kaiken?

Koti ❤️

Koti on ihmiselle erityisen rakas paikka. Kun sen menettää, joutuu elämään muistojensa varassa ja perustamaan uuden kodin. Karjalaiset joutuivat asumaan muiden nurkissa, kuin mustalaiset*, ja koska osa nimistä kuulosti venäläisiltä, ne vaihdettiin suomalaisiin, kuten Heikiksi. (*Huom. Tämä oli tapa ilmaista asiat silloin.)

Ensimmäisessä teoksessaan Papan kanssa kahvilla Saahko kertoi papan äidin tarinan. Toisessa teoksessaan Kahvia ja karjalanpiirakoita hän kertoo, millaisia teitä elämä muun muassa Viipurista, Johanneksesta ja Sortavalasta kotoisin olevia naisia kuljetti lapsena ja mihin he sitten päätyivät aikuisina. Osa heistä jopa palasi Karjalaan sotaveteraanien ja lottien ryhmässä tilausajolla. Samoin eräs isoenoistani valokuvasi pihaa, joka oli villiintynyt ja taloa, jota ei enää ollut.

Karjalaisuus on verissäni ehkä siksikin, että isäni vanhemmat asuivat Pohjois-Karjalassa, jossa vietin pitkiä kesäjaksoja. Nyt he ovat jo tuonilmaisissa. Lapsena en tajunnut mitään menetetystä Karjalasta tai sen arvosta tai merkityksestä. Vasta myöhemmällä iällä aloin käsittää.

Miksi kaivata sellaista, mitä ei ole tai mitä ei voi saada? Miksi kaivata sellaista, mitä ei koskaan ollut (nuorempi sukupolvi, joka ei asunut Karjalassa mutta on heidän jälkeläisiään)? Siellä ovat muistot. Tutut mäet ja joenuomat sekä uimapaikat. Lehmät ja siat sekä talonkulmat ja navetat, tuvan seinät leivinuuneineen. Vaikka koti on ensisijaisesti sydämessä, niin toissijaisesti se on tietyssä paikassa.

Lotta Sofia-Saahko on taidokas kertoja. Hänen kerrontansa on selkeää ja miellyttävää. Teksti soljuu silmien alla ja on myös miellyttävää korvien kuulla. Tunnustan sekä lukeneeni että kuunnelleeni kirjaa. Kun vertailen näitä kahta lukemisen tapaa, niin kannatan ehdottomasti itse lukemista. Lotan eläväinen kerronta on miellyttävää kuultavaa, mutta hahmotan ja muistan tarinat paremmin, kun luen ne itse. Yhdistelmänä lukeminen ja kuunteleminen toimii myös.

Painetun kirjan etuna ovat valokuvat. Liitteitä ei näe äänikirjasta. Kirjan kuuluu tuntua ja kulua käsien välissä.

Pakolaisuus on tämän ajan teema. On jännittävää ja surullista ajatella, että minunkin sukuni on paennut maa-alueelta toiselle, lopulta rajan ylitse. Isoisovanhemmat ja isovanhemmat alkavat elää ihan uudella tavalla, kun luen isotätini Terttu Häkli-Koveron kirjoja Laatokan rannalta länteen. Karjalaiset, Suomen karjalainen heimo, alkavat elää samoin lukiessa Lotta-Sofia Saahkon teosta Karjalasta: sen historiasta.

Mitenköhän nämä äkilliset kohtalot, kuin myös koti-ikävä, vaikuttavat minussa? Miten juurettomuus näkyy omassa suvussani? Onko se sitä, ettei oikein koe kuuluvansa oikein mihinkään? Onko se kaipuuta maalle kaupungin hälystä? Asuin joskus hetken Helsingin keskustassa. Stokkalle oli helppo päästä. Ratikka kulki ikkunan alta. Kaikki oli kyllä lähellä, mutta minä (ja koirani) kärsin (kärsimme): ei ollut luontoa.

Nyt asun alueella, jossa metro valtaa alaa. Se on tunkeutunut jo taloyhtiön seinustalle, maahan, joka on kaivettu auki ja täytetty uusilla putkilla ja järjestelmillä. Uskon, että lapsuusvuoteni maalla ovat tehneet sen, että kaipaan muualle. En “metsän keskelle” vaan luonnon ja eläinten keskelle. Lähellä vellova meri on henkireikäni, se on kosketus luontoon.

Karjalan lapsetkin kasvoivat aikoinaan aikuisiksi. He muuttivat kokemuksensa voimavaraksi, jos vain pystyivät. Siihen aikaan lapset tekivät töitä. Oli pikkulottia. Kouluttautumista ei osattu sinänsä arvostaa. Se johtui siitä, että oli tehtävä työtä. Työn tekemisen muoto oli toisenlainen kuin nykypäivänä. Työ oli jokapäiväisen leivän eteen toimimista pellolla ja järvenselällä, navetalla ja talleilla. Lehmät oli lypsettävä, sika suolattava, pelto aurattava ja kalat kiskottava.

Kun sota syttyi, miehet lähtivät rintamalle. Lapsille lankesi myös suuri vastuu. Sotalapset menettivät hetkellisesti tai kokonaan omat vanhempansa. Elämä muuttui hetkessä, sodan takia. Lopuksi tätä kaikkea märehtiessä muistan: “Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.” Tavallaan se on totta. On elettävä, vanhoihin asioihin ei voi jäädä vellomaan.

Mutta mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme Karjalan? Mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme holakaustin? Entä mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme oman menneisyytemme?

Lotan oma tarina kirjassa Kahvia ja karjalanpiirakoita laittaa miettimään menneisyyden ja nykyisyyden suhdetta sekä sitä, milloin elämä on oikeasti helppoa, milloin vaikeaa. Korona-aika on ollut monelle vaikea. Oliko helpompaa lähteä sotaan ja tehdä jotakin, kuin olla pakotettuna neljän seinän sisälle ja vain odottaa päivästä toiseen? Uskoisin, että sotaan lähteminen oli monin verroin pahempaa sekä perheelle että sotaan lähtijälle.

Se ei silti tarkoita sitä, että nykyaikana elämä olisi tosi helppoa tai yksinkertaista. Tästä Lotta muistuttelee meitä lukijoita. Hän on asunut, opiskellut ja työskennellyt ulkomailla. Kotimaa on ollut hänen tukipisteensä, kuten Valkeakosken pappala. Lotasta ja papasta on tullut paitsi ilmiö myös 60 vuoden ikäerosta huolimatta hyvät ystävät.

Lotta ja pappa ovat tulleet tutuiksi YouTubessa, jossa he laulavat vanhoja sävelmiä ja muistelevat papan nuoruutta. Lotan esikoiskirja Papan kanssa kahvilla oli yksi vuoden myydyimmistä kotimaisista tietokirjoista ja lukijoiden suursuosikki, ja uskon, ettei teos Kahvia ja karjalanpiirakoita jää kakkoseksi.

Kirja tuo mieleeni kysymyksen siitä, voiko hyvän elämän elää olosuhteista huolimatta. Mitkä ovat hyvän elämän riittävät ja välttämättömät ehdot? Kahvi ja karjanpiirakat ovat aina maistuneet minulle ja tehneet minut onnelliseksi, siis pienet, arkiset asiat. Sellainen elämä, joka sisältää näitä ja oman kodin, ainakin sydämessä, voivat taata hyvän, onnellisen elämän.

Joskus sukulaiseni ovat minulta kyselleet, että miksi kouluttauduin niin paljon (olen sukuni ensimmäinen ylioppilas). Miksi tein enemmän opintoja, kuin työelämä olisi vaatinut? Se, että joku ei halua jäädä hoitamaan sukutilaa, ei muuta sitä tosiasiaa, että sukutila tai menneisyys on arvokas. Se ei muuta työnteon arvoa, että haluaa kouluttautua: että haluaa kouluttautua ja tehdä työtä. (Kirjailijan työkin on työtä…)

Huomaan siis kautta kirjan peilaavani sen sisältöä omaan elämääni tai oman sukuni tarinaan. Voin samaistua myös Lotan muuttoihin. Itse jätin vanhan koulun ja “parhaat kaverit”, kun muutimme Vantaalta Kauniaisiin. Vanha kaveripiiri ei seurannut mukana. Kaikki jäi: he kaikki jäivät. Uudessa koulussa kysyttiin, mikä on sinun nimesi, kuka sinä olet.

Kun kaikki muuttuu, niin haluaa, että perhe pysyy. Sota-aikana niin ei valitettavasti käynyt. Kaikki muuttui, myös perhesuhteet muuttuivat.

Jokainen luo lukemastaan omat merkityksensä. Se on ehkä parasta tässä teoksessa.

Tämä aikamme on vastakkainasettelun aikaa. Historia toistaa itseään. Mutta asioita ei tarvitsisi laittaa vastakkain, kuten ei ihmisiäkään. Jos on aikaa ymmärtää muita, on aikaa ymmärtää itseään. Käsissä olevani kirja onkin oivallinen valinta joulunpyhiksi, siis joululahjaksi, kun on aikaa pysähtyä ja pohtia.

Se, mitä karjalaisuus on, löytyy omasta sydämestä. Se, mitä suomalaisuus on, löytyy myös sydämestä. 💖

Kansikuva: Kahvia ja karjalanpiirakoita (2021, Tammi)

Tämän blogitekstin on kirjoittanut Kirjailijanblogin Tea Holm (FT, TM, uskonnon aineenopettaja ja tietokirjailija).

Standard
Tarina

Pyhä Eurooppa on matkaopas pyhille paikoille

Teos Pyhä Eurooppa on unenomainen matkakirja, joka on täynnä Euroopan pyhää ja esoteerista sekä pakanallista historiaa. Sen on kirjoittanut Aki Cederberg, ja upeat, havainnollistavat valokuvat ovat hänen Justine-vaimonsa ottamia.

Kirja on erikoinen sekoitus vanhoja pyhiä paikkoja ja niiden historiaa, Euroopan uskontohistoriaa, matkapäiväkirjaa ja kansanuskoa sekä kirjoittajan omia uskomuksia. Sen omistaisi mielellään painotuotteena, jotta se tulisi oikeuksiinsa. Minulla on mediakappaleena sähköinen versio.

Kirjailija Aki Cederberg on muusikko ja elokuvantekijä, joka kirjassaan kartoittaa Euroopan sielumaisemaa matkustamalla kalmistoista pyhille puille ja holveista puutarhoihin. Voimapaikat löytyvät Ruotsista, Tanskasta, Latviasta, Liettuasta, Virosta, Saksasta, Ranskasta, Islannista, Italiasta, Portugalista ja Espanjasta sekä Suomesta. Näillä pyhillä paikoilla kuin myös juhlatilaisuuksissa Cederberg toimittaa pohjoisia henkisiä riittejä kautta kirjan.

Kirja kysyy, onko ihmissielussa palava tuli jumalten sytyttämä vai ihmisen oman kaipuun lopputulos. Se kulkee Euroopan katuja, kujia, polkuja ja puutarhoja uinuvien jumalten ja pyhän jäljillä niin kauan, kunnes jotain olennaista löytyy.

”Kaipaan vieraiden rituaalitulien äärelle, mutta kuitenkin toivon, että niiden liekit olisivat samaa tulta kuin omani. Kaipaan kauneuden ja runouden maailmaa pelkän käytännön maailman sijaan, sellaista, jossa myytit heräävät henkiin… Haen siltoja tämän ja toisen maailman välillä. Maailman, jota asuttavat esivanhemmat, jumalat ja suuri tuntematon. Se on piilossa oleva sielunmaisema, Pyhä Eurooppa, jonka jäljillä lähden matkaan.”

Aki Cederberg

Teos Pyhä Eurooppa alkaa Tukholmasta, jonka näkymä on kuten Helsingissä: lohduton ja harmaa. Vanhassa Uppsalassa pilvet väistyvät ja kirkonkellot alkavat soida. Odinsborgin ravintolan savupiipun päällä istuvat kaksi mustaa korppia kuin yksisilmäisen jumalan Odinin korpit Ajatus ja Muisti, jotka lentävät keräämässä tietoa isännälleen.

Kirjassa on muinaistietoutta. Se sisältää symboleita ja niiden tarinoita. Muinaiset jumalkummut olivat uhraamista varten. Blót tarkoittaa uhraamista. Blótissa annettiin juoma- tai ruokauhri jumalille, jumalattarille, maan hengille tai esivanhemmille. “Terve Jumalat! Jumalattaret, terve!”

Cederberg toteaa, että pohjoisten kansojen vanhat jumalat kulkevat modernin maailman rajamailla. Myöhäismodernissa maailmassakin ne muistuttavat omasta olemassaolostaan paitsi kulttuurin kuvastossa myös sen kielessä. Lopulta ne löytyvät pohjoisen ihmisen sydämestä. Cederberg kirjoittaakin arvoituksellisesti: ”Vanhat jumalat uinuvat, mutta mikään nukkuva ei uinu ikuisesti.”

Ukko-ylijumala oli jylhä ja kunnioitettava hahmo, ennen kuin se alkoi merkitä kristinuskon myötä paholaista. Ylijumalan taustalla saattaa olla indoeurooppalainen ukkosenjumala Perkunos, johon liitetään hakaristi eli elämän kiertokulun ja ikuisen paluun symboli, joka edustaa olevaisen salaisuutta ja sen muuttuvaa luonnetta. Hakaristi on varjeluksen ja elämän luovien voimien merkki, vaikka nykyaikaiset poliittiset liikkeet ovat sitä käyttäneet omiin tarkoitusperiinsä.

Kirjoittaja muistuttaa lukijaansa myös siitä, kuinka pakanallinen luontousko on paikallinen perinne globaalin sijaan. Se on olennaisesti sidottu paitsi paikkaan ja luontoon myös tiettyyn kansaan ja sen tarpeeseen tuntea itsensä: tietää paikkansa. Keskeistä näille uskomusperinteille on se, että pyhyys on jotakin sellaista, mikä löytyy jalkojemme juurelta. Se ei liity yksinomaan rituaaleihin ja lauluihin vaan kokonaiseen elämäntapaan.

Vanhat, pakanalliset uskontoperinteet ovat kärsineet Baltiassa neuvostoajan ideologiasta. Kristinusko oli jo sitä ennen ehtinyt tuhota pakanoiden pyhät paikat ja korvata luontoyhteyden teologiallaan. Cederberg toteaa, että alkuperäinen uskonto ja perinteet eivät väistyneet. Ne olivat juurtuneet ihmisten sydämiin ja elivät myyteissä, rituaaleissa, tarinoissa, lauluissa ja vuodenkiertoa merkitsevissä juhlapyhissä, joiden harjoittaminen jatkui kansan keskuudessa.

Kirjasta Pyhä Eurooppa selviää, että balteille sauna on pyhä paikka, elämän ja kuoleman, tämän- ja tuonpuoleisen välitila, jossa on mahdollista puhdistautua ja jopa parantua. Sauna on myös suomalaisille pyhä paikka. Löylyn henki viittaa elämänvoimaan, joka kuoleman hetkellä pakenee ruumiista sielulintuna.

Kuva: Ulrike Leone

”Saunan ikiaikaisissa löylyissä, vanhan Väinämöisen hiessä, tunnen olevani kansojemme yhteisessä pyhässä temppelissä, paikassa, jossa suomalainen ja baltialainen perinne kohtaavat ja risteytyvät: metsässä. Sen käytäviä täyttävät eri jumalia, mahteja ja henkiä ilmentävät puut, joet ja lehdot. Metsätemppelimme väkeä lähestymme uhrilahjoin. Vaikka puhumme eri kieliä, on meillä molemmilla pyhä, ikiaikainen suullinen laulu- ja loitsuperinne, joka kuvastaa ymmärrystämme maailmankaikkeudesta ja itsestämme suhteessa siihen.”

Aki Cederberg

Kirjassa on monia mielenkiintoisia syväsukelluksia kuten Pyhä Graal, joka ymmärretään maagisena maljana, johon varakas juutalainen Joosef Arimatialainen keräsi verta ristiinnaulitun Jeesuksen haavoista tai Jeesuksen kuppina, josta hän tarjosi viiniä viimeisellä ehtoollisella. Se on käsitetty myös muilla tavoin.

Lukija tietää kulkevansa etsijöiden jalanjäljissä. Kirjassa Pyhä Eurooppa on vahvan esoteerinen – tai pakanallinen – pohjavire. Esikristilliset tavat ja uskomukset yhdistävät joskus niin sotaisia eurooppalaisia.

Cederbergin mukaan riimujen akateeminen tutkiminen on lähes kokonaan poistettu yliopistoista Skandinavian ulkopuolella, sillä poliittisesti korrektit tahot liittävät sen yhä kansallissosialismiin. Silti riimut tulevat satojen ellei tuhansien vuosien takaa. Yritykset puhdistaa riimut niiden tahritusta maineesta ja tehdä niistä fantasiaviikinkimaailman taikamerkkejä ovat harha-askelia.

Riimut ovat paljon moniulotteisempia, jotta ne vääntyisivät yhden ideologian palvelukseen. Cederberg toteaakin, kuinka kansallissosialistit osasivat manipuloida kansaa estetiikan keinoin ja käyttää symboleja tavalla, joilla heidän poliittinen liikkeensä vetosi saksalaisten alitajunnassa johonkin politiikkaa syvempään. Hurmio, jonka he saivat aikaan, ei ollut vain jonkin yhteiskunnallisen uudistuksen ansiota, vaan se oli luonteeltaan lähes uskonnollista.

”Riimut merkitsevät niiden synnyttämien kansojen ikuista sielunmaisemaa, niiden suhdetta saloihin, pyhään ja luonnon alkuvoimiin. Riimujen edustamaa henkistä ja kulttuurista perimää ei voi pyyhkiä pois tai kieltää lailla, eikä niiden mahti ei ole mihinkään kadonnut.”

Teos Pyhä Eurooppa kuvastaa aikaamme, jona olemme kadottaneet sielumme: sielutonta aikakauttamme. Emme omaa sielua emmekä jumalia. Hengettömänä aikana jäljellä ovat vain aineelliset arvot henkisten sijaan. Elämän merkitys on kadonnut, kuollut.

Salainen tieto säilyy myyteissä, symboleissa. Suurimmalle osalle ihmisistä vanhat jumalhahmot eivät merkitse enää yhtään mitään. Cederberg kuvailee omaa pyhää matkaansa: ”Mutta ehkä jumalat ovat muistaneet minut, sillä jostain sisältäni kumpusi varhaisesta nuoruudestani alkaen kutsu lähteä etsimään heitä. Se saapui näkyinä, unina ja sisäisinä maisemina. Näin välähdyksiä häilyvästä pyhästä maailmasta satunnaisissa hetkissä, ja kuulin kutsun kuiskauksina tietoisuuden rajoilta.”

Tradition mukaan aikamme on epätasapainon aika, viimeisen syklin aika, jolloin olemme menettäneet yhteyden itseemme, luontoon ja ylimaalliseen. On uskottu, että ihminen voi traagisen tapahtuman johdosta menettää sielunsa tai itsensä. Nyt on meneillään kollektiivinen sielunmenetys.

Viiniä kuluu matkatessa pyhillä paikoilla, mutta mitä sitten. Niin kuluu elämäkin, ja aika. Ja jumalat kiittävät uhrilahjoistaan Herrankin päivänä.

— Tea Holm

Standard
Tarina

“Elämän taikaa, totta ja tarua” on aikuisten satu

Ääninäyte kirjan alusta.

Tarina Elämän taikaa on fiktiivinen. Siinä sekoittuvat eri aikakaudet. Tarinat ovat “vain” satua, mutta niissä piilee usein opetus ja jopa totuus. Ne ovat elämän taikaa: totta ja tarua.

Tarinankerronnassa on voimaa arvojen viestimisessä. Teoksen viesti on se, kuinka luodaan paljon entistä parempi yhteiskunta ja koko maailma, kun on yhteistä tahtoa.

Alla kasvon kaikkivallan. Kulkiessamme entistä paremman huomisen ja myös maailmanrauhan puolesta.

Elämä on rakkaus, universaali rakkaus, joka pitää atomia koossa ja samoin meitä ihmisiä. Olemme kaikki yhteisesti vastuussa maapallosta, kodistamme.

Kansi: Timo Turunen, Basam Books

Kirjoittaja Seija Kaarina Teitt on tehnyt työuransa sairaalamaailmassa. Hän on myös matkustanut paljon maailmalla. Miehensä kuoleman jälkeen Seija alkoi kirjoittaa. Eräänä aamuna hän koki näyn, joka näytti filminauhan tavoin hänen elämänsä kirjoa. Pöytälaatikon muistiinpanot ja päiväkirjat alkoivat näin avautua.

Vaikka Seija kirjoittaa fiktiota, niin monella hänen kirjansa tapahtumalla on totuuspohjaa. Esimerkiksi kirjassaan Meidän Murmeli hän kertoo linnusta, joka kävi nukkumassa yöt sisätiloissa. Tarina on sinällään tosi, vaikka Seija itse ei siinä kokijana ollutkaan.

Kirjoittajalta on ilmestynyt teokset Sisaren vaellus (2010), Olethan kanssain (2018), Iltaruskon loisteessa yksinpuhelua (2017), Onnea Elämän Arjessa (2017) ja Meidän Murmeli (2020, Basam Books) sekä uusin Elämän taikaa: totta ja tarua (2021, Basam Books).

Olen erittäin kiitollinen, että sain kustannustoimittaa tämän teoksen ja myös esitellä sen teille tässä blogissani. Kysymykseen siitä, mikä on elämän tarkoitus, Seija vastaa mutkattomasti: “Tietysti elämä itse. Se, että elää omaa elämäänsä.” Kuinkakohan moni meistä todella kokee elävänsä sitä omaa elämäänsä?

Tarinankerronta on myös arvojen viestimistä. Jokainen kantaa vastuuta tarinoistaan, toisten tarinoista, mitä juttuja me toisista(mme) kerromme, sekä tästä yhteisestä maapallosta. Ajatusten ja tarinoiden kautta luodaan todellisuutta joka hetki.

Tässä teoksessa on paljon viisauden helmiä otettavaksi ja punottavaksi omaan helminauhaansa. Se on todellista elämän taikaa, ei vain lapsille vaan myös aikuisille. Saatavilla mm. Adlibriksesta.

Standard
Tarina

Lohduttajan kasvot on romaani, joka laittaa ajattelemaan elämää ja kuolemaa

Pääosaa teoksessa näyttelee Maria Virtanen, hoitoalalla oleva suomalaisnainen. Teos on omistettu hoitoalan henkilöstölle ollen kertomus erään sairaanhoitajan elämästä. Teoksen kirjoittaja on Kari Alanne, jonka kaunokirjallinen ilmaisu on erittäin helposti lähestyttävää ja samaistuttavaa. Kertojaääni pohdiskelee asioita niitä tuomitsematta. Ennemminkin se havainnoi ja panee merkille asioita.

Luin kirjan Lohduttajan kasvot mökillä helteisenä heinäkuun viikkona. Koska kirja on aika paksu, siitä riitti lukemista moneksi päiväksi, verkkaisesti ja lomamoodissa lukien. Sen päähenkilö Maria työskentelee hoitajana helsinkiläisessä sairaalassa. Hänen osastolleen tulee koomassa oleva mies, jonka hän tunnistaa aikaisemmilta vuosiltaan. He ovat joskus tavanneet.

Kuvaus sairaanhoitajan työstä ja tekoälyn maailmasta saa pohtimaan sitä, missä määrin teoksen kirjoittaja on ollut tekemisissä sairaalamaailman kanssa. Joka tapauksessa Lohduttajan kasvot tekee omalta osaltaan hoitoalan työtä näkyväksi. Alan aliarvostus on itsessään kokonaisen kirjan arvoinen teema.

Lohduttajan kasvot ovat myötätunnon ja pyyteettömän rakkauden kyllästämät.

Maailmanlaajuinen pandemia ja salaliittoteoriat jylläävät

Pandemian jyllätessä kaikkialla maaplaneetallamme Lohduttajan kasvot on ajankohtainen kirja. Korona-aikaa on käsitelty kirjassa, vaikkei se olekaan sen pääteema. Pääteemaksi voisi kuvailla ihmisenä kasvamista, sehän on oman ymmärryksen kasvamista.

Esikoisteoksensa Tempus ater Alanne kirjoitti sikainfluenssapandemian aikoihin. Kantavana teemana olivat maailmanlaajuinen mutatoituneen H1N1-viruksen aiheuttama pandemia sekä siihen liittyneet salaliittoteoriat. Emmekö kohtaa jotakin samaa tänäkin päivänä?

Mukana kulkevat myös hengelliset pohdinnat. Uskonnolla on vahva mutta samaan aikaan sovitteleva rooli. Tuomiot eivät ole lopullisia, eikä ikuista kadotusta ehkä olekaan. Jokainen aamu on uusi mahdollisuus, vaikka elämää ei voikaan elää taaksepäin, eikä kelata alkuun. On vain tämä yksi elämä, mikä saa pohtimaan muun muassa eutanasiaa ja Jumalaa.

Älypannasta ihmisen olemukseen

Alanteen uusin teos sivuaa myös tietoisuuden olemusta sekä ottaa kantaa tekoälyn moraaliin. Onko sitä? Voiko kone olla tietoinen ja jos, niin missä mielessä? Onko sillä moraalia, ja mitä moraali on? Mikä sielu oikeasti on? Onko myötätunto moraalia (oikean ja väärän tajua) suurempi?

Teoksen kertoja on vuonna 1980 syntynyt nainen, joka käy omassa fiktiivisessä mutta todelta tuntuvassa tarinassaan läpi pitkän aikaperspektiivin vuosituhannen vaihteesta aina 2050-luvun mahdolliseen tulevaisuuteen. Kuinka paljon tekoäly ja älylaitteet hallitsevat silloin meitä ja maailmaa?

On poikkeuksellista, kuinka mieskirjailija pystyy eläytymään näin hyvin naisen sielunmaisemaan ja myös sairaalamaailmaan, ellei se ole hänelle jostain syystä ennestään tuttu. Kirjan yksi keskeinen sanoma on mielestäni se, että voimme valita oman asennoitumisemme, vaikka emme voikaan aina valita olosuhteitamme. Joskus joudumme tekemään myös vaikeita ratkaisuja.

Huom. Jokaisesta myydystä e-kirjasta lahjoitetaan yksi euro Helsinki Mission seniorityöhön. Kirja on ostettavissa BoD:sta. Lue lisää tästä linkistä.

Koulutukseltaan Kari Alanne on tekniikan tohtori ja energiatekniikan dosentti, joka työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa Espoossa.

Standard
Tarina

Tapauskertomus omasta suvustani: Kadonnut sodassa – lopullisesti?

Kadonnut sodassa: isoenoni katosi sodassa.Sota. Se on maanpäällinen helvetti. Se on usein lipumista elämän ja kuoleman rajalla.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944 rauhallisen yön jälkeen heti aamusta satojen lentokoneiden pommituksella. Vihollisen hyökkäyskärjen eteneminen oli nopeaa. Pienissä ryhmissä metsiä pitkin perääntyviä suomalaisia jäi rintamalinjan taakse. Monet harhailivat aina Keski-Kannakselle saakka ennen kuin joutuivat sotavangeiksi.

4. divisioona ja erityisesti JR 25, joka oli isoenoni Aarre Häklin (synt. 6.6.1921) yksikkö, osallistui sotatoimiin Kaukjärveltä menettäen samalla yksittäisiä taistelijoita sotavankeuteen. Osa sotavangeista kuljetettiin Neuvostoliittoon Heinjoen kirkonkylän kautta. Heinjoki on Aarren katoamispaikka. Kannaksen sotatoimissa useita sotilaita joutui tilanteeseen, jolloin käsien nostaminen ja vangiksi jättäytyminen oli pakko. Tehtiin sosialisointi, taskujen tyhjennys. Lompakot takavarikoitiin ja rahat heitettiin metsään. Ranne- ja taskukellot olivat kysyttyjä.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Suruviesti

Kesällä 1944 toimitettiin rintamalta virallinen ilmoitus, että isoenoni oli kadonnut. Kokemäen koulutuskeskuksen komppanian päällikkö, sotilaspastori ja vänrikki Jalmari Ukkonen, joka tunsi Häklin sukua, ilmoitti Kannakselta Aarre Häklin (6.6.1921, Kaukola) katoamisesta. Hän lähetti kirjeessä pojalta jääneet lompakon ja kellon. Kuin kohtalonsa aavistaen oli tämä antanut ne ennen suurhyökkäystä ystävälleen ja sanonut, että jos hän ei palaa, niin ne pitää toimittaa hänen äidilleen.

Nuorena tyttönä, rippikouluiässä, isotätini Terttu näki merkillisen unen. Se tapahtui hänen Aarre-veljensä kadottua. Unessa hän kulki yksin synkässä metsässä, joka oli aavemainen. Puiden takaa alkoi yhtäkkiä tulvia valoa. Hänen eteensä avautui pieni ja puuton aukea, jolla kasvoi täysvalkoisia tulppaaneita. Niitä oli paljon pitkänomaisella alueella, jossa ne kukkivat aivan vieri vieressä. Koska hän piti kukkien poimimisesta, niin nytkin hän aikoi taittaa ja ottaa niitä mukaansa.

Kun Terttu on unessaan taittamassa yhtä tulppaania, jostakin kuuluvat käskevät sanat: ”ÄLÄ OTA YHTÄÄN KUKKAA, SILLÄ SIINÄ ON VELJESI HAUTA!” Unen tulppaanit olivat niin jäässä, että ne tuulessa huojuessaan kilisivät kuin pienet tiu’ut. Terttu heräsi ja ajatteli käyneensä unessaan veljensä haudalla.

Aarre Häklin joukko-osasto oli jatkosodassa III/JR25 eli Jalkaväki- rykmentti 25, III pataljoona, joka tunnetaan piikkirykmenttinä. Aarre Häklin katoaminen tapahtui muutama päivä ennen Talin–Ihantalan taistelua (25.6.1944). Juhannusaattona 1944, jolloin Aarre katosi, satoi räntää ja oli vuodenaikaan nähden kylmä. Sotasampo tietää kertoa, että useita suomalaissotilaita kaatui tai katosi niinä päivinä niin Summassa kuin Heinjoella. Osa jäi sotavangeiksi, osa katosi sodassa ikuisiksi ajoiksi, joko he pirstoutuivat kappaleiksi tai jäivät sotavangeiksi, ja arkistoihin ei niin vain pääsekään käsiksi.

Kuolleeksi julistaminen

Isoisoäitini kirjoitti Kokemäellä 18.2.1948 kirjeen Helsingin kaupungin raastuvanoikeuteen, että syksyllä 1944 on kaksi eri kertaa Neuvostoliiton uutisissa kuultu terveisiä hänen pojaltaan. Idalla ei ollut radiota, mutta niin monet muut olivat sen kuulleet. Vielä silloin hän kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää ja tulee vielä pois Venäjältä. Ote kadonneiden luettelosta tietää kertoa, että Aarre julistettiin kuolleeksi vuonna 1953.

Aarre oli nuori, naimaton mies sotaan lähtiessään. Mielitietty oli jo olemassa, mutta orastava suhde ei saanut mitään mahdollisuutta, koska tuleva sulhanen katosi Kannaksella 1944. Hänellä oli koko elämä edessä, kuten niin monella muullakin nuorella suomalaismiehellä sodassa. Tarkoituksena oli ollut kihlautua tulevalla lomalla, jota ei koskaan tullut.

Isoisoäitini Ida Häkli yritti useasti sotien jälkeen saada selville Aarre-poikansa kohtaloa lehti-ilmoituksin, tuloksetta. Ennen suurhyökkäystä oli tämä luovuttanut omaisuuttaan kuin kohtalonsa aavistaen. Katoamishetkellä sota oli kestänyt kauan. Summassa oli ollut erityisen paha paikka. Tämä kaikki saattoi syödä nuoren miehen luottamusta tulevaan, kuin myös kotikunta Kaukolan kohtalo, mikäli hänellä oli siitä tieto. Kaukolaan oli annettu evakuointikäsky vain kaksi päivää aikaisemmin.

Sota ajoi suomalaisia kodeistaan, kylistään ja kotiseuduiltaan tavaroineen ja kotieläimineen sekä rakkaine muistoineen. Evakkotiestä tuli todellisuutta niin monelle suomalaiselle, mistä Terttu kertoo kirjoissaan Laatokan rannalta länteen I ja II nuoren tytön kokemana. Tästä kaikesta tuli Suomen kansan historiaa ja kohtalo, ei vain oman sukuni historiaa ja kohtalo.

Isoisoäitini Ida Häkli oli kuullut kerrottavan, että Aarre olisi lukenut tervehdyksiä radiossa. Omin korvin hän ei sitä kuullut, mutta tiedetään, että sotilaat lukivat tervehdyksiä myös itse rintaman lähelle ajetuissa kaiutinautoissa. Kyseessä olivat valmiiksi annetut tekstit, joissa kehuttiin vangiksi antautuneiden oloja ja kehotettiin siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Sotapropaganda oli voimissaan.

Junamatkalla satunnainen matkustaja tiesi kertoa, että Aarre-niminen mies olisi ollut peltotöissä leirin ulkopuolella. Olihan hän ammatiltaan maanviljelijä, joten se kävisi järkeen. Tserepovetsin suomalaisvankeja vietiin tilapäisiin töihin työtehtäviin myös leirin ulkopuolelle. (Ks. Muistatko… Alava, Hiltunen & Juutilainen 1989; Ida Häklin kirjeet (kopiot), kirjoittajan hallussa.)

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Karmivia kohtaloita

Sodankyläläinen Eino Hietala jäi vangiksi kaukopartion tiedusteluretkellä keväällä 1944. Hietalaa ei vapautettu jatkosodan päätyttyä. Hänet tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Sama kohtalo on voinut olla alikersantti Aarre Häklillä, koska hän oli suojeluskuntalainen. On myös mahdollista, että hän kuoli tulituksessa.

Vasta Stalinin kuoltua (1953) poliittisia vankeja alettiin vapauttaa, jolloin Eino Hietala pääsi pois. Kotona hän vaikeni vuosikausiksi. Lääkäri Ritva Tuomaala kirjoitti ylös Hietalan tarinan jälkipolville kerrottavaksi. Hietalan kohtalossa voi olla samoja vaiheita kuin Häklin kohtalossa. Se on tietysti vain olettamus.

Aarre Toivo Lennart (joskus myös kirjoitusasussa Lennard tai Leonard) Häkli aloitti palveluksensa 1.9.1941 jalkaväen koulutuskeskus 13:ssa Haapajärvellä. Sen jälkeen hän sai siirron piikkirykmenttiin 5.2.1942. Ensin oli koulutusta ja työpalvelua Karhumäessä maaliskuussa -42. Siirto Seesjärven Suurlahteen, pakkasta -35. Joukkueen johtajana toimi luutnantti Lauri Häkli. (Tietoja päivitetty uusien tietojen mukaisesti.)

Reservissä Aarre Häkli oli 10. kesäkuuta 1944 saakka. Sen jälkeen oli – nyt sen tiedämme – kohtalokas siirtyminen Karjalankannakselle. Summan taistelu käytiin 18.6.-19.6.1944. Näiden merkintöjen jälkeen Häklin kohdalla ovat vain ja enää merkinnät ”Säiniön taistelu” (20.6.) ja ”Näätälän taistelu” (21.6.–23.6.). Sitten on tyhjää – ei merkintöjä. Häklin katoaminen tapahtui Kannaksen suurhyökkäyksessä 1944.

Selvitin säätiedoista, että juhannuksena 1944 satoi kaatamalla. Vettä tuli yhdessä vuorokaudessa Suomessa lähes 40 millimetriä. Vuodenaikaan nähden oli kylmä. Oletan, että löytämäni SNT-Liiton listauksessa nimellä mukana oleminen vahvistaisi Aarren sotavankeuden (Suomen ulkoministeriön tiedot). Tätä teoriaa saattaa tukea se, että JR25, johon Häkli kuului, menetti sotavankeuteen ajanjaksona 17.–24.6. yli 70 miestä.

Kadonnut sodassa: viimeinen havainto Summassa?

Viimeisimmän tiedon mukaan Aarre Häkli katosi Summassa 19.6.1944 tai Heinjoen Kaukilan kylässä 23.6.1944. Tieto mahdollisesti jo aikaisemmasta katoamisesta on lisätty Sotasampoon sitten Perhosvaikutus-kirjani (2019) ilmestyttyä. Katoamisilmoituksen (ilman pvm.) mukaan Aarre katosi Äyräpään järven eteläpuolella 23.6.1944. Hän erosi sinä päivänä joukkueesta ja lähti pyrkimään omille linjoille viiden muun miehen kera.

Taistelut olivat kiivaat. Kokonaisia komppanioita jäi venäläisten mottiin Summassa. Irtautumaan ei lähdetty, koska irtautumiskäskyä ei tullut. Kun käsky sitten tuli, oli se useita tunteja myöhässä. (Ks. Kansallisarkisto, Sotakorkeakoulun diplomityöt, Suomalaisten jääminen sotavangiksi Suomen sotien 1939–1945 aikana, Reima Helminen).

Yritin tiedustella näistä asioista vuosina 2019–2020 sekä Suomen Kansallisarkiston sota-arkistosta että Venäjän Moskovan sota-arkistosta. Mitään ei selvinnyt. Sotakorttia ei löytynyt.

Kirjan Rukiver! (2002) mukaan viimeisin Neuvostoliitosta kotiutunut suomalainen sotavanki oli multialainen Reino Lahtinen. Moni joutui matkalle, jolta ei ollut kotiinpaluuta. He kuolivat koviin tauteihin kuten keuhkotautiin. Poliittisen vangin tuomio vaihteli 10–25 vuoteen.

Venäläiset pitivät suojeluskuntalaisia Suomen armeijan politrukkeina. Erityisesti haluttiin selvittää, kuka kuului Suojeluskuntaan. Yhteyksiä Suomeen (perheeseen) ei sallittu.

Yritin selvittää Aarren kohtaloa saadakseni vahvistuksen sotavankiteorialle ja otin uudelleen yhteyttä Kansallisarkistoon. Sieltä sain tietää vain sen, että nimellä Venäjältä saaduissa aineistoissa Aarre Häkliä ei ole: ei millään muullakaan kirjoitusasulla. Voi hyvin olla, ettei häntä koskevaa aineistoa ole vielä luovutettu Venäjältä Suomeen. (Kirjoittajan hallussa: sähköposti Eemeli Sorrilta.)

Tutkimukseni sai uuden käänteen, kun Aarren Terttu-siskon poika välitti minulle Aarren vielä elossa olevan nuoremman Simo-veljen yhteystiedot. Kirjoittelimme sähköpostitse ja aloimme Facebook-kavereiksi. Sain nähdä videokuvaa Aarren muistomerkiltä. Näin videon myös Karjalan reissulta. Kotitalo oli mennyttä, piha metsän peitossa.

Toivoa on, aina?

Lähetystöneuvos Taneli Kekkonen (Moskova) vastaanotti syyskuussa 1955 kadonneen Aarre Häklin äidin, Ida-isoisoäitini, kirjoittaman kirjeen, jossa tämä pyysi poikansa olinpaikan jäljittämistä. Sinä kesänä Venäjältä palautettujen joukossa oli ollut poikia, jotka muistelivat kuulleensa sennimistä suomalaista miestä. Ida kirjoitti olevansa varma siitä, että hänen poikansa elää.

Tämähän oli lähettänyt radiossa terveisiä äidilleen ja omaisilleen sekä asetovereilleen vuonna 1947. Hän oli kertonut voivansa hyvin siellä, missä on. ”Ääni oli varmasti poikani ääni”, kirjoitti rouva Ida Häkli, os. Hietanen, kirjeessään. Kun poika on kadonnut sodassa, voi vain kuvitella sitä epätietoisuuden taakkaa.

Lokakuussa 1955 saapui Helsingistä kirje, jonka mukaan kirjeen 7.9.55 johdosta Suomen ulkoasiainministeriö ilmoitti, että alikersantti Aarre Toive Lennard Häklin, synt. 6.6.1921, nimi on merkitty siihen Suomen sotavankeja koskevaan luetteloon, joka jätetään SNT-Liiton viranomaisille heidän asiassansa suoritettavien tarkistustoimenpiteittensä helpottamiseksi. (Lisätiedot: v.t. avustaja Olli Bergman)

Ida Häkli totesi Ylöjärvellä 6.11.55 päivätyssä kirjeessään, että Neuvostoliiton radiosta, jossa vangit itse kulkivat lähettämässä terveisensä kotiin, Aarre Häkli tunnettiin äänestä. ”Se” ilmoitti tarkalleen syntymäajan ja -paikan sekä sen, missä oli kirjoilla ja sotilasarvonsa. Lopussa hän mainitsi voivansa hyvin.

Ida Häklin mukaan junamatkalla Helsingistä Tampereelle he olivat tavanneet miehen, joka oli kertonut olleensa Neuvostoliitossa vankeudessa ja jossain leirillä tai maatilalla kuulleensa mainittavan Häklin nimeä. Osa suomalaisvangeista kaikesta päätellen on sijoitettu maatilan töihin.

Vuoden 1944 elokuussa kuuli eräs sukulaisista, ja moni muukin henkilö (ei-sukulainen?) kertoi kuulleensa, NL:n uutisista Aarren henkilötiedot. Hänet oli otettu vangiksi. ”Sitten 1948 tai 49 kuulimme itsekin.”

Oliko Aarre elossa 1940-luvun lopussa? Olisiko hän kuollut vuoden 1949 ja 1953 (Stalinin kuolinvuosi) välissä, eikä siksi palannut? Ainakin sotavankeus voisi pitää paikkansa Idan saamien tietojen perusteella.

Heräsin eräänä aamuyönä 2019 Aarren kuolemaa tutkittuani kovaan pamaukseen. Kukaan muu ei sitä kuullut. Koirakin nukkui rauhallisesti syvässä unessa. Tiesin siitä, että se ääni tuli unessa. Viestittikö Aarre, että hänet oli ammuttu? Suojeluskuntalaisten teloituksiahan toimeenpantiin aika ajoin. Kenties alitajuntani kävi ylikierroksilla selvitysyrityksistäni.

Sotasammon mukaan Aarre oli alikersantti, joka on alin aliupseeriarvo. Tuntolevyn löytyminen Heinjoen maastosta tai Venäjän sota-arkistot voivat vielä tuoda selvyyttä tähän asiaan. Tällöin saataisiin sukulaisillekin varmuus asiasta. Aarre oli äitini eno, isoenoni. Hän oli hyvin musikaalinen, usein hyväntuulinen ja ahkera nuorukainen, joka muisti sisaruksiaan joulukortein.

Sota muuttaa ihmistä niin, että hänen oli vaikea sopeutua tavan elämään. Nykyään puhutaan myös ylisukupolvisista traumoista. Kun ei ole elävää sotilasta, ei ole sotamuistojakaan. Ei ole muuta kuin kuolemaa. Kaukaisten tykkien jylinän jälkeinen hiljaisuus.

Kuva: Luidmila Kot Pixabaystä.

Epilogi: Elämää sodan varjossa

Terttu kuulee marraskuun viimeisen päivän aamuna 1939 ensimmäiset tykin laukaukset rajalta. Ne ovat kuuluisat Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto on hyökännyt Suomeen, sota on syttynyt. Ikkunalasit tuvassa helisevät tykkien jylinästä. Yöllä ei saa unen päästä kiinni melun tai pelon takia.

On kova pakkanen. Tulta ei voi pitää uunissa, koska savuvanat kohoavat taivaalle kuin merkiksi – hyökätkää tänne. Talot lämmitetään öisin niin, että ikkunat on peitetty. Maailma ei voi pikku-Tertun mielessä muuttua enää pimeämmäksi ja ankeammaksi.

Koulussa harjoitellaan adventtilauluja kotipitäjän kirkkoa varten. Terttu kuuluu laulukuoroon. Pommitusten vuoksi tilaisuudet joudutaan perumaan. Koulukin menee kiinni pommitusten pelossa.

Vietetään sota-ajan joulu, mutta lahjoja ei jaeta. Ei ole kuusta, eikä lueta jouluevankeliumia niin kuin isä eläessään oli aina lukenut. Terttu kuljettaa äitinsä kutomia vaatteita niitä tarvitseville. Vihollislentäjät ampuvat konekivääreillä siviilejä, kaikkea liikettä, mitä maassa havaitsevat.

Pommikoneet kulkevat muodostelmissa. Hävittäjiä kulkee sivuilla suojaamassa pommikoneita. Neuvostoliiton pommikoneet kulkevat raskaasti – ne tunnistaa äänestä. Suomalaiskoneet kulkevat kevyesti. Kerran Terttu katselee ikkunasta raivoisaa ilmataistelua. Ilmapommitusten tapahtuessa kilometrien säteellä puiden oksilta tipahtelevat lumet alas.

Vuoden 1940 alussa evakuoidaan ihmisiä pois sodan jaloista Salmenkylästä. Lähtömääräykset osuvat miehiin, jotka lähtevät sotaan sekä naisiin ja perheisiin, jotka lähtevät juna-asemalle. Aarre ja Tertun toinen veli ovat tulleet pois Viipurista ja liittyneet vapaaehtoisina palvelemaan kotikunnan Suojeluskunnassa. 18-vuotias Aarre palvelee kirkonkylän ilmavalvonnassa.

Äiti on kutonut kutomakoneella myöhään yöhön, jotta lähtijät saavat kudetta niskaansa. Ompelukone pakataan mukaan rekeen, evakkotielle. Isän kannelta äiti ei anna ottaa mukaan. Siellähän se odottaa, kun tullaan takaisin. Äidin siivottua ja vedettyä seinäkellon käymään otetaan vain vaihtovaatteet ja evästä. Mitään muuta ei voi ottaa mukaan.

Äiti lukitsee kotioven ja itkee hillittömästi. Avain menee piilopaikkaan, josta veljet sen tarvittaessa löytävät. Oikotie kulkee jäisten lampien ja järvien yli suoraan rautatieasemalle. Joukko etenee tykkien jyskeen saattelemana. Avoimet jäälakeudet tekevät matkasta vaarallisen. Kuinka meidän käy? on kysymys, joka on mielessä koko matkan ajan.

Pakkaudutaan junaan mullivaunuihin, joissa on mukana myös äiti, jolla on kahden viikon ikäinen vauva. Muitakin lapsia on hänen mukanaan. Perheen isä on rintamalla. Sairaanhoitaja nousee vaunuun äidin avuksi. Lattialla nököttää ämpäri tarpeita varten.

Määränpäänä on Huittinen, Satakunnassa. Hernekeitto aiheuttaa sen, että yksi jos toinenkin joutuu turvautumaan ämpäriin, mutta se ei ole pahinta. Juna pysähtyy jarrut kirskuen, mutta ei kuulu ohittavan ja rintamalla liikkuvan junan kolinaa kuten tavallisesti. Silloin kuuluu huuto: ”Ilmahälytys! Matkustajat metsään!”

Pakolaisjono kiemurtelee metsän tummaa siluettia kohti. Aivan selvästi kuuluu lähestyvän lentokoneen ääntä. Joku nainen alkaa huutaa hysteerisesti, että ”me kaikki kuollaan!”. Lentokoneen ääni on pian heikentynyt. Hälytys on ohi – mutta sota ei sitä ole vielä pitkään aikaan.

Matka jatkuu aina perille asti. Keväällä 1940 uutiset kertovat rauhasta. Mutta Neuvostoliitto ottaakin haltuunsa kaiken, ja on jäätävä iäksi sinne, missä he ovat: Huhtamon kylään. Äidit itkevät – rauhanehtoihin on suostuttava.

Välirauhan aikana tulee muitakin suru-uutisia. Presidentti Kyösti Kallio kuolee sydänkohtaukseen Helsingin rautatieasemalle ennen jouluaattoa. Kun kotiin päästään palaamaan, on kaikki hujan hajan. Seinäkellokin on viety – oven lukko ei ole vieraita pidätellyt. Evakosta paluu on sekin itkunaihe. Syöpäläiset on tapettava, kotimökki on pestävä lattiasta kattoon – puhtaat vuodevaatteet on liattu.

Tertun Aarre-veli katoaa samana päivänä, kun he lähtevät toistamiseen evakkotielle: 23.6.1944. Veli on 23-vuotias. Kohtalon tiet yhtyvät. Pastori Ukkonen lähettää kirjeen katoamisesta sekä pojan lompakon ja kellon Kannakselta. Terttu kirjoittaa, että ei ihminen voi tyhjempänä täältä lähteä kuin Aarre. (Ks. kirja Laatokan rannalta länteen II)

Viimeisin tieto: kadonnut sodassa

Jonkinlaisen kuvan rintamatilanteesta voi saada III/JR 25:stä vangiksi jääneen Eino Ahjoniemen katoamistutkinnasta. Vänrikki Karhu mainitaan myös Häklin katoamisilmoituksessa todistajana.

Yksikössä 30.8.1944 tehdystä tutkintapöytäkirjasta otteita, kuulusteltavana stm. Mauno Olavi Öberg, s. 17.7.1922 Porvoossa. Toimi Jääk. J/III/JR 25:ssä konepistoolimiehenä. 19.6.1944 jäi jääkärijoukkue kokonaisuudessaan mottiin Summan maastossa ja sen jälkeen yrittivät he useampaan otteeseen päästä omien joukkojen puolelle, mutta eivät yritykset johtaneet toivottuun tulokseen. Sen vuoksi joukkueenjohtaja, vänr. Pentti Karhu jakoikin joukkueen 22. tai 23.6. neljään 6 miehen osaan, joista ainoastaan kahden ryhmän miehiä pääsi omalle puolelle.

Ennen joukkueen jakaantumista jättäytyivät korpr. Ilmari Töyrylä sekä sotamiehet Eino Ahjoniemi, Kaarlo Lahti, Lauri Pohjonen, Arvo Tiirikka ja Erkki Harju muusta joukkueesta jälkeen Heinjoen aseman luona, koska he eivät enää jaksaneet kävellä, sillä joukkue oli syömättä kävellyt jo kolme vuorokautta. Joukkueenjohtajan käskystä huolimatta jäivät miehet istumaan noin 200 metrin päähän Heinjoen asemasta metsän reunaan. Venäläiset olivat asema-alueella taloja evakuoimassa, joten kuulusteltava epäili miesten joutuneen sotavangeiksi.

Tuohon aikaan vangiksi jääneet kuljetettiin kokoamispaikkaan joko Perkjärven tienoille tai Leningradin lähelle ja sieltä joko Volosovon leirin kautta Tsherepovetsiin tai suoraan sinne. Kaikesta päätellen Häkli ei ole koskaan tullut millään leirillä kirjatuksi vangiksi, vaan on menehtynyt sitä ennen.

Kansallisarkiston digitaaliarkistossa on NL:n lehti Sotilaan Ääni digitoituna. Siinä julkaistiin usein vangiksi jääneiden nimiä. Häkliä ei ole lehdestä löydetty. (Pertti Suominen, eversti evp. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n puheenjohtaja.)

Kirjoittanut: KirjailijanBlogin Tea Holm

#kadonnutsodassa

EDIT 21.8.2021

Sotahistorioitsija Timo Malmi kertoi minulle, että radioterveiset ovat tallenteita, joita äänitettiin paikan päällä leireillä. Terveiset ajettiin NL:sta Ylen ohjelmien päälle. Vuonna 1948 rauhan aikana niin ei enää tehty. On ehkä sama nauhoite kuin v. 44, jos olisi jossain kuultu uudestaan v. 48?! Näin ollen ei voida sanoa, että Aarre olisi ollut hengissä vielä v. 48 minkään tallenteen perusteella. Kuullut terveiset vahvistaisivat silti sotavankeuden.

Aarren katoamispäivinä sotavangeiksi joutuneet olivat yleensä jollakin näistä leireistä: Volosovo, Borovits ja Tserepovets. Siihen aikaan moni vangittu näyttää menehtyneen mm. kurkkumätään tai punatautiin leiriolosuhteissa. Osasta menehtyneistä löytyy tieto siitä, että heidät on haudattu leirin läheiselle hautuumaalle.

Lähetin elokuussa 2021 Moskovan sota-arkistoon tiedustelun Aarre Häklistä liittyen näihin leireihin. Vastaus ei ole vielä saapunut.

Kuva: Matka entiselle kotiseudulle (Simo Häkli, Aarren nuorempi veli).

Standard
Tarina

Puolalaisen torimuijan palttoo on täynnä mystiikkaa ja historian havinaa

Olen osasyyllinen kirjan Puolalaisen torimuijan palttoo (Anuirmeli Sallamo-Lavi) ilmestymiseen. Tällä kirjalla on edelleen tietoisuutta muuntava vaikutus, kuten kirjan takakannessa lainauksekseni on laitettu. Esiluin sen Basam Booksia varten – ja suosittelin sitä kustantamolle, jossa toimin jonkin aikaa kustannustoimittajana.

Tähän pieneen kirjaseen, jota en ole kuitenkaan kustannustoimittanut (olen kustannustoimittanut vain tietokirjallisuutta) uppoaa aivan kokonaan, kuten kirjailija Riitta Jalonen toteaa. Puolalaisen torimuijan palttoossa lakkaa ajattelemasta ja analysoimasta, vaikka kirjoittaja itse, kertojan äänellä, niin tekeekin.

Tai oikeastaan hän kyseenalaistaa tapahtumat, joita ei oikeassa elämässä voi tapahtua. Kyselen: Onko kyse lopulta vain unesta? Onko elämä unta? Samaan aikaan kirjailija Anuirmeli Sallamo-Lavin oman elämän takaumat Liisasta, joka lobotomoitiin, pulpahtelevat pintaan, ja lopulta ei lukijakaan enää tiedä, mikä on totta tai tarua.

Ehkä hyvä niin.

Kansikuva: Puolalaisen torimuijan palttoo

Elämä on ihme

Elämä on täynnä ihmeitä ja yllätyksiä kuten tämäkin kirja, jossa Anneli siirtyy nykyajasta vuoteen 1919 Krakovaan, Puolaan, sen entiseen kuninkaalliseen pääkaupunkiin. Torielämä tuntuu niin todelta, samoin kuin siirtyminen kellarivessan kautta toiseen todellisuuteen. Juutalaiset elävät omaa elämäänsä siellä 100 vuotta sitten — samaan aikaan, kun Anneli seikkailee vuosissa 1945 (Kotkassa) sekä 2019 (Krakovassa).

Totta kai tämäntyyppisen teoksen lukeminen vaatii oman mielikuvituksensa venyttämistä, miksei myös ajalla ja avaruudella sekä suhteellisuusteorialla leikkimistä. Antautumista ajatusleikkiin. Mutta jotenkin kummallisesti sitä kaikkea ei tarvitse ajatella sen enempää. Mitään ei tarvitse ymmärtää tai tajuta, ellei itse tahdo. Tarina kuljettaa lukijaansa kädestä pitäen.

Silmäni liimautuvat paperiin, sanat juoksevat kilpaa ymmärrykseni alla. Puolalaisen torimuijan palttoo on teos, joka toki saa minut pohtimaan sitä, mitä on aika, mitä on elämä, onko meillä vapaata tahtoa, olisivatko asiat voineet mennä toisin ja niin edelleen, mutta siltikin homman juju on jossakin ihan muualla.

Anuirmeli Sallamo-Lavin kerronta on se, mikä tekee kaiken eläväksi, ja juoni on ikään kuin vain sivutuote tai vaikuttaa sellaiselta, koska vaikka tarinakin imaisee mukaansa, niin kirjoitustapa on se, joka saattelee minut toiseen todellisuuteen. Ihan sama mistä Sallamo-Lavi kirjoittaa.

Puolalaisen torimuijan palttoo on niin soljuvaa ja vahvaa sekä sisäänsä kuplaan sulkevaa tekstiä, että sitä melkein sanoo höh, kun se kaikki loppuu, eikö tässä ole enempää sivuja? Niitä on vajaat sata, mutta olen ymmärtänyt, että jatkoa on luvassa. (EDIT: Jatko-osa ilmestyy nimellä Venäläisen mystikon savukerasia. Kirjan kansi on hieno!)

Kirjailijasta ja kertomuksesta, josta totta ainakin toinen puoli

Kirjailija Anuirmeli Sallamo-Lavi (s. 1963) on kirjallisuuden ammattisuomentaja, joka on suomentanut muun muassa Diana Gabaldonin Matkantekijän (Outlander, joka löytyy sarjana Netflixistä.) Sallamo-Lavi on kirjailija, kääntäjä ja mystikko sekä myös aikamatkaaja uusimmassa kirjassaan.

Kertomuksessa totta on ainakin toinen puoli, ja hyvä niin. Vaikka luin kirjan käsikirjoituksen viime vuonna ja nyt luin sen toistamiseen, niin mikään ei tuntunut tylsältä tai vanhalta tai jo koetulta tai kuluneelta paitsi ehkä se palttoo, takki. Se lienee mestarikirjoittajan merkki, että sama teksti vetoaa yhä uudestaan.

Heksagrammi on juutalaisuuden tunnus, merkki. Symbolin on uskottu suojaavan pahoilta voimilta: Magen David. Daavidintähti otettiin käyttöön ensimmäisinä vuosisatoina jaa. eli paljon kuningas Daavidin ajan jälkeen. Symbolilla on koristeltu hautakiviä, rukouskirjoja ja synagogia. Tässä teoksessa tuo tähti on ikään kuin aika-avain, ulottuvuuksien välinen avain.

Mielikuvituksella saa leikitellä. Sillä pitääkin leikitellä.

Rakastan lukea kirjoja, joihin uppoutuu kuin pumpuliin ja joihin vajoaa kuin suohon ja joihin imaistaan kuin kuplan sisälle. Sellaiset kirjat kannattelevat tätä päivää historian kautta ja tekevät maailmasta edes hetkeksi paremman paikan. Joskus se käy kärsimyksen kautta, ja lopulta kaikki käy hyvin. Niin tässäkin kertomuksessa. — Tea Holm

Standard
Tarina

Noiduttu takki ja muita kertomuksia

Noiduttu takki ja muita kertomuksia (Dino Buzzati) on suomennettu nyt ensimmäistä kertaa. Novellit on suomentanut Leena Rantanen, joka on kirjoittanut teoksen jälkisanat ja joka on itsekin kirjailija*. Aiemmin suomennetut teokset Buzzatilta ovat Tataariaro ja Muuan rakkaus.

Vastikään suomennetut lyhytkertomukset ovat paitsi maagisia myös osittain elämässä kiinni. Ne voisivat olla totta tai ainakin mahdollisia. Vai ovatko ne sitä marsilaisineen ja kuoleman enkeleineen?

Monta kertomusta

Kirja sisältää yli 20 kertomusta. Jokainen on aivan oma maailmansa. Mantteli kertoo äidin ikuisesta tuskasta ja Seitsemän kerrosta sanatorion todellisuudesta, jonka haluaisi kieltää. Aihe on ajankohtainen, koska sairaana sairautensa haluaisi kieltää. Mutta joskus ajaudutaan tilanteeseen, jossa jäljellä on enää vain toivoa tai todellisuuden kieltämistä.

Kertomus Lentävä lautanen on absurdi. Samalla se on mielikuvituksellinen, tarkkanäköinen ja kapinahenkinen sekä leikkisä. Joissakin tarinoissa on vakava sävy kuten kyseenalaistavassa kertomuksessa Albert Einsteinista. Einsteinin kaavat kuvaavat maailmankaikkeutta mutta myös ihmisluontoa: atomipommi näki päivänvalon niiden vuoksi.

Hyvyys vastaan pahuus

Hyvän ja pahan vuoropuhelusta syntyvät kertomukset. Kertomuksessa Pyhän Antoniuksen kiusauksista säätiedotus ennustaa selkeää säätä ja heikkoa tuulta. Lämpötila on vuodenaikaan nähden normaali. “Saatanasta ei minkäänlaista mainintaa.” Ja silti seurakunnan nuori apupappi kuvittelee pilvistä perisyntiä.

Kirja houkuttelee lukemaan kaikki kertomukset kuten Riemuvoitto ja Noiduttu takki sekä Koiran mietteitä. Noidutussa takissa jumalainen raha saa ihmisestä vallan. Hänen omatuntonsa kolkuttaa, mutta siitä huolimatta hän toimii vastoin parempaa tietämystään kerta toisensa jälkeen.

Kirjailijasta

Italialainen Dino Buzzati (k. 1972, Milano) oli lehtimies, joka oli suorittanut oikeustieteen tutkinnon sukunsa mieliksi. Hänen kutsumuksensa oli kuitenkin muualla. Se oli sanoissa ja lauseissa. Aikuisten saduista tuli tragikoomista mestariainesta.

Buzzati aloittaa tarinat arjesta. Sitä seuraa todellisuus, joka saattaa olla totta tai mielikuvitusta. Kuolema on läsnä. Ihmisten aika kuluu älyttömään odotukseen, ja joskus he tekevät vääriä valintoja. Huonosti käytetty elämä ja myös sen loppuva luonne luovat kauhua.

Basam Booksin kuvaus

Dino Buzzatin (1906-72) kertomuksia vihdoin suomeksi! Dino Buzzati oli 1900-luvun merkittävimpia italialaisia kirjailijoita, omaperäinen, kaukaista sukua Kafkalle ja Poelle, ja ällistyttävän ajankohtainen.

Hänen pääteemansa on hukkaan menevä aika, kuinka se kuluu väärässä odotuksessa, päättämättömyydessä, pelossa. Hän tuo ahdistavaan arkeen fantasiaa, huumoria ja näyttää ihmisen typeryyden ja ahneuden. Silti monessa kirjan kahdestakymmenestäneljästä kertomuksesta on myös hyvä annos hellyyttä.

*Avioliittoon ranskalaisittain ja muita kertomuksia Pariisista

#elämä #tragikomiikka #kertomukset #novellit #käännökset #kaunokirjallisuus #italiankielinen #kirjallisuus #noiduttutakki #kaunokirja #BasamBooks

Standard
Tarina

Valoon päin: Joonan muistolle

Valoon päin: Joonan muistolle on erikoislaatuinen teos, jonka on kirjoittanut Tuula Voutilainen. Sain kirjan käsiini ottamalla yhteyttä Tuulaan Facebookin viestitoiminnon välityksellä luettuani hänen tarinansa Voi hyvin -lehdestä.

Tuula menetti poikansa autokolarissa Iisalmessa vuonna 2018, minkä jälkeen alkoi tapahtua. Tuula koki, että Joona oli läsnä. Tupakka haisi eri huoneissa, navetassakin. Kerran traktorista löytyi tyhjä tupakka-aski.

Myös muut ihmiset, kuten lomittajat, aistivat Joonan eli kuulivat tai näkivät hänet.

Askeleita

Aluksi Tuula alkoi kuulla yöllä askeleita. Joona alkoi liikkua lapsuudenkodissaan. Hän käveli omasta huoneestaan keittiöön, avasi jääkaapin, rapisteli leipäpussia ja meni tapansa mukaisesti tupakalle leivinuunin eteen äänten perusteella. Tuula kertoo olleensa todella peloissaan. Eihän sellaista voi tapahtua. Miten Joona voi liikkua kotona, kun hän on kuollut ja hänet on jo haudattu,

Tuula mietti ollen sängyssä niin peloissaan, ettei uskaltanut edes avata silmiään. Hän ei voinut arvata, että se oli vasta alkua. Musertavan suuren surun keskellä Tuula Voutilainen ymmärsi, että Joona liikkui kotona myös lohduttaakseen häntä. Siitä tuli niin tuiki tavallista, että jossain vaiheessa Tuula ei enää kiinnittänyt siihen huomiota sen enempää.

Arkisia asioita

Maatilan työt kutsuivat, ja elämä oli arkista. Ei siinä ehtinyt liiaksi ajatella henkimaailman asioita.

Mutta asioita tapahtui siinä ympärillä, omassa elämänpiirissä, luonnostaan. Tuula on kokenut, että Joona käy aina silloin tällöin tutuissa paikoissa ja haluaa olla mukana. Kuolihan hän nuorena, kun aikuiselämä oli vasta alkamassa. Kun Joonan kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta, äänet vähenivät.

Kun suru kävi lähes ylitsepääsemättömäksi, Tuula alkoi löytää höyheniä kotoa. Joonan kuolinvuonna ei vietetty pääsiäistä, joten höyheniä, tipuja tai virvon varvon -oksia ei kotoa löytynyt sinä vuonna. Kotoa löytyi höyhen etenkin silloin, kun suru oli kaatanut Tuulan lattialle vaikeana itkuaikana.

Sinä keväänä Joona ei juhlinut

Tuula koki, että enkelit auttoivat häntä pahimmassa vaiheessa ja senkin ylitse, kun muut nuoret saivat viettää ja juhlia valmistujaisia sinä keväänä, jolloin Joona oli kuollut. Tuula koki, että enkelit ja henget olivat mukana heidän elämässään Joonan kuoltua. Tupakanhajua saattoi haistaa ajoittain.

Yksi lomittaja oli kysynyt eräänä päivänä, kuka on se poika, joka seisoo ladossa ja ruokintapöydällä. Miehet olivat muissa töissä, lapsenlapsikin hoidossa, joten ketään ei ollut lähistöllä. Seuraavana päivänä Tuula kysyi lomittajalta siitä pojasta. Tämä vastasi, ettei ollut pieni lapsi vaan isompi poika. Ulkomaalainen lomittaja ei tiennyt, että heiltä oli lapsi kuollut.

Uusi lomittaja oli laittamassa puhtaita pehkuja vasikoille ja ajatteli laittaa aamulla lisää niitä. Hän oli ollut selin ovelle päin ja kuullut jonkun sanovan selkänsä takana, että laita paremmin ja enemmän niitä pehkuja. Kuka häntä oli käskenyt?

Joona ilmaisee oman olemassaolonsa perheelleen?

Erikoista oli sekin, että kun Joonan kuoltua vanhin poika ja hänen silloinen vaimonsa olivat pahoitelleet sitä, ettei Joonasta ja Aatusta (heidän pojastaan) ollut yhteistä valokuvaa, niin seuraavana aamuna kuva, jossa Joona pitää Aatu-vauvaa sylissään, oli ilmestynyt näyttökuvaksi.

Tuula on kertomansa mukaan myös nähnyt Joonan selvästi kahdesti tämän kuoleman jälkeen sekä useasti vilauksina. Ensimmäisen kerran hän näki poikansa kävelevän sisällä talossa. Tämä oli ollut noin 16-vuotiaan näköinen. Poika käveli seinän läpi, eikä Tuula osannut siinä hetkessä ajatella asiaa. Toisen kerran Tuula aisti ja jopa näki sielunsa silmin pojan talon takana olevalla terassilla.

Voisi tietysti kysyä, onko kyse hallusinaatiosta vai jostain todellisesta. Näkeekö lapsensa menettänyt äiti poikansa siksi, että suru on niin suuri ja kestämätön vai siksi, että poika todella on elossa omalla tavallaan?

Lopuksi

On ilahduttavaa, että Tuula Voutilainen on uskaltanut näin avoimesti kertoa “poikansa kuolemanjälkeisestä elämästä” riippumatta siitä, mistä näissä kokemuksissa todella on kyse tai mitä muut ajattelevat. Tuula mainitsee myös, että Joonan kuoltua pojan huoneessa heiluivat verhot ilman, että olisi ollut ilmavirtaa tai ikkuna auki, ja sen näkivät perheenjäsenet.

Näihin kertomuksiin voi suhtautua joko vakavasti tai lyömällä kaiken leikiksi. Mielestäni jälkimmäinen lähestymistapa ei tee oikeutta ihmiskokemuksen moninaisuudelle ja ainutlaatuisuudelle, eikä anna arvoa oivallukselle siitä, mitä elämä on.

Kiitos Tuula rohkeudestasi kertoa avoimesti oma tarinasi, mm. merkeistä, myös siitä perhosesta, joka lenteli asunnossanne helmikuussa 2020, noin kaksi vuotta Joonan kuolemasta.

Kirjoittanut: Teologi Tea Holm

Standard
Tarina

Rouva Einsteinin varjossa?

Rouva Einstein valottaa tieteenhistoriaa naisnäkökulmasta. Mileva ”Mitza” Marić on aina ollut erilainen kuin muut tytöt. Vuonna 1896 hän opiskelee ainoana naisena fysiikkaa Zürichin yliopistossa Sveitsissä. Hänen on helpompi ymmärtää matemaattisia yhtälöitä kuin ihmissuhteita. Eräs opiskelukaveri alkaa piirittää häntä. Loppu on historiaa.

Lupauksesta yhteisestä tutkijanurasta huolimatta Albert Einstein kerää itselleen kunniaa, samaan aikaan kun Mileva yrittää parsia kokoon sivuraiteille lähtenyttä elämäänsä. Huoleton Albert ja tunnollinen Mileva menevät kuitenkin naimisiin kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ja vastalauseista huolimatta. Itävalta-Unkarin itäisiltä alueilta Serbiasta tullut Mileva ei miellytä saksalaisen Albertin sukua, etenkään äitiä, joka on näkyvästi liittoa vastaan.

Kirjailija Marie Benedict on asianajaja, joka on opiskellut myös historiaa ja taidehistoriaa. Hän on kirjoittanut useita kirjoja historian unohdetuista naisista. Alkaessaan kirjoittaa kirjaansa Rouva Einstein (The Other Einstein) hän ei tiennyt sen enempää kuin suuri yleisökään Albert Einsteinista. Hänen ensimmäinen vaimonsa Mileva oli jäänyt hämärän peittoon, vaikka olikin etevä matemaatikko ja fyysikko.

Benedict alkoi pohtia, oliko Mileva miehensä menestyksen takana ja jos oli, niin missä määrin. Hän otti selvää asioista ja sai tietää uusia asioita pariskunnan kirjeenvaihdon kautta. Kirjeet kertovat, kuinka opiskelukavereista tuli rakastavaisia ja kuinka Mileva pikku hiljaa jäi ajan tieteellisten keskustelujen, joiden polttopisteessä hän oli ollut, ulkopuolelle ja sivustakatsojaksi. Mutta oliko hän avustanut miestään monimutkaisten matemaattisten yhtälöiden kehittämisessä kuten jotkut väittivät?

Mileva ei missään tapauksessa ollut mikään alaviite Albertin elämässä. Hän pärjäsi hyvin ellei erinomaisesti vain miehille tarkoitetussa sveitsiläisessä yliopistossa. Lopulta hän luopui akateemisesta kunnianhimostaan ja jatkoi äitinä ja miehensä tukijana monet vuodet. Rouva Einstein on teos, joka asettaa Einsteinin ja hänen suhteellisuusteoriansa aivan uuteen valoon.

Einsteinilla on suuri merkitys tieteenhistoriassa ja koko ihmiskunnan historiassa, mutta on totta tosiaan mielenkiintoinen kysymys, mikä hänen vaimonsa rooli on siinä. Benedict maalaa kuvan tunnekylmästä miehestä, joka ei välittänyt ensimmäisestä lapsestaan, joka syntyi avioliiton ulkopuolella ja tämän mahdollisesta kuolemasta Serbiassa, Milevan vanhempien luona.

Lopulta Einstein alkoi tapailla Berliinissä Elsa-serkkuaan, mikä johti Milevan ja Albertin avioliiton kariutumiseen lopullisesti. Nuoresta, hurmaavasta ja hieman ilkikurisesta, omilla ehdoillaan aina eläneestä fysiikan opiskelijasta oli tullut monen eri yliopiston professori ja alan johtava, kansainvälisesti tunnettu tiedemies.

Milevalla ei ollut enää mitään roolia hänen elämässään, ja lopulta muu perhe matkusti Berliinistä takaisin Zürichiin. Lapset jäivät äidilleen, ja erikoista oli, että Nobel-palkintorahat annettiin aina hänelle ja lapsille, Milevan vaatimuksesta. Se taas herätti kysymyksen siitä, mikä tämän rooli oli suhteellisuusteorian synnyssä.

Kirja Rouva Einstein herättää Milevan henkiin kiehtovalla mutta myös kyseenalaisella tavalla. Koska kyseessä on kaunokirja, minkään ei tarvitse olla totta ja silti kirjailija vihjaa, että paljon siitä on totta perustuen tähän asiakirja-arkistoon.

Lopussa Albert Einsteinista maalataan suorastaan hirviömäinen kuva. Hän näyttäytyy miehenä, jolle ura on kaikista tärkeintä. Mileva oli Albertille vain alaviite, vaikka näin ei välttämättä ollut, mitä tulee tieteellisiin teorioihin. Mutta oliko rouva Einsteinin rooli todella niin merkittävä kuin mitä kirja antaa ymmärtää? Voidakseni vastata kysymykseen, minun pitäisi lukea aiheesta lisää.

Kirjailijan johtopäätös siitä, että Mileva keksi junavertauksen ja suhteellisuusteorian on uskalias. Täytyy myös kysyä, onko se totta, että Einstein pyyhki hänen nimensä pois tieteellisistä julkaisuista. Ne ovat rajuja syytöksiä. Herää kysymys siitä, miten historiallisia henkilöitä saa käyttää.

Milevan elämä oli vaikea. Lapsuudessa häntä kiusattiin ontumisensa takia. Hän ei ollut koskaan niin kuin muut tytöt. Mutta hän oli huippuälykäs ja matemaattisesti lahjakas, jääden lopulta Einsteinin varjoon. Tähän vaikutti raskaaksi tuleminen opintojen loppuvaiheessa, eikä Mileva suorittanut lopputenttejä.

Kirjailijan mielestä se johtui raskauspahoinvoinnista ja Lieserlin kohtalosta. Tytär mitä ilmeisimmin kuoli tulirokkoon. Kirja sopii historiasta, tieteestä ja naisen asemasta perheessä ja yhteiskunnassa kiinnostuneille. Kirja on ajankuva toissavuosisadan vaihteesta. Se on kirjoitettu sympaattisesti. Siihen on helppo eläytyä. Jossakin kohtaa olisin itse oikaissut, jotta kirjasta olisi tullut lyhyempi (351 sivua).

Benedictin kuva Albertista on synkkä. Mutta tekeekö se oikeutta tälle Einsteinin pariskunnalle? Ensimmäisen vaimon todellisesta panoksesta Einsteinin teorioiden sisältöön ei ole mitään vahvaa näyttöä. Kysymysmerkiksi kuitenkin jää, miksi Mileva Marić luopui kaikesta tutkimustyöstä. Ja työskentelikö hän miehensä kanssa, kuten Curiet?

Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Mutta silti Mileva ajattelee kirjan Rouva Einstein lopussa. “Minun ei tarvitse muuttaa mitään. Koska minä olen juna. Minä kuljen nopeammin kuin valo, ja kellon viisarit kulkevat taaksepäin. Minä näen oman Lieserlini.” Kunpa aika todella voisi kulkea taaksepäin.

Kirj. Tea Holm, FT, TM

Standard