Magian lumo: William James valkoisen korpin jäljillä on uusin tietokirjani

Kirjailijanblogin Tea Holm on tietokirjailija ja vapaa tutkija. Hänen uusin teoksensa on nimeltään Magian lumo. Se on tietokirja psyykillisestä tutkimuksesta. Se on itsenäinen teos, joka toimii myös jatko-osana Perhosvaikutus-tietokirjalle (Basam Books, 2019) spiritualismista.

Filosofi William James (1842-1910) on yksi 1800-luvun lopun merkittävimmistä ajattelijoista ja etenkin hänen työnsä psykologian, uskonnonfilosofian ja pragmatismin parissa ovat olleet uraa uurtavia. James tutustui myös spiritualismiin jo 1860-luvun lopulla. Se oli aikakautensa suuri muoti-ilmiö. Spiritualistisina pidettyjen ilmiöiden tutkimus osaltaan synnytti psyykillisen tutkimuksen, jonka johtohahmoja amerikkalainen James oli.

Magian lumo käsittelee psyykillisen tutkimuksen historiaa ja William Jamesin merkittävää tuotantoa. James teki psyykillistä tutkimusta noin 30 vuotta ja oli perustamassa Yhdysvaltoihin psykologisen tutkimuksen yhdistystä. Ajankuvan ymmärtämiseksi kirjassa ovat mukana muun muassa Madame Blavatsky, tunnetut psyykilliset tutkijat William Crookes, Richard Hodgson, Frederic Myers ja James Hyslop sekä kirjailija Arthur Conan Doyle.

Psyykilliset tutkijatkaan eivät osanneet sanoa, mistä pyykillisissä ilmiöissä oli lopulta kyse. Tiettyjen ilmiöiden ”olemuksesta” ei vallinnut yksimielisyyttä edes heidän keskuudessaan. Oliko kyse toistaiseksi tuntemattomasta luonnonvoimasta, psyyken ei-tiedetystä kapasiteetista vai kuolleiden vaikutuksesta? Henkihypoteesi ei siis ollut ainut selitys, vaikkakin se näytti selittävän tietyn tapausjoukon.

Spiritualistinen selitys ei ollut ainoa. Toisaalta psykologinen selitys ei ollut riittävä, mitä tuli psyykillisiin tutkijoihin, kuten William Jamesiin. Teosofeista eivät henget aiheuttaneet kolauksia tai mahonkipöytien liikkumisia, vaan ne aiheuttivat salatut sielunvoimat. Heidän mielestään mieli saattoi otollisissa olosuhteissa vaikuttaa aineeseen tai toiseen mieleen.

Tieteilijät olivat perillä siitä, kuinka yleisiä huijaukset myös olivat, ja he tunsivat yleisimmät taikakeinot. Taikurit auttoivat myös paljastamaan petkutuksia. Frank Podmore suhtautui spiritualismiin jo lähtökohtaisesti kielteisesti ja paljasti systemaattisesti meedioina esiintyvien metodeja. Ehkä kyseessä oli ajan henki. Haluttiin uskoa uskomattomaan, nykykielellä lumoukseen, koska Jumala oli kuolemassa tai kuollut.

Suurin osa spiritualismin ilmiöistä on selitettävissä psykologisesti, ihmistietein. Kyse on virhetulkinnoista tai huijauksesta: omien aistien huijaamisesta sekä siitä, miten mieli toimii (ns. yliluonnollisen psykologia). Spiritualismin historia on osittain petosten historiaa. Toissa vuosisadan vaihteessa moni ammattimeedio jäi verekseltään kiinni petoksesta. Spiritualistiset istunnot olivat hyvää bisnestä: showbisnestä.

On olennaista ymmärtää, miksi William James tai William Crookes löysivät itsensä niin usein viktoriaanisen ajan istuntohuoneista, spiritistisistä istunnoista. Sellaisessa tutkimuksessa, joka on keskittynyt epäasiallisesti vain henkilökohtaisuuksiin, ei ole järkeä. Crookes ja syytös ihastumisesta nuoreen meedioon sekä Myersin esittäminen vain naistenmiehenä, ei vakavasti otettava psyykillisenä tutkijana, ovat esimerkkejä tästä.

Photo by Dr. Yogesh Namdev on Unsplash. Se, missä valossa näemme asiat, määrittelee todellisuuskäsityksemme.

On totta, että monet meediot olivat nuoria naisia, mutta mukana oli myös miehiä, kuten kuuluisa D. D. Home. Crookesin vaimo osallistui moniin istuntoihin. On arveltu, että Crookes olisi ollut ihastunut nuoreen meedioonsa aivan vaimonsa silmien alla. Myersia on pidetty naistenmiehenä, mutta hän tutki eri ikäisiä ja molempaa sukupuolta olevia meedioita. Eniten tutkittu meedio oli kotirouva ja äiti Leonora Piper, jonka lapset kulkivat hänen käsikynkässään Euroopassa.

Voidaan olla montaa mieltä siitä, oliko SPR tai ASPR organisoitu näennäistieteellinen liike, kuten Krister Dylan Knapp on tutkimuksessaan William James: Psychical Research and the Challenge of Modernity esittänyt. Asioihin on toki suhtauduttava kriittisesti, mutta lähteiden on siinä tapauksessa oltava kunnossa – alusta loppuun. Heittoja ei voi tieteessä tehdä.

Maagiselta ajattelulta ei ole turvassa kukaan – ei edes tieteentekijä. On esitetty, että tutkijat (nimenomaan väitelleet tutkijat) pystyvät perustelemaan melkein mitä tahansa, koska ovat juuri harjaantuneet väittelyihin ja hiustenhalkomisiin. Mutta kompastuvatko he omatekoiseen viisauteensa kuin pikkukiviin?

Monen psyykillisen tutkijan maine vakavasti otettavina luonnontietelijöinä oli vaakalaudalla vain siksi, että he paljastivat tutkivansa meedioita. Vielä pahemmaksi tilanne meni, jos jonkin mediaalisen ilmiön väitettiin olevan aito.

William Crookes, William James ja Charles Richet, vain joitakin “suuria nimiä” mainitakseni, suhtautuivat vakavasti psyykilliseen tutkimukseen – julistaen joko henkien tai telepatian olemassaolon. Heidän tieteelliset ansionsa eivät rajautuneet vain yleistieteen kannalta arvokkaisiin aiheisiin.

Tieteeseen kuuluu yritys ja erehdys sekä kokeilut ilman, että tietää ennalta lopputulosta. Tässä mielessä psyykillisessä tutkimuksessa oli kaiken aikaa kyse myös tieteestä – ei vain magian lumosta. Professori Robert A. McDermottin mukaan William James oli poikkeuksellinen filosofi ja psykologi, koska hän sieti psyykillisen tutkimuksen ja tieteellisen ajattelun välistä ristiriitaa omassa tutkimustyössään.

Uskonto ja tiede mittelivät jatkuvasti keskenään paitsi aikakaudessa myös Jamesin pään sisällä. Sielunelämää koskeva tutkimus oli jotain uskonnon ja tieteen väliltä. Se ei onnistunut poistamaan niiden välistä jännitettä – päinvastoin, vaikka se ehkä oli ollut tausta-ajatus.

Magian lumo sisältää myös suomalaisten yliluonnollisia kokemuksia. Aineistot on saatu kyselytutkimuksin 2019-2020. Ne liittyvät kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuteen.

Kirjailijanblogin ylläpitäjä ja Magian lumon kirjoittaja on Tea Holm, FT, TM, uskonnonopettaja ja vapaa tutkija, joka on loputtoman kiinnostunut ihmismielestä ja elämästä sekä sen erilaisista ilmiöistä. Tieteellisen menetelmän avulla emme voi sanoa yliluonnollisen olemassaolosta mitään ratkaisevaa. Parapsykologisina pidetyt ilmiöt eivät ole onnistuneet asettumaan tieteellisen tutkimuksen valokeilaan, vaan ne ovat paenneet kerta toisensa jälkeen pimeisiin nurkkiin. Jos tiede ei voi todistaa näitä ilmiöitä, miksi niihin uskotaan?

Tämän päivän maailmassa on aihettakin kysyä, mikä mieli uskonnoissa

Tarmo Kunnas on kirjoittanut teoksen Mikä mieli uskonnoissa? Pohdintaa uskonnon, moraalin ja pyhyyden nykyisestä olemuksesta. Se tarkastelee uskontoa hetkellä, jolloin kristillisen kirkon jäsenmäärä on laskenut hurjasti. Vuonna 2019 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 68,7 prosenttia väestöstä.

Kunnas on toiminut kirjallisuuden professorina Jyväskylän ja Sorbonnen yliopistoissa. Hän on toiminut Suomen Ranskan instituutin johtajana ja käsitellyt julkaisuissaan filosofisia aiheita. Hänen uusin teoksensa sopii hyvin yliopistolliseksi kurssikirjaksi.

Katedraalivanhus symboloi enemmän kuin uskontoa. Kuvaaja on Paul Deetman palvelusta Pexels.

Uskonnon merkitys nykymaailmassa

Teos Mikä mieli uskonnoissa? lähtee liikkeelle Pariisin Notre Damen tulipalosta 15. huhtikuuta 2019. Katedraali vaurioitui pahoin tulipalossa. Tarmo Kunnas toteaa teoksensa alussa: “On vaikea löytää ihmistä, joka ei välitä katolisten katedraalien kauneudesta.”

Itkevät ja järkyttyneet sekä rukoilevat ihmiset taltioituivat tv-lähetyksiin. Kirkko sai rahalahjoituksia jälleenrakentamista ajatellen. Se ei ollut “vain” katolinen monumentti, kaunis katedraali tai vetovoimainen turistinähtävyys. Se ei ollut pelkästään pala Ranskan historiaa tai tasavallan pyhyyden vertauskuva. Siinä tuntui olevan jotain arkikokemuksen yli kohoavaa, Kunnas toteaa teoksessaan.

Teos Mikä mieli uskonnoissa? arvioi uskontojen merkitystä.

Kunnas toteaa myös, että Notre Dame on vertauskuva taiteen voimasta. Palo-onnettomuuden kokemus oli jotain yhteistä ja arvoituksellista. Siinä oli jotain samaa uskonnollisen mysteerin tai pyhyyden kokemuksen kanssa.

“Notre-Damen karismaattisella olemuksella on myös se etu, että merkittävät historialliset tapahtumat ovat jättäneet siihen henkisesti valveutuneiden ihmisten tajunnassa syviä muistijälkiä. Se puhuu monen aikakauden kieltä ja kohoaa tässäkin suhteessa yli oman aikansa…”

Pyhästä ja pyhyydestä

Klassinen ontologinen määritelmä pyhästä on uskontofenomenologi Rudolf Otton (k. 1937) teoksessa ”Das Heilige” seuraavanlainen: uskonnollinen kokemus on kokemus jostain ”täysin toisesta” (saks. das Ganz Andere). Pyhyys on jotakin kokonaan toista.

Antropologi Clifford Geertzin ehdotelma uskonnosta symbolien järjestelmänä sopisi mielestäni selittämään tätä yhteistä traumakokemusta. Symbolit, kuten käsite jumala, ovat kulttuurisidonnaisia. Ne kertovat tietyn kulttuurin edustajille, millainen maailma tai todellisuus (tai jumala) on.

Sosiologi Émile Durkheim (k. 1917) piti uskontoa yhteisön kollektiivisesti jakamien ja ylläpitämien arvojen ja normien kokonaisuutena, joka sisäistetään ja jota ylläpidetään rituaalien avulla. Normeja Durkheim kuvasi käsitteellä ”pyhä”.

Antropologi Bronislaw Malinowski (k. 1942) teki tutkimuksia Uuden-Guinean alueella 1900-luvun alussa. Hänen mukaansa riitit ja myytit perustelevat sosiaalista toimintaa sekä ylläpitävät sitä. Malinowskin mukaan uskonto oli määriteltävissä kahden käsitteen avulla: kaitselmus ja kuolemattomuus.

Mieleeni tulivatkin jo alkumetreillä teosta Mikä mieli uskonnoissa? lukiessa nämä pyhän ja uskonnon teoriat sekä se, että uskonto ei ole vain uskontoa. Se ei ole koskaan vain uskontoa. Se on kulttuuria ja kokemuksellisuutta.

Koronan anti

Korona sai ihmiset miettimään kirjoittajan mukaan myös ihmisen tai maailman henkistä tilaa. Ihmiset saivat pandemian myötä enemmän aikaa itselleen ja perheelleen sekä ajatuksilleen. Ihminen törmäsi omiin rajoihinsa globaalisti. Kuolema saattoi korjata rikkaan tai köyhän, kenet tahansa.

Kunnas kuvailee, kuinka koronaepidemia vei ihmiset kuin aikamatkalle maailmaan, jossa heitä eivät suojelleet kaikkivoipa lääketiede ja modernin teknologian mukavuudet, maailmaan, jossa ei voinut enää vapaasti matkustaa ja jossa kuolemanvaara oli jatkuvasti läsnä.

Tauteja on tullut ja mennyt. On niitä aina pelätty, mutta nykyihminen ei koe samalla tavalla sairauden ja kuoleman uhkaa kuin edeltävät sukupolvet. Mikä on elämän luonne? Mikä enää on pyhää?

Korona-aikana onnellisuuden on saattanut löytää elämän pienistä hetkistä ilman, että etsisi itseään ulkomaita myöten. Aineellisuus tai elämyksellisyys ei ehkä olekaan kaikki kaikessa. Koti onkin kaikki kaikessa elon lyhyellä ja tuntemattomalla tiellä.

Puhutaan uskonnosta rakentavasti

Teoksen Mikä mieli uskonnoissa? teemana on käsitellä uskontoja siten, että niistä löytyy rakentavia merkityksiä. Kirjoittajan näkemys uskonnosta on eksistentiaalinen. Se yrittää ymmärtää, mitä uskonto merkitsee osana inhimillisen elämän kokonaisuutta.

Olemme Jumalan kuoleman aikakauden lapsia. Kristillinen perinne on jättänyt monet orvoiksi. Tarmo Kunnas toteaa ajankuvasta: “On lopulta myös pyhiä ateisteja, jotka kieltävät Jumalan tai jumalten olemassaolon, mutta myöntävät kaipaavansa jumalia ja pyhää elämäntunnetta, kuten saksalaiset filosofit Martin Heidegger tai Friedrich Nietzsche…”

On hyvä huomata, että uskonto ei ole vain uskontoa, vaan uskonnollisuuteen liittyvät ilmiöt ovat potentiaalisesti läsnä monilla inhimillisen kokemuksen alueilla, joita pidetään helposti ei-uskonnollisina: moraalissa ja taiteessa sekä yhteiskunnassa ja jopa tieteessä.

Myös isänmaanrakkaus ja nationalismi voivat saada uskonnollisia sävyjä. Maallisilla johtajilla voi olla pyhiä ominaisuuksia, jolloin heidät nostetaan jalustalle. Uskonnollisuus ja pyhyys ovat osa ihmisen kokemusmaailmaa, tiedostipa hän sitä tai ei.

Jumalasta ja uskonnosta

Onko Jumalalla muuta käyttöä kuin yhteiskuntarauhan kannalta? (Voltaire) Näin ollen Jumalasta on hyötyä esimerkiksi moraalin ja käyttäytymisen kannalta. Uskontoon liittyy parhaassa tapauksessa pyhyyden tunto, ja uskonnollisuus on enemmän kuin moraalia.

Tarvitseeko ihminen uskonnokseen aina jonkin seuraavista: taiteen, tieteen tai uskonnon? “Jolla on tiede ja taide, sillä on myös uskonto. Se, joka ei omista niitä, tarvitsee uskonnon.” (Goethe)

Kreikkalainen perinne on sekä kristinuskon että islamin taustalla. Arabiperinne välitti antiikin kulttuurivaikutteita Eurooppaan mutta myös itsessään vaikutti eurooppalaiseen kulttuuriin. Suomen kielen sanat algebra ja alkoholi ovat arabialaista alkuperää.

Kunnas on sitä mieltä, että suomalainen media diabolisoi arabikulttuuria. Mutta islam voidaan nähdä sekä historiallisena että modernina ilmiönä kuten kristinuskokin. Eurooppalaisessa mediassa ja islamilaisessa terrorismissa on muistumia islamin syntyajan konflikteista, ei niinkään klassisesta islamista.

Lopuksi

Materialismista huolimatta ihmisessä on moraalinen vire ja eläimessä, kuten ihmisapinassa, asuu enkeli, kuten Kunnas toteaa. Uskonto ei ole poistumassa ihmisestä. Se vain saa erilaisia muotoja kuin aikaisemmin omassa ajassamme.

On oma uskonto tai näkemys uskonnoista sitten mikä tahansa, niin teos Mikä mieli uskonnoissa? auttaa hahmottamaan paitsi omaa myös toisten ihmisten tai uskontojen ajattelua sekä historiallisia syy-seuraussuhteita. Tämä avaa ikkunoita, näkymiä, uskontodialogiin.

Uskonto saattaa olla vain ihmisluomus ilman yläviitettä Jumalaan, mutta se voi olla välttämätön sellainen, tai ainakin se on ollut sitä menneinä aikoina. Maailma on lopulta ihme, sellaisenaan.

Mielenkiintoinen on myös teoksen näkökulma luonnontieteistä. Siis monikossa. Ei ole olemassa ristiriidatonta luonnontiedettä. Tarvitaan sekä filosofiaa että fysiikkaa, yhtä aikaa. Sellaisessa maailmassa minäkin haluaisin elää ja tehdä tutkimusta. Elämän tutkimusta ilman valmiita vastauksia.

Mikä mieli uskonnoissa? on ilahduttavan rehellinen ja suora kirja akateemisella otteella. — Tea Holm, FT, TM

Noitakirja: Nykynoidat ja noitien historiaa

Noitakirja (Kuparikettu ja Heikki Saure) kertoo noitien historiasta mutta myös nykynoidista. Noituus on herättänyt historian saatossa paljon pelkoa ja vastustusta. Katolinen ja luterilainen kirkko ovat vuorollaan vainonneet noitia. Noitaroviot ovat sammuneet, mutta noitana on silti erilainen ihminen kuin muut ihmiset, myös nykyajassa.

Olen lukenut tutkimuksia noituudesta kuten Suomen historian dosentti Marko Nenosen kirjoja. Noitakirjassa kerrottu historia ei siksi järkytä niin paljon kuin näistä asioista ensi kertaa lukiessa.

Shamaaneja koskevat luvut olivat ennestään tuttuja. Olen tehnyt pro graduni shamanismista Kalevalassa. Opinnäytteeni on vuodelta 2005, eikä sitä ole digitalisoitu.

Kansikuva: Noitakirja (Into Kustannus 2021)

Kirkko noitavainojen agitoijana ja polttorovioiden sytyttäjänä

Muistelen jo väitöskirjaa suomalaisesta spiritualismista tehdessä lukeneeni Martti Lutherin noitavihasta. Shamanismi ja noituus ovat historiallisesti myös spiritualismin (usko henkimaailmaan) taustalla. Kyse ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti vain kirkosta ja sen Noitavasarasta syypäänä noitavainoihin, vaan laajemmasta uskomusmaailmasta myös kansan tasolla.

Jotkut yksittäiset henkilöt keksivät tarinoita noidista. Erityisen suosittu oli mielikuvituksellinen Blåkulla (sinertävä vuori), josta sekä aikuiset että lapset satuilivat mennen tullen. Ne johtivat moniin noitaoikeudenkäynteihin. Suomalaisten Kyöpelinvuori muistuttaa jonkin verran Blåkullaa.

Olaus Magnus oli ruotsalainen historioitsija, kirjailija ja kartografi sekä tuomiorovasti, joka kirjoitti teoksessaan Pohjoisten kansojen historia (1555) vuoresta, jossa pohjoisen noidat harjoittavat noitataitojaan ja lukevat loitsujaan. Loitsimisesta ei aina tuomittu, vaikka se oli noituuden (tietäjyyden) ytimessä.

Eräs noitaäiti

Teos Noitaäiti historioitsija Marko Lambergin teos herättää henkiin vuosisatojen takaisen oikeusmurhan: Nuori Malin Matsintytär muutti Pohjanmaalta Tukholmaan 1630-luvun alussa. Neljä vuosikymmentä myöhemmin koko kaupunki tunsi hänet roviolla poltettuna noitana. Mitä tässä välissä oli tapahtunut?

Noitaäiti on kertomus suomalaisesta naisesta suurvalta-ajan Tukholmassa, jossa vallitsi hysteerinen noituuden ja mustan magian pelko. Malin Matsintytär tuomittiin noituudesta vuonna 1676. Myöhemmin selvisi, että tuomio perustui valheellisiin ilmiantoihin ja että hänen molemmat tyttärensä olivat valehdelleet syyttäessään äitiään noidaksi.

Suomalaisia epäiltiin erityisen herkästi noidiksi Ruotsissa, koska siellä suomalaiset tunnettiin noitakansana. Valheet Blåkullasta tulivat niin eläviksi, että ihmisiä poltettiin rovioilla. Tämä on kummallista sitä taustaa vasten, että tuomitsijoina oli luonnontieteilijöitä kuten Urban Hjärne, josta tuli sittemmin Kaarle XI:n henkilääkäri.

Kidutuksista nykynoituuteen

Menneisyydessä noitia on kidutettu niin Euroopassa kuin Uudella mantereella. Heitä on tuomittu kuolemaan. Heidät on sidottu naruin ja heitetty veteen painojen kanssa. Tunnustukset saatiin aina kiduttamalla. Valtaapitävät kuten kuninkaalliset ja papit sekä inkivisiittorit hyötyivät vainoista, koska kuolemaantuomittujen omaisuutta luovutettiin joko kruunulle tai kirkolle.

Suomessa on ollut pilvin pimein noitia ja tietäjiä sekä kansanparantajia. Suomalaisessa kansanperinteessä on tunnettu kummittelun ilmiö. Kummittelijaa on kutsuttu sijattomaksi sieluksi. Kotona kävijä -ilmiö oli yleisesti tunnettu. Kuolemantapauksen sattuessa yritettiin estää kummittelu: kotiin palaaminen kuoleman jälkeenkin. Ei pitänyt surra liikaa. Ristinmerkkiä käytettiin myös suojaamaan.

Noitakirja kertoo tunnetuista entisaikojen noidista. Lisäksi se kertoo nykynoidista. Roviot eivät enää pala noituuden takia, mutta kyllä moni noita kokee nykyään itsensä outolinnuksi muiden ihmisten keskuudessa. Ennakkoluulot ovat syvällä. Tästä huolimatta Kuparikettu on onnistunut saamaan kymmeniä tuhansia seuraajia somessa ja tubettajana.

Kaksiosainen Noitakirja

Kirja jakaantuu selkeästi kahteen osaan: Noituuden historiaa ja Nykynoitia. Kirjassa aivan uutta on nykynoitia ja nykynoituutta koskeva tietous. Yleensä kirjallisuuden näkökanta on joko noituuden historiassa ja kristinuskon kääntöpuolessa tai sitten kristillisessä kirjallisuudessa, jonka punaisena lankana on noituus pahana asiana.

Mikä ihme nykynoita sitten on? Kirjan mukaan nykynoitia kiinnostavat asiat, joita monet muut ihmiset pitävät outoina ja jopa hulluina. He aistivat ilmiöitä, joita on vaikea selittää vain järjen avulla. Heillä on omasta mielestään yliluonnollisia kykyjä tai kokemuksia. Yliaistilliset kyvyt voivat tehdä heistä selvänäkijöitä tai ennalta tietäjiä. Magia, intuitio ja inspiraatio puhuttelevat heitä.

Myös erilaisuuden tunne yhdistää nykynoitia. Kummajaiset ja mustat lampaat ovat normaaleja ja valkoisia lampaita vain omiensa eli nykynoitien joukossa. Kouluaikana erilaisuus on tuntunut taakalta ja jopa johtanut koulukiusaamiseen, kuten kävi Kupariketun kohdalla. Nykynoidat arvostavat vapautta ja kaihtavat auktoriteetteja, jotka sanelevat, minkälaisia heidän pitäisi olla ihmisinä.

Kuka tahansa voi olla noita

Noitakirjan mukaan noitia voi olla millä tahansa alalla. Yleensä he hakeutuvat luoville aloille sekä auttamistehtäviin. Lähes kaikki nykynoidat ovat naisia. Naisia ja noitia yhdistää se, että he ovat olleet vainottuja ja väheksyttyjä sekä aliarvostettuja. Moni noita puolustaakin naisten oikeuksia.

Noitien kunnianpalautuksesta on seurannus se, että noita-haukkumasanasta onkin tullut ylpeyden aihe: noidilla on erityisosaamista, tietoja ja taitoja, joita muilla ihmisillä ei ole. Eklektinen noita saa vaikutteita niin vanhasta suomalaisesta kansanperinteestä kuin muista kulttuureista ja uskomuksista. Jokainen noukkii omaan noituutensa ilmiöt, jotka juuri häntä miellyttävät.

Noitakirja väittää, että noitia on enemmän kuin koskaan. Tämä näkyy populaarikulttuurissa ja viihteessä. Monet nuoret aikuiset ja jopa vanhemmat ihmiset lukevat tarotkortteja ja harjoittavat magiaa. Vetovoiman lakiin uskominen Salaisuus-elokuvien ja -kirjasarjan myötä viittaa sekin jo magiaan eli näkymättömään vaikuttamiseen. Onko noituus sittenkin valtavirta-ajattelua, vaikka omaa ajatteluaan ei noituudeksi mieltäisikään?

Tämän näkemyksen vaarana on se, että nimitetään kaikkia henkisiä ihmisiä noidiksi tai kaikkia hyvää tarkoittavia ihmisiä kristityiksi, ja silloin leima tulee aina ylhäältä: ei ihmisestä itsestään.

— Tea Holm, FT, TM

Noitamuistomerkki Steilnest Memorial (Vardø)

Vuoreijan noitamuistomerkki on Jäämeren
rannalla oleva tilataideteos. Se on valmistunut
vuonna 2011. Teoksessa palaa ikuinen tuli. Tällä
paikalla poltettiin 1600-luvulla roviolla naisia ja
miehiä, koska heitä epäiltiin noituudesta.

Kuva ja teksti: http://www.lomatarppi.fi/docs/mokkikirja/noitamuistomerkki_steilnest_memorial.pdf

Todellisen moneus

Todellisen moneus on psykologi William Jamesin (1842-1910) myöhäinen pääteos. Sen mukaan todellisuus ei ole yksi vaan monta.

Teos A Pluralistic Universe perustuu Oxfordin yliopistossa vuonna 1908 pidettyyn kaikille avoimeen luentosarjaan ja kokoaa niin pragmatismin kuin uskonnollisen kokemuksen teemat. James kehitteli pluralismiksi kutsumaansa vaihtoehtoista metafyysistä todellisuuskäsitystä.

Jamesin mielestä emme voi tietää, missä aineen ja tietoisuuden raja kulloinkin kulkee.

Teos kiinnostaa minua erityisesti siksi, että minulta on ilmestymässä syksyllä teos Magian lumo: William James valkoisen korpin jäljillä. Sen on suomentanut FT Hannu Poutiainen, joka toimii tutkijana Tampereen yliopistossa. Kerron seuraavaksi muutamia mieleeni jääneitä ja jokseenkin keskeisiä asioita kyseisestä kirjasta.

Todellisen moneus ja uudempi empirismi

James käyttää teoksessaan Todellisen moneus käsitettä uudenlainen empirismi. Empirismillä hän tarkoittaa kokonaisuuden selittämistä osiensa perusteella, siinä missä rationalismi tarkoittaa osien selittämistä kokonaisuuden perusteella. Empirismi kallistuu hänestä pluralistiseen suuntaan.

Hegelin mukaan tiedon päämääränä oli riisua objektiivinen maailma vieraudestaan ja antaa meidän tuntea olevamme siinä kotonamme. James toteaakin, että erilaisine mielenlaatuineen ihmiset viihtyvät erilaisissa osamaailmoissa.

Filosofian on syytä olla tosi, mutta se on vasta sen ensimmäinen vaatimus. (James Ferrier) Filosofian totuus syntyy aina päättelemällä. Totuus on saatava haltuun oletuksen sijaan argumentein. Yleensähän ihmiset saavat uskomuksensa perintönä eivätkä edes huomaa niin käyneen.

Ammattifilosofi voi uskoa johonkin totuuteen vasta, kun järki antaa siihen hänelle luvan. Teismi esittää maailman “Jumalan maailmana” ja “Jumalan suurennettuna ihmisenä” (Matthew Arnold) ja siten pitää maailman ihmishahmoisena.

Teismin vaihtoehtona panteismi

Vaihtoehtona on maailmankaikkeuden olemukseen sulautuminen. Panteistinen idealismi saavuttaa korkeamman läheisyyden asteen universumin kanssa: se tekee ihmisistä samaa kuin Jumala. Teismi taas ainakin jossakin määrin erottaa ihmisen luomistyöstään ja näkee ihmisen ja Jumalan erillisinä olentoina.

Voiko teistisessä asetelmassa olla mitään yhdistävää tekijää? Alun perin teistinen käsitys oli oleellisesti dualistinen. Ihminen oli Jumalan alamainen, ihmisellä oli Jumalaan nähden ulkopuolisuuden tuntu, ja kuin kone tämä laittoi toteen käskyt.

Skolastisessa teismissä totuus muotoiltiin ikään kuin valmiiksi ilman, että meillä olisi siihen osaa tai arpaa. Ihminen on passiivinen suhteessa Jumalaan ja tottelee tätä. Jumala ei tiedosta itseään ihmisen kautta. Totuus on olemassa per se ja absoluuttisesti, Jumalan armosta ja riippumatta siitä, kuka sen tietää, ja kuka ei.

Teologia on joutunut varustautumaan panteistisia harhaoppeja vastaan. Ne ovat syntyneet niin mystisistä kokemuksista kuin käsityksestä Jumalasta maailmankaikkeuden elävänä sieluna. Jälkimmäisessä mallissa Jumala ei ole ulkoinen luoja vaan maailman syvällisimmin yhdistävä “tekijä”.

Teologian jumalakuvan kritiikki

James toteaa, että moni hindu on kertonut hänelle, että suurin este kristinuskon leviämiselle heidän keskuudessaan on kristillinen luomisoppi ja sen keskenkasvuisuus. Intiassa jopa oppimaton väki vaatii jumalalliselta äärettömyyden tuntua.

Jamesin kommentissa näkyy kritiikki perinteiseen teologiaan mutta myös ihailu itämaiseen ajattelun vapauteen. Hän peräänkuuluttaa ihmisläheistä Jumalaa. Jumala ei ole ulkoinen luoja vaan olevaisen jumalallinen sisin. Tätä kuvaa sana läheisyys tai kotoisuus.

Ihminen saattoi – pragmaattisesta näkökulmasta – suhtautua maailmankaikkeuteen luottavaisesti, jos ja kun kaikki yhdistävä socious (suomeksi liittolainen) oli olemassa. Käsityksen Jumalasta oli oltava käytännönläheinen. Maailmankaikkeutta James kohteli olennaisesti henkisenä.

Hän kutsui monistista empirismiä absoluuttifilosofiaksi ja sen pluralistista kilpailijaa radikaaliempirismiksi. Absoluuttisen (teistisen) todellisuuskäsityksen taakkana oli pahan ongelma: jos absoluutti on täydellinen, miksi se vaatii hirvittävää elonryvetystä, joka on omiaan synkistämään ihmisen mielenmaisemat?

Miten Jumala voisi olla täydellinen?

Absoluutin (ts. Jumalan) täydellisyyttä pidetään teismissä kaiken olevan lähteenä. Arvoitus on, miksi tuo täydellisyys tuottaa kaiken sen häkellyttävän epätäydellisyyden. Kyseessä ei ollut Jamesin mielestä loogisesti perusteltavissa oleva ja rationaalinen todellisuus(käsitys).

Teoksessaan Todellisen moneus Wlliam James esittääkin, että todellisuus SAATTAA olla olemassa jaetussa muodossa, ei kerrasta, vaan kerrallaan. Absoluutti sen sijaan on näyttäytynyt sellaisenaan vain muutamalle hassulle mystikolle, eikä heillekään erityisen selkeästi.

Jamesin lukeminen on virkistävää, vaikka teos on yli sata vuotta vanha. Mutta onko sen myötä absoluutti murennut käsiimme ja liuennut sen jälkeen ajan virtaan? Absoluutti totta tosiaan tuo mukanaan monia perustavanlaatuisia teologisia ja filosofia ongelmia, joilla joudumme vaivaamaan päätämme.

Onko siis todettava, James pohtii, ettei maailmassa ole mitään korkeampaa tietoisuutta kuin omamme. Onko kaipuu jumaluuteen tai yhteyteen illuusio ja haaveuni? Hänestä sellaiseen johtopäätökseen päätyminen olisi hätiköityä, sillä siinä lapsi menisi pesuveden mukana.

Fechnerin ihailusta

James ihaili ja ymmärsi Fechneriä, joka tunnetaan psykofysiikan kehittäjänä. Filosofina hänet tunnetaan panpsyykkisen maailmankuvan kehittäjänä. James toteaa, että koska Fechner oli vähävarainen, hän ei voinut pröystäillä millään muulla kuin ajatuksillaan. Mutta ne olivat sitäkin loisteliaampia.

38-vuotiaana Fechner sairastui vakavasti ja eli köyhyydessä. Hän koki hermoromahduksen, eikä kyennyt kolmeen vuoteen ottamaan osaa tavan elämänmenoon. Jamesista tällä oli jonkinlainen neuroosi, mutta sairastuminen merkitsi käännekohtaa Fechnerin elämässä.

Tästä Fechner toteaa: “Jollen olisi tuolloin noudattanut sitä vakaumusta, että vakaumuksen noudattamisella on palkintonsa, olen varma, että tällä kertaa en olisi kestänyt.” Kyseessä oli jonkinlainen kosmisuskonnollinen usko.

“Harvassa ovat ne ihmismielet, joissa totuuden monet tiet risteävät”, kirjoittaa William James teoksessaan Todellisen moneus. Ajatus siitä, että koko maailmankaikkeus on läpikotaisin elävä ja tietoinen oli yllättävä. Fechner ajatteli, että henkinen kuuluu luontoon.

Ihmisen ja kasvin tietoisuuksien erot

Fechnerin järjestelmässä Jumala on ikään kuin raja-arvo. James toteaa, että Fechner tuntuu lukiessa aina tuoreelta, koska tällä oli visio: kasveilla saattaa olla tietoisuus, vaikka niillä ei ole keskushermostoa. Toisin sanoen kasvit toimivat toisenlaisten rakenteiden kanssa kuin ihmiset. Niillä voi olla toisenlainen tietoisuus!

Kasvit eivät voi paeta tai huutaa apua, jos niitä tuhotaan. Mutta siitä ei voida päätellä, etteikö niillä ole keinoja elämän tuntemiseen, aistimiseen tai tiedostamiseen omalla tavallaan. Näkemys tuntuu radikaalilta jopa tänä päivänä. Siitäkö radikaaliempirismin käsite?

Kenellä on oikeus väittää, etteivät kasvit tunne mitään, kun niitä leikellään? Vaikka olemme erilaisia kuin kasvit ja muut eläimet, olemme silti kaikki täällä asuttamassa yhtä ja samaa todellisuutta. Tietoisuudella voi olla erilaisia muotoja, joista toiset ovat rajoittuneempia kuin toiset. On kysymysmerkki, mihin ihmisen tietoisuus asettuu tässä skaalassa.

Ja voisiko olla niin, että laajempi tietoisuus on aina tietoinen myös kapeammasta, mutta kapeampi ei koskaan laajemmasta? Entä jos tietoisuus virtaakin vain yhteen suuntaan? Kun joku tai jokin kuolee, se on kuin maailma sulkisi yhden silmänsä. Sen kautta saatu aistimus lakkaa.

Lomittumista ennen kvanttifysiikkaa

Kokemuksen kentät voivat laajeta ja myös lomittua keskenään, James vaikuttaa ajattelevan. Tietoisuuden yhdistelmäteoria (yksi maailmansielu) on sinänsä kestämätön. Kaikki olemassaolo on kokemuksellista tai henkistä. Olemuksellisesti kaikki ei kuitenkaan ole samaa.

James kysyykin, miten tietoisuuksien moneus voisi samalla olla yksi ainoa tietoisuus. Hänestä sellainen käsitys johtaa umpikujaan. Hän arvelee, että kenties jonakin päivänä sielu tekee paluun filosofiaan. Mutta siitä pitäisi olla jotakin käytännön hyötyä. (Pragmatismin mukaisesti.)

Vaikka eri tietoisuudet eivät olisi toisistaan tietoisia (kaiken aikaa tai koskaan), niin ne olisivat silti osallisia koko maailman kattavassa olemassaolon kokemuksessa. Fechner luotti ihmistä suurempaan tietoisuuteen, ikään kuin työhypoteesina. Kuitenkin jotakin oli määritelmällisesti aina “kantaman” ulkopuolella. (Jumala?)

Freudin ym. uudempi teoria merkitsi persoonallisuuden jakautumista, mikä oli Fechnerin aikana vieras asia. James oli sitä mieltä, että vaikka niin oli päässyt käymään, niin jotkin poikkeavista tai paranormaaleista ilmiöistä näyttivät merkittävissä määrin vijaavan laajemman ja kattavamman tietoisuuden olemassaolosta. James viittasi Fechnerin käsitykseen muistivarannosta.

Tätä päättelyään William James ei vienyt pidemmälle, koska uskoi, että se oli liian kummittelevaista kiinnostaakseen oppinutta yleisöä. Oli silti perusteltua lausua sellaisen kuulijajoukon edessä, että uskonnollinen kokemus oli olemassa. Uskonnollinen kokemus näytti osoittavan kohtalaisen suurella todennäköisyydellä, että ihmisen tietoisuus muodostaa jatkumon laajemman henkisen todellisuuden kanssa.

Uskonnollinen kokemus oli jotakin olemassa olevaa

Uskonnollinen kokemus merkitsi Jamesille erityistä kokemuksen lajia. Sellainen kokemus oli myös mahdollinen. Järki ei voinut sitä ennakoida. Koettaviksi ja koetuiksi tullessaan sellaiset kokemukset avaavat kokijoidensa silmät inhimillisen kokemuksen koko laajuudesta. Ne antavat mitä merkillisimpiä mahdollisuuksia ja näköaloja.

James ei koskaan halveksunut henkilökohtaista kokemusta. Hän ajatteli, että oli olemassa jonkinlainen ihmistä suurempi tietoisuus, jonka osia omat tietoisuutemme ovat, ilman että siitä olemme itse (aina) tietoisia.

Ehkä ihminen on maailmankaikkeudessa niin kuin kissa tai koira kirjastossa, joka näkee kyllä kaikki kirjat, mutta jolla ei ole harmainta aavistustakaan, mitä se kaikki todella merkitsee. James mukaili Fechneriä, mutta hän jätti myös oven auki Jumalalle, joka on äärellinen ja rajallinen ulkoisen ympäristönsä suhteen.

Luentosarjansa lopuksi James toteaa, että hän on uskaltautunut mainitsemaan muun muassa sellaisista villipedoista kuin psyykillinen tutkimus. Niiden osa on asuttaa filosofian joutomaita. Ne haastavat vanhat Platonin ja Aristoteleen intellektualistiset opit, jotka saattavat ohittaa maailman todelliset ominaispiirteet, tehden niistä yhdentekeviä.

Koska todellisuuden ominaisuudet eivät ole yhdentekeviä, on tulevaisuuden filosofian Jamesin mielestä otettava mallia luonnontieteistä. Mikäli ymmärrän Jamesin teoksen Todellisen moneus oikein, niin luentosarja oli oman aikansa filosofisen ajattelun kritiikki ja analyysi sekä uusi esitys uudesta elämänjärjestyksestä.

Valaistumisia ja pään raapimisia

James oli pragmatisti alusta loppuun: Käsitteet lankeavat aina kokemuksiin. Partikulaarit muodostavat kokonaisuuden tai kokonaiskuvan. Kaikki voidaan käsitteellistää mutta myös palauttaa kokemuksellisuuteen. En tiedä, olenko ymmärtänyt kaiken lukemani, koska en ole filosofi, mutta ehdotan, että jokainen lukee itse tämän kirjan “valaistuakseen”.

Oma valaistumiseni koski tämän teoksen kohdalla kaiken elävän ja tietoisen yhteismitattomuutta, mikä ei kuitenkaan merkitse eriarvoisuutta tai alistamista. Kaikki erilaiset elämänmuodot kuuluvat lopulta yhteen: kokemuksellisesti. Jäin miettimään, että olisiko sielu ennemminkin rinnastettavissa “elävän” kuin “tietoisuuden” käsitteeseen.

En ole valaistunut enkä ehkä ymmärrä kaikkea lukemaani, mutta ehkä ymmärrän riittävästi William Jamesin teoksesta Todellisen moneus niin, että sinäkin olet päässyt jyvälle siitä, mitä kirja käsittelee. Ehkä kirja avaa uusia ovia myös ihmis-, eläin- ja kasvietiikkaan siten, ettei kasveja nähdä ihmis- ja eläinetiikan jatkeina, vaan ne ymmärretään erilaisina olemuksina, erilaisena mutta ainutlaatuisena tapana olla olemassa.

Yliluonnollisen kaunis

Yliluonnollisen kaunis: Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta (Kirjokansi 231, SKS) on kaunis sisältä ja ulkoa. Ulkonäöstä huolehtimisesta on ollut saatavilla vain vähän tietoa etenkin 1800-lukua edeltävältä ajalta. Kirjailija Marjut Hjelt on onnistunut saamaan tietoa Suomen kansan vanhoista kauneudenhoitokeinoista.

Kirja on ajankohtainen luonnonkosmetiikan suosion myötä. Luonnollisuus viehättää monesti myös suomalaisia. Kirjassa on mukana kansan käsityksiä kasvonpiirteiden ja kehon osuudesta luonteeseen sekä enteitä ja uskomuksia.

Kirja kysyy, mitä ovat ihmisiin liittyvinä kauneus ja komeus. Vastaus voi olla hyvin erilainen filosofisesta tai kaupallisesta näkökulmasta. Lopulta kauneus on subjektiivista, katsojan silmässä.

Kauneuden historiasta

Kirja Yliluonnollisen kaunis alkaa kauneudenhoidon historialla. Takakannen kuvauksen mukaisesti se esittelee edustavan ulkonäön vaalimisen välillä yltiöpäistäkin historiaa Egyptin ja Mesopotamian tuoksujen täyteisistä hoveista suomalaisiin pirtteihin. Lisäksi se tarjoaa kasveja hyödyntäviä konsteja niin ihon kuin hiusten hoitamiseen.

Sana kosmetiikka on peräisin kreikankielisestä sanasta kosmos, maailmankaikkeus, koristelu. Kauneudenhoidon tai ulkonäöstä huolehtimisen tai siisteyden historiaa alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kammasta. Euroopan vanhimmat kammat ovat kivikaudelta. Kampa valmistettiin luusta tai puusta (Persiassa). Sillä on setvitty niin hiuksia kuin partaa.

Itseä on lienee peilailtu tyynen veden pinnasta. Ensimmäiset peilit olivat vedellä täytettyjä maljoja. Obsidiaanikivestä on myös hiottu peilejä, samoin kuin kuparista, tinasta ja jalometalleista. Mesopotamiasta ja Egyptistä sekä Kiinasta, korkeakulttuureista, on löydetty monia aarteita, jotka liittyvät ulkonäköön.

Hajusteet ja ihomaalit sekä -voiteet valloittivat

Meikkivoiteen edeltäjä oli ihomaali. Puuterin esiversiossa oli liitua, ja Kleopatra käytti sitä. Ihovoiteet ovat olleet suosittuja ja pitkään käytössä. Kauneudenhoito ei ole uusi asia, ja aikaisemmin aineet oli saatava luonnosta. Se ei tarkoittanut automaattisesti niiden terveellisyyttä tai haitattomuutta.

Huulipunan alkuperä on jäljitetty Mesopotamiaan noin 5000 vuoden taakse. Sen valmistukseen käytettiin niin ikään ruusuja, punaisista hyönteisistä saatua karmiinia tai rautaoksidia. Poskia on punattu hieromalla punertavia kasveja niihin. Ylhäiset naiset etenkin käyttivät ehostusta.

Tiesitkö, että alkujaan Pohjois-Afrikan paimentolaiset peittivät luomensa liejulla, jotta ne eivät palaisi ja että tuo lieju antoi pohjoisafrikkalaisen kaupungin Mascaran mukaan nimensä ripsivärille?

Kaunistautumista ajasta aikaan

Muoti on vaihdellut ja elänyt ajassa. Esimerkiksi hiusmuoti on viestinyt siitä, minkälaiseen kulttuuriin tai yhteiskuntaryhmään tai uskontoon henkilö kuuluu. Joidenkin käsitysten mukaan etenkin hiuksiin liittyy voimaa. Siksi pitkiä hiuksia on pidetty parempana vaihtoehtona kuin lyhyitä hiuksia.

Pitkiä, hyvinvoivia hiuksia on pidetty kantajansa kruununa. Nutturan suosio juontaa historialliset juurensa antiikin Roomaan ja Kreikkaan. Sana shampoo tulee hindin kielen pään hieromista tarkoittavasta sanasta. Oliiviöljyä on hierottu kuivaan päänahkaan.

Keskiajalla katolisen kirkon ohjailemassa Euroopassa kaunistautumista pidettiin turhamaisuuden merkkinä. Ulkonäköön keskittyminen itsessään oli synnillistä. Ihmisen tuli hyväksyä Luojalta saamansa ulkonäkö. Punainen oli Paholaisen väri kristikunnassa.

Kauneusvinkkejä ja taikoja

Historiallisen tieto-osuuden jälkeen kirjassa Yliluonnollisen kaunis kerrotaan taioista. Kyseessä ovat oikeastaan kauneusvinkit tai hygienianhoito-ohjeet ihonhoidosta hienhajusta eroon pääsemiseen. Kirjasta voi lukea, miten vanha kansa pääsi eroon finneistä, miten käsien iho saatiin silkkiseksi ja miten pisamien kanssa piti menetellä.

Kirjassa on useita kauneuteen liittyviä viisauksia ja sananlaskuja. Lisäksi sen ohjauksessa voi valmistaa kirkastavan kasvonaamion, luonnonmukaisen kuorinta-aineen tai kasvoveden ja hoitaa palanutta ihoa ja niin edelleen. Myös päänahkaa ja huulia voi hoitaa omatekoisin keinoin.

Kirja Yliluonnollisen kaunis on jokaisen kokeilunhaluisen ja kekseliään sekä luonnonvaraisen ekoihmisen kesäinen aarreaitta.

Tämä on (yli)luonnollisen kauneuden käsikirja,
joka kannattaa tallettaa kirjahyllyynsä ja sydämeensä. — Tea Holm

Spiritistinen istunto on ajankuva

Professori Marjo Kaartinen on tehnyt kulttuuriteon ja kirjoittanut spiritismistä teoksessaan Spiritistinen istunto (SKS). 1800-luvun lopun, fin de sièclen, Suomessa elettiin spiritualismin kulta-aikaa. Maassamme vieraili myös ulkomaisia meedioita.

Vaihtoehtoinen henkisyys kiinnosti ihmisiä. Magiaa ja esoteerista tietoa janottiin, ja spiritualismin uskonto oli antanut lupauksen jo nyt todennettavissa ja kommunikoitavissa olevasta haudantakaisesta elämästä.

Spiritistiset istunnot, joissa oletetut henget materialisoituivat, olivat suosittuja vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Johtavia tiedemiehiä tutki näitä ilmiöitä.

Helsingissä vieraili loppuvuodesta 1893 maailmalla mainetta niittänyt meedio Madame d’Espérance. Pimeässä istuntohuoneessa oli ilmestynyt henkiolentoja, jotka vaikuttivat fyysisiltä. Ne olivat käsinkosketeltavia.

Kysymyksiä meedioista ja spiritismin ilmiöistä

Keitä meediot olivat? Mitä spiritistisissä istunnoissa tapahtui? Minkälaista oli esoterian kulta-aika Suomessa? Näihin kysymyksiin teos Spiritistinen istunto omalta osaltaan vastaa. Kirjoittaja Marjo Kaartinen toimii kulttuurihistorian professorina Turun yliopistossa. Hänen uusimman teoksensa näkökulma on myös kulttuurihistoriallinen.

Kaartisen teos ei ota kantaa spiritismin totuusarvoon tai käsittele sitä sinänsä filosofiselta kannalta. Kyseessä on ajankuva. Kirja alkaa kuvauksilla Madame d’Espérancen istunnoista ja jatkuu sen jälkeen kertomalla hänestä henkilönä. Kirja kertoo siitä, kuinka monia epäilyttää seanssi-istuntotoiminta.

Henget materialisoituivat eli aineellistuivat näissä istunnoissa, joita pidettiin muun muassa Pietarissa ja Helsingissä. Suomi oli silloin Venäjän vallan alla, ja sieltä seurattiin autonomisen maan tapahtumia. Kynäsotaa käytiin lehdistössä puolesta ja vastaan. Oliko meedio aito vai ei?

Jopa venäläinen spiritualismin ilmiöistä kiinnostunut valtiomies ja kirjailija sekä toimittaja Aksakov saapui Pietarista Helsinkiin antamaan lausuntoa tapahtumista, jotka liittyivät Madame d’Espérancen meediotoimintaan ja erityisesti erääseen istuntoon Helsingissä. Oli nimittäin tapahtunut dematerialisaatio, eli osa meedion kehosta oli kertoman mukaan kadonnut spiritistisessä istunnossa. Ja se vasta debattia aiheuttikin.

Professori William James piti Leonora Piperia valkoisena korppinaan: aitona meediona. Korpit ovat mustia. Kuva: Kamalpreet Singh

D’Espérance ja Faustinus keskeiset hahmot

Teoksen Spiritistinen istunto toinen keskeinen hahmo on Faustinus. Häntä kuvataan antispiritistiksi, joka hämäsi suomalaisia seansseillaan kevättalvella 1897. Kyse on siitä, että hän esitti taikuuden keinoin “henkien” manaamista ja magiaa.

Euroopalaiset ja amerikkalaiset tiedemiehet tutkivat niin spiritistisiä meedioita kuin sellaisina esiintyviä taikureita. Faustinus koki tehtäväkseen paljastaa spiritualistien meedioita, heidän huijauksiaan. Hän oli siitä erikoinen hahmo, että hän väitti uskovansa meedioihin kuten rouva Piperiin muttei henkiin. Toisin sanoen hän katsoi, että mediumistiset tai spiritualistiset ilmiöt perustuivat ei-tunnettuihin ominaisuuksin.

Kummalliset ilmiöt sinänsä olivat tosiasia, mutta niiden spiritualistinen selitys ei niinkään. Piperia Faustinus vaikutti pitävän aitona meediona, kuten amerikkalainen psykologi William Jamesikin muuten. Materialisaatiomeedio d’Espérance oli hänestä huijari, ja hän säilytti ohjelmanumeroissaan 1900-luvun alussa tämän nimeä ikään kuin muistona noista tunteita herättäneistä istunnoista.

Faustinus etsi todisteita kuten monet sen ajan psyykilliset tutkijatkin. Mitä kummitusilmiöiden taustalla oikeastaan oli? Mitä ei vielä ymmärretä näistä? Onko kyse puhtaasti vain psykologiasta? Onko spiritismi vain illuusio, primitiivinen toive saada varmuus kuolemattomuudesta?

Esoteriaa toissavuosisadan vaihteessa

Kirjan lopussa on lyhyt kappale Spiritismin lumous. Onko sen lumous jo haihtunut? Suomessa on edelleen spiritualisteja, ja alan yhdistysten jäsenmäärä on 1500. Kaartinen kokoaa spiritualismin vetovoimaa lyhyesti laajempana kulttuurisena ilmiönä viimeisessä luvussa.

Kaartisesta olennainen kysymys meediovierailuissa ja heihin liittyvissä suosionosoituksissa oli kysymys: mitä jos sittenkin? Ihmiset olivat myös uteliaita. Suomessa Minna Canth tunnettiin Kanttilan spiritistisistä istunnoista. Mukana olivat monet silmäätekevät Jean Sibeliuksesta Juhani Ahoon. Näitä asioita kertoilin jo väitöskirjassani vuonna 2016.

Nyt aiheesta on alkanut ilmestyä uudempaa tutkimusta myös kulttuurihistoriallisesta ja taidehistoriallisesta näkökulmasta kuten tämä Kaartisen ansiokas tutkimus ja Nina Kokkisen Totuudenetsijät. Uudet näkökulmat ovat tervetulleita, mielenkiintoisia ja aihetta rikastuttavia ilman, että olisi otettava kantaa, mikä tuon spiritualismin uskonnon tai ilmiön kohdalla onkaan totta.

Marjo Kaartinen toteaa teoksessaan Spiritistinen istunto: “Historioitsijan ei tarvitse olla tuomari. Historiankirjoittajan näkökulmasta ei aina ole edes kovin kiinnostavaa lausua tuomioita, pohtia, menivätkö ihmiset herkkäuskoisina lankaan, tai miettiä, saiko meedio oikeasti yhteyden vainajiin. Paljon tärkeämpää on osoittaa, millä tavoin menneisyyden ihmisten kulttuuri toimi, mikä sai heidät syttymään, mikä heitä inspiroi ja miten he maailmaansa rakensivat.” (Kaartinen 2020, 204)

Se on myös tämän kirjan tarkoitus.

Kirjan teemoja: okkulttuuri, okkultismi, esoteria, henkinen etsintä, henkisyyden lumo, lumous, tutkimuksellinen lumo, tiede, kulttuurihistoria, historia, elämäkerta, Fin de siècle, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kulta-aika, spiritualismi, spiritismi.

Olen kirjoittanut väitöskirjan Spiritualismin muotoutuminen Suomessa: aatehistoriallinen tutkimus (2016) ja sen pohjalta tietokirjan Perhosvaikutus: Kuinka spiritualismin siivenisku muutti maailmaa (2019) sekä olen viimeistelemässä teosta Magian lumo (2021, Basam Books) psyykillisestä tutkimuksesta.

Väitöskirjassani luen spiritualismin 1800-luvun uudeksi uskonnoksi kuten tekee Kimmo Ketolan toimittama käsikirja Uskonnot Suomessa ja monet muut tutkimuslähteet. Viime aikojen tutkimus on lukenut sen osaksi esoteriaa, ja joidenkin harjoitteidensa puolesta se on myös sitä kuuluen ja tullen luetuksi laajempaan henkiseen kenttään. Näin on etenkin sen ilmiöiden taholta joskus myös perusteltua. Spiritualismi myös järjestäytyi uskontona suhteellisen myöhään.

Kuolemanrajatutkimus: tiede kohtaa Aikain viisauden ja muita kirjoituksia (Antti Savinainen)

Kuolemanrajatutkimus: tiede kohtaa Aikain viisauden ja muita kirjoituksia (2021) käsittelee nimensä mukaisesti kuolemanraja-asioita teosofisesta näkökulmasta.

Kirja vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Mitä teosofiset opit karmasta ja jälleensyntymisestä ovat ja tarkoittavat? Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Millaista on esoteerinen kristinusko? Kohtaavatko tiede ja teosofia kuten aikaisemmin ajateltiin (mm. Blavatsky)? Savinainen pohtii muun muassa näitä kysymyksiä artikkelikokoelmassaan ruusuristiläisestä näkökulmasta.

Savinainen on filosofian tohtori fysiikan alalta. Hänen kiinnostuksenkohteensa on tieteen ja teosofian rajapinta. Lähestymistapa on sinänsä mielenkiintoinen, koska teosofia omana aikanaan vastasi samoihin kysymyksiin kuin tiedekin mutta omalla tavallaan.

Korkeampi itse kaiken taustalla

Kirja alkaa esipuheella, jossa kerrotaan niin ikään teosofisesta seurasta ja kirjan sisällöstä. Sitten siirrytään ruusuristiläiseen teosofiaan jälleensyntymisen näkökulmasta. Teosofit mieltävät, että on olemassa kaksi kuolemaa. Kuolevainen persoona koostuu fyysis-eettetisestä ruumiista ja astraali-mentaalisesta sielusta. Kuolematon ihmisessä sisältyy hänen henkeensä, jota teosofia kutsuu korkeammaksi minäksi tai itseksi. Kun ihminen kuolee, hän teosofisen opin mukaisesti jättää fyysis-eetterisen päällystakkinsa tai verhonsa ja elää sielunmaailmassa tunteidensa armoilla. Myöhemmin tunteet (ja ajatukset) puhdistuvat, mikä mahdollistaa sen, että tulee toinen kuolema. Se vie ihmisen henkilökohtaiseen taivaaseen.

Mikä tai kuka jälleensyntyy? Teosofiassa ja ruusuristiläisyydessä sielu on kuolevainen. Persoona ei jälleensynny. H. P. Blavatskyn mukaan korkeampi minä ikään kuin kasvattaa uuden persoonallisuuden kuhunkin elämään. Toisin sanoen taustalla on aina “jotakin”. Persoonallisuudet luovat karmaa, omaa karmaansa. Kukin persoonallisuus on heijastus korkeammasta itsestä, joka ei siis tyhjene persoonallisuuteen. Vain osa vanhasta karmasta inkarnoituu, ja inkarnoituminen lakkaa, kun karman vaikutus lakkaa. Kaikki tapahtumat tallentuvat maailmankaikkeuden muistiin: akashaan.

Karman monet kasvot: “velka”

Savinainen esittelee myös erilaisia karmakäsityksiä. Itämaisesta ajattelusta tunnetaan karmallinen tase. Se määrää, minkälaisiin oloihin ihminen syntyy uudessa elämässä. Ihminen kohtaa omat vanhat tekonsa monissa elämissä. Osa asioista pystyy piilossa, kunnes olosuhteet mahdollistavat tämän “sovitustyön”. Karmasta on kuitenkin mahdollista vapautua. Karman lajeja ovat muun muassa hyvityskarma ja kehityskarma sekä psykologinen karma. Se, ettei muista entistä elämäänsä, voi olla hämmentävää ja toimia hyvänä vasta-argumenttina jälleensyntymisuskolle.

Nykyisen elämän vastoinkäymiset ovat aikaisempien elämien karmojen tulosta. Länsimaisen ihmisen mielestä tämä on ongelmallista, koska ihmisen tulisi aina tietää, mistä häntä rangaistaan. Kuitenkin teosofisen näkemyksen mukaan ihminen tässä korkeammassa tajunnantilassaan hyväksyy aina tulevan elämänsä karman: kohtalonsa. Karma voidaan mieltää myös armona, koska se on tilaisuus yrittää uudestaan ja pyrkiä kohti täyden ihmisen ihannetta. Kehityskarma sisältää kosmisen kehitysperiaatteen toistuvien fyysisten inkarnaatioiden kautta. Karma on siten kosminen kasvatusperiaate.

Monimuuttujaongelma

Savinaisen mukaan voi vain kuvitella, minkälainen monimuuttujaongelma kaikkien näiden karman eri tasojen yhteensovittaminen on kunkin omassa elämässä. Teosofian näkökulmasta jopa ajattelulla on karmalliset seuraukset. Pekka Ervast totesi, että jos ja kun ajatuksemme vaikuttavat toisiin, siitä seuraa aina karmaa meille. Ajatus on myös teon synnyttäjä. Ajattelija voi saada hyvää karmaa ajattelemalla hyvää toisista ihmisistä. Rakkaus auttaa lievittämään lähimmäistensä kärsimystä. Sekin ,että jättää hyvän teon tekemättä, jos voisi sen tehdä, on teko: karmallinen teko. Sillä on nimittäin tietty seuraus.

Savinainen tuo esiin myös mielenkiintoisen näkökulman siitä, että jos itse vaadimme silmän silmästä ja hampaan hampaasta, niin myös meitä itseämme kohdellaan samalla lainalaisuudella. Jos taas annamme anteeksi, kuten Jeesus Vuorisaarnassaan esittää, karma voi jopa loppua omalta kohdaltamme. Kyse on armosta, ei kostosta. Anteeksiannon vaikutuksen voi siten kokea jo tässä elämässä, samoin kuin omasta karmasta vapautumisen, ainakin jossakin määrin. Karman voi ymmärtää hyvänä ystävänä, joka auttaa meitä luopumaan itsekkyydestämme. Koska persoonallisen onnen kaipuu on niin syvällä meissä, se ei ole helppoa. Pekka Ervast oli sitä mieltä, ettei karmaa välttämättä tarvitse tasapainottaa kärsimällä.

Uskonpuhdistuksia

Kirjassa Kuolemanrajatutkimus käsitellään myös uskonpuhdistuksen teemaa modernista näkökulmasta. Alkukirkkohan oli aidosti moniääninen. Katolinen kirkko joutui näkemään paljon vaivaa kitkeäkseen tietyt heresiat, harhaopit. Gnostilaiset virtaukset tukahdutettiin. Niiden henkiin herättäminen jälkikäteen on vaikeaa. Useimmat kirkot katsovat, ettei kristinusko ole sisällöllisesti oikeaa, ellei usko Jeesuksen sijaissovitukseen. Pelastus ei myöskään ole mahdollinen. Teosofia haastoi kristillisten kirkkojen käsityksen kuolemanjälkeisestä elämästä. Sen mukaan se ei ollut tosi.

Pekka Ervast esitti esoteerisen kristinuskon mukaisen etiikan, joka perustui myös hänen omiin henkisiin kokemuksiinsa. Blavatskya mukaillen hän päätti puhdistaa oman uskontonsa: kristinuskon. Ervastin käsitys uudesta uskonpuhdistuksesta koski ruusuristiläisyyttä. Vanhatestamentilliset käskyt kurittomien lasten kivittämisestä tai kansanmurhista Jumalan nimissä eivät sopineet modernin ihmisen oikeustajuun. Kirkolliskokouksissa muotoiltiin nykyisen kristinopin perusteet, mutta teosofia haastoi ne omana aikanaan. Kirkolliskokousten ja dogmien sijaan olisi palattava Jeesuksen opetukseen. Paluu alkuperäisen kristinuskon jäljille on monen esoteeris-henkisen liikkeen pyrkimys.

“Mitä ikuisen kadotuksen tilalla sitten pitäisi opettaa? Kuten Ervast sanoo: mieluiten totuus…”

Ervastin mielestä tuli opettaa Jeesuksen Vuorisaarnan viittä elämänohjetta: 1. Älä suutu. 2. Älä ole ajatuksissakaan epäpuhdas. 3. Älä vanno, vaan ole aina rehellinen. 4. Älä vastusta pahaa. 5. Älä sodi, vaan rakasta kaikkia. Ihminen on ensin totuudenetsijä, ja sen jälkeen kristitty. Oikean kristityn ei kuitenkaan ole sinänsä tarvinnut kuulla kristinuskosta, kunhan hän elää eettisesti oikein. Ervastin keskeinen opetus oli, ettei ole olemassa muuta kristinuskoa kuin Jeesuksen Kristuksen seuraaminen. (Siis moraalisesti oikean elämän eläminen.)

“Tässä suhteessa Ervastin ennustus näyttää osittain toteutuneen: jos kirkot eivät tahdo tehdä uutta uskonpuhdistusta, ne käyvät tarpeettomiksi. Ihmiset eroavat eri syistä kirkosta… Ihmiset äänestävät jaloillaan. Ehkä nykyihmiset ovat haluttomia sitoutumaan mihinkään kirkkoon tai henkiseen liikkeeseen (myös teosofisen liikkeen jäsenmäärä on Ervastin ajoista laskenut).” Ervast asetti joka tapauksessa tämän uuden uskonpuhdistuksen perustamansa teosofishenkisen Ruusu-Ristin erikoistehtäväksi. “Jälleensyntyminen voi hyvinkin olla luonnon tosiasia kuten teosofia opettaa, mutta se on kirkkojen historiassa kuulunut ainoastaan harhaoppisiksi tuomittuihin gnostilaisiin virtauksiin.”

Henkisiä opettajia

Kirjan keskiosa esittelee muutamia henkilöitä kuten Rudolf Steiner, Tapio Kaitaharju, Paul Brunton ja Yrjö Kallinen. Jokaisen esitellyn henkilön kohdalla painotus on etiikassa. Savinaisen näkökulma on samalla esoteerinen. Kaitaharjun osuudessa on pieni pätkä Ervastin käsityksestä meedioistunnoista. Lainaan sitä lyhyesti, koska olen tutkinut väitöskirjatasolla spiritualismia ja aihe kiinnostaa. “Pekka Ervast esittää, että joskus meedioistunnossa voi puhua toisille tasoille siirtynyt ihminen, mutta hänkin vain kiirastulivaiheessa. Ervast toteaa, että tällainen kanssakäyminen on edesmenneelle itselleen vahingollista, koska se saattaa turhaan sitoa häntä maallisiin asioihin. Ervast ei siis suosittele meedioistuntoja; Viisauden mestarien kirjeet ja H. P. Blavatsky ovat asiassa vielä jyrkemmällä kannalla.”

Bruntonin kohdalla keskitytään yliminän etsintään, Kallista tulkitaan teosofina ja pasifistina sekä puolustusministerinä. Erikoinen yhdistelmä ja kävelevä paradoksi. Kirjassa esitellään myös Steinerin henkisen tiedon tie: valmistus, valaistus ja vihkimys (sisältää tiedon vihittyjen olemassaolosta: Valkoinen veljeskunta). Vasta kirjan kolmannessa osiossa käsitellään varsinaisesti kuolemanrajatutkimusta. Nämä ovat kokemuksia, joita kliinisesti kuolleilla, jotka on elvytetty, on ollut. Heillä on ollut kokemuksia ruumiista irtautumisesta ja kehonsa yläpuolella olemisesta sekä tietoisesta olemassaolosta, vaikka aivotoiminta on ollut olematonta. Vähemmistö NDE-kokijoista on nähnyt oman elämänsä kertauksen. Elämänkertauksella on ollut eettinen luonne.

“En pelkää kuolemaa, koska en koskaan unohda mitä minulle tapahtui.”

Puhutaan myös kirkkaasta valosta, ja osa kokemuksista on ollut pelottavia. Ihminen on muuttanut elämänsä suunnan tai tullut uskoon. Moni kokija on vakuuttunut elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ihmisen arvomaailma on muuttunut perusteellisesti. Kokemuksissa on painotettu esimerkiksi sydämestä käsin elämistä ja jalostunutta oikeudentajua. Anteeksiantavaisuus, myötätuntoisuus ja suvaitsevaisuus ovat lisääntyneet NDE-kokemusten myötä näiden kokijoiden elämässä. NDE (engl. near-death experience) on todellinen ilmiö (van Lommel).

NDE:n tieteellinen arviointi on perustunut siihen, että NDE-kokija on “kuolleena” pystynyt tekemään tiettyjä paikkansapitäviä havaintoja ympäristöstä. Savinaisen mukaan tieteellisessä kirjallisuudessa tunnetaan 40 tapausta (2007 mennessä), joissa on näyttöä ruumiin ulkopuolisesta havainnoinnista. (Savinainen esittelee näistä kolme tapausta.) Ei kuitenkaan voida sanoa, että teosofia on tiennyt tämän kaiken aikaa ja että se kaikki on totta. NDE-kokemukset ovat tieteen kannalta hallusinaatioita. Vaikka olisi olemassa jokin sopivampi hypoteesi kuin hallusinaatiohypoteesi, niin siitä pidetään kynsin hampain kiinni.

Lopuksi

Ehkä suurin ongelma on siinä, että skeptikot tai tieteentekijät (ei toki sama asia) ja teosofit ovat eri mieltä siitä, milloin kuolemanrajakokemus on tapahtunut tarkasti ottaen. Ehkä ihmisen alitajunta on rekisteröinyt tietyt asiat juuri ennen kliinistä kuolemaa tai heti sen jälkeen ja sitten sepittänyt eli kertonut tarinan omasta kuolemastaan. Kysymys kuuluukin, voiko tietoisuus toimia aivoista riippumatta. Kysymyksen kannalta on ratkaisevan tärkeää, milloin kuolemanrajakokemus on tapahtunut.

Skeptisen ja kriittisen tieteen lisäksi NDE-kokemuksia on tulkinnut konservatiivinen kristinusko. Onko tärkeämpää tuoda esille pelastussanoma kuin tehdä tiedettä? Raamatun kannalta on ongelmallista, että NDE-kokemukset joskus johtavat itämaisiin oppeihin kuten jälleensyntymiseen, jota esimerkiksi teosofia on opettanut. Ehkä kyse on demonisesta asiasta. Savinaisen teoksen viimeiset luvut käsittelevät lasten jälleensyntymismuistoja ja henkisten harjoitusten tiedettä. Miia Kontro julkaisi muuten vastikään kirjan suomalaisten edellisten elämien muistoista.

Kirjan Kuolemanrajatutkimus kirjoittaja Antti Savinainen tunnustautuu kautta matkan ruusuristiläiseksi ja teosofiseksi ajattelijaksi. Olen tässä blogitekstissäni esittänyt hänen teoksensa näkemyksiä, en siis omiani. Jos on kiinnostunut teosofian näkökulmasta kuolemaan ja kuolemanrajakokemuksiin, niin Savinaisen kirja on antoisaa luettavaa. Mukana on myös antroposofiaa ja ruusuristiläisyyttä sekä ajanmukaista mietintää. Mikä on sielu? Mitä on hyvä elämä? Nämä kysymykset koskettavat meitä kaikkia. NDE-kokijoiden kokemukset sopivat nähdäkseni niin teosofian kuin spiritualismin pirtaan. Kuten Savinainen toteaa, se ei takaa, että kaikki muu teosofian (tai spiritualimin) esittämä olisi totta, koska ne menevät niitä pidemmälle. Joka tapauksessa tiede on kohdannut Aikain viisauden.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM

Psst! Käsittelen uusinta tietoisuustutkimusta kirjassani Perhosvaikutus.

Mitä tapahtuu elämän jälkeen: Mitä tiede sanoo, mitä tutkimukset osoittavat?

Mitä tapahtuu elämän jälkeen – Mitä tiede sanoo, mitä tutkimukset osoittavat (2020) on Saara Nousiaisen kirjoittama teos spiritismistä, tieteellisestä tutkimuksesta ja kristinuskosta. Yhdistelmä on mielenkiintoinen kyseenalaistaessaan monia itsestäänselvyyksiä.

Kirja muun muassa esittelee tieteentekijöitä ja tutkijoita sekä heidän tutkimuksiaan sielun kuolemattomuudesta ja siihen kytkeytyvistä teemoista. Kirjassa Saara Nousiainen lähestyy henkilökohtaisesti kyseenalaistaen mutta myös uusimpaan tieteeseen pohjautuen uskonnollisiksi miellettyjä aiheita.

Kirjan Mitä tapahtuu elämän jälkeen kirjoittaja Saara Nousiainen syntyi Suomessa, mutta hänen perheensä muutti Brasiliaan hänen ollessaan vielä vauva. Aina siitä lähtien kun hän oppi lukemaan, sisarusten velvollisuuksiin kuului lukea päivittäin muutama luku Raamattua. Jotkin Vanhan testamentin kohdat herättivät hänen uteliaisuutensa, kun jotkin toiset taas kauhistuttivat häntä.

Kun hän oli noin 10-vuotias ja kuunteli isänsä ja muiden pastorien saarnoja, pieni Saara ihmetteli: Miksi jotkut ovat sairaita, jotkut terveitä? Miksi jotkut saavat oikeutta ja jotkut kärsivät vääryyttä? Mutta Raamattu sen paremmin kuin pastorien saarnatkaan eivät antaneet hänestä riittävän ristiriidattomia ja uskottavia vastauksia. 

Saara ihmetteli, miten erilaisia sisarukset olivat luonteeltaan jo lapsuudesta asti. Toiset olivat hyväkäytöksisiä, toiset käyttäytyivät epäkunnioittavasti ja jopa moraalittomasti. Monet kysymykset vaivasivat häntä kovasti, kunnes hänen veljensä kertoi perehtyneensä Allan Kardecin kokoaman spiritismin kysymyksiin tutkimalla, mitä tiedemiehet ovat niistä sanoneet. Aikuiseksi tultuaan Saara päätti, että hänen elämäntyönsä olisi myös antaa vastauksia heille, joita ne voisivat kiinnostaa.

Kirja on melko paksu lukupaketti aiheen vaativuuteen (tieto) nähden. Varsinaisia sivuja on 266. Kirja lähestyy spiritismiä (huom. kyse ei ole spiritismipelistä vaan spiritistisestä filosofiasta, jonka ranskalainen pedagogi Allan Kardec koonsi meedioiden välittämistä viesteistä) tieteelliseltä kannalta. En ota tässä kantaa ilmiön todenperäisyyteen.

Kirja Mitä tapahtuu elämän jälkeen on mielenkiintoinen katsaus moniin henkilökohtaisesti mieltä painaviin ja uskonnonfilosofisiin kuin myös puhtaasti teologisiin kysymyksiin. Saara kuvaa kirjassaan prosessia, joka saatteli hänet spiritualismin pariin. Kirjoittajan jalat ovat tukevasti kristillisellä maaperällä.

Näinhän oli myös spiritualistisen liikkeen syntyessä 1800-luvun puolivälissä. Se syntyi kristillisessä kulttuuriympäristössä, jonka se sitten kyseenalaisti. Spiritismi, jonka Allan Kardec kokosi Ranskassa 1850- ja 1860-luvuilla, on yksi tulkinta spiritualismista eli yhteydestä henkimaailman kanssa.

Spiritualistit uskovat, että henkimaailma on olemassa. Se merkitsee myös kuolemanjälkeisen elämän olemassaoloa heille. Tähän maailmaan voi olla yhteydessä spontaanein kokemuksin kuten läheisen poismentyä näyissä ja rukouksessa sekä meedion kautta. Meediona pidetään henkilöä, joka pystyy omasta mielestään aistimaan henkiä.

Tarkoituksena on tuoda jokin todistava viesti, joka demonstroi henkimaailmaan siirtyneen omaisen tai rakkaan yksilöllistä ja jatkuvaa olemassaoloa. Saaran kirjaa Mitä tapahtuu elämän jälkeen ei pysty tiivistämään yhteen blogitekstiin, joten se kannattaa lukea itse saadakseen käsityksen kokonaisuudesta.

Mielestäni kirja kestää hyvin myös teologista analyysia. Se esittää näkemyksiä, joihin moni nykyteologi voinee yhtyä. Se käsittää myös melko järkyttävän kuvauksen siitä, mitä abortti on sekä esittelee syyn elämän jatkamiseen ja vaalimiseen.

Lisätietoja kirjasta Mitä tapahtuu elämän jälkeen tästä linkistä.

Kvanttifysiikka: Tiede, järjestys ja luovuus

Kvanttifysiikka on kiinnostanut minua jollakin tasolla aina, vaikka minulla ei olekaan akateemisen tieteellisiä edellytyksiä sen syvälliseen hahmottamiseen. Pitkällä matematiikalla ei päästä pitkälle, kvanttifysiikalla päästään lähes mihin tahansa.

Teos Tiede, järjestys ja luovuus (David Bohm & F. David Peat) on puhutteleva teos niin suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian välisestä suhteesta kuin fysikaalisen todellisuuden luonteesta.

Teoksessa sivutaan myös tietoisuutta käsiteltäessä järjestystä. Tietoisuus ja aine voidaan nähdä yhden kokonaisuuden ominaisuuksina ilman, että ne olisivat erotettavissa toisistaan (muoto ja sisältö kuuluvat yhteen).

Kvanttipotentiaali on vähäpätöinen makroskooppisella tasolla. Kokemuksiimme se ei niinkään vaikuta. Materian käyttäytyminen palautuu klassiseen mekaniikkaan. Mutta kun aistihavainnot toimivat syvätasolla, tietoisuus voi abstrahoida “taustasta” sitä, mikä on suhteellisen pysyvää.

Kvanttiteorian todellisuuskäsitys ja tulkinta

Kvanttifysiikassa on kyse myös siitä, minkälaisen todellisuuden oletetaan olevan. Bohmin mukaan koko maailmankaikkeus on jakamaton ykseys. Samalla se on jatkuvasti muuttuva. Bohm ei ollut tyytyväinen Quantum Theory -oppikirjaansa, ja häntä kiinnosti kysymys kvanttitodellisuuden luonteesta yleensä.

Einstein soitti Bohmille kerran ja pyysi tätä keskustelemaan aiheesta Princetonin yliopistoon. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen kvanttiteoriaan sellaisenaan, vaan katsoi, että Bohmin tulisi tehdä kvanttiteorian tulkinnasta deterministinen. Pian Bohm esittikin kausaalitulkinnan. Se esitti yksiselitteisen mallin kvanttisysteemin luonteeta ja liikkeestä sekä oli deterministinen.

Tulkinta oli hämmästyttävä, koska Bohm itse oli esittänyt vain vuotta aikaisemmin, ettei sellainen ollut ylipäätään mahdollinen. Bohmin ontologis-deterministinen tulkinta vaikutti johdonmukaiselta. Einstein ei suhtautunut kausaalitulkintaan suopeasti, minkä myötä Bohm alkoi tarkastella tiedettä instituutiona, jota paitsi hallitsevat myös rajoittavat sosiaalis-psykologiset tekijät.

Tieteen kommunikaatiokatkokset haittaavat tieteen edistymistä.

Luovuutta peliin

Kirjan Tiede, järjestys ja luovuus toinen kirjoittajista David Peat toteaa heti aluksi, että kun hän alkoi opiskella yliopistossa luonnontieteitä, syvimmät kysymykset, etenkin kvanttiteoriaa koskevat, jäivät vaille vastausta. Useimmat tutkijat eivät oikeastaan edes olleet kiinnostuneita sellaisista kysymyksistä.

Yliopistossa kannustettiin konkreettisiin tuloksiin, tieteellisiin artikkeleihin ja tieteellisesti hyväksyttävien ongelman ratkomiseen. Peat koki, että häntä itseään kiinnosti muu kuin rutiinitutkimus, minkä myötä ei tietenkään synny vaikuttavaa tieteellisten artikkelien julkaisuluetteloa. (Mikä tiedejulkaisu ne edes julkaisisi?)

Ydinkysymykseksi nousi kysymys: “Kuinka päästä luovaan dialogiin tieteessä?”

Peatin mielestä kommunikaatiolla on tärkeä rooli uusia ajatuksia kehitettäessä. Oli oltava myös voimakas kiinnostus. Kyseessä ei ollut vain yksityiskohtien, vaan kokonaisuuden, ymmärtäminen.

Fysiikasta kohti filosofiaa

Näin ollen fysiikka vei kohti filosofista ajattelua, jota on taidettu pitää joutavana, mitä tulee luonnontieteisiin. Aiempi luonnonfilosofian käsite kuitenkin saattaa kuvastaa sitä, mistä on kyse. Lopulta on kyse tutkimustuloksista tulkintana.

Akateemisten ihmisten kilpailu haittaa suuresti sitä dialogia, jota he voisivat käydä, jos eivät olisi niin poteroituneita. Bohm mainitsee, että oli mielenkiintoista tutustua Niels Bohrin työhön ja etenkin kysymykseen havaitsijan ja havaittavan ykseydestä.

Bohrin ajattelussa se liittyi siihen, että maailmankaikkeus on jakamaton kokonaisuus. Filosofiaa ei voinut erottaa fysiikasta. Fysiikka mutta myös filosofia voi saada matemaattisen muodon.

Kvanttiteoriaan sisältyi useita klassisen fysiikan kannalta vallankumouksellisia asioita. Klassisessa teoriassa kentän olisi pitänyt antaa energiaa jatkuvasti, mutta energia oli kvantittunutta niin, että vain tietyt energiat olivat mahdollisia. Kvanttiteoriaan liittyi myös kaukovaikutus. Mikään fysiikan tuntema voima ei voinut selittää tätä yhteyttä.

Kaavoista kaavoittamattomaan maahan

Krishamurti oli Bohmin merkittävimpiä keskustelukumppaneita. Hänen opetuksensa ydin on lauseeseessa: ”Totuus on poluton maa”. Bohm oli kyllästynyt siihen, että vain kaavoilla oli käyttöä ilman, että niiden takana olevasta ideamaailmasta olisi piitattu pätkän vertaa. Siitä ei yksinkertaisesti haluttu puhua.

Bohm haki siis kvanttiteorian perusteita, siinä missä laajempi tiedeyhteisö haki jotakin muuta, kuten ydinaseen kaavaa. Intuitio, mielikuvitus ja luovuus kävivät jossakin määrin ylimääräisiksi käsitteiksi fysiikassa. Vain matematiikalla (kaavat, yhtälöt) oli väliä.

Kirja Tiede, järjestys ja luovuus kärjistää asioita, mutta se sisältää ajatuksen siitä, että matematiikan painotus meni liian pitkälle fysiikassa sen luonnonfilosofian kustannuksella. Einstein arvosti matemaattista formalismia, kauneutta, mutta hänen lähtökohtanaan ei ollut matematiikka, ainakaan luovalla kaudella.

Einstein aloitti mielikuvista, joista hän sitten johti käsitteitä. Matematiikka on Bohmin ajattelussa vain yksi osa ihmismielen toimintaa, ei kaikki kaikessa, edes fysiikassa. Matematiikka mahdollistaa täsmällisen ja jäsentyneen ilmaisun, mutta se on rajallinen (kielellinen) kehys. Todellisuuteen kuuluu aina enemmän, kuin mihin sanat viittaavat.

Fysiikan piilevän perusrakenteen haastaminen

Bohm katsoi, että se, mistä fysiikassa voidaan puhua, on jo ikään kuin ennalta määrätty sen perusrakenteessa. Jos haluttiin ylittää tuo oletus-asetus, oli keskityttävä kvanttimekaniikkaan ja jätettävä muu maailma. Samaan aikaan oli oltava maailmassa, käytettävä sen käsitteitä sekä tieteen kieltä.

Kvanttiteorian sekavuus johtui osittain tieteen kommunikaatiokriisistä. Fyysikoiden käyttämä kieli on epäyhtenäistä. Esimerkkinä tällaisesta kriisistä on Bohrin ja Einsteinin kommunikaation epäonnistuminen, mikä heittää varjonsa myös nykyfysiikkaan.

Einstein katsoi, että peruskäsitteiden suhde todellisuuteen pitäisi olla yksiselitteinen. Bohr oli ottanut käyttöön uusia käsitteitä, jotka olivat moniselitteisiä ja vapaamuotoisia. Entä jos signaalin käsite muuttuisi moniselitteiseksi? Voisiko signaali siirtyä valoa nopeammin?

Kun käsitys todellisuuden luonteesta poikkeaa paljon kahden tutkijan kesken, niin kultaista keskitietä ei ole löydettävissä. Molemmat etsivät totuutta omalla tahollaan. Kyse on yhdestä fysiikasta, josta Bohrin ja Einsteinin välirikossa tuli monta. Ainakin väliin aukesi syvä kuilu.

Suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria eivät keskustele sekä kausaalitulkinnasta

Dialogin puuttumisella on ollut kauaskantoisia seurauksia. Keskitytään siis matematiikkaan, josta kaikki voivat olla yksimielisiä! Jotta kaksi maailmankuvaa saadaan kohtaamaan, on oltava tutkijoita, jotka eivät ennalta ole sitoutuneet tiettyyn maailmankuvaan tai tulkintaan. Vapaa ja luova kommunikaatio voisi muuttaa tiedettä sen kaikilla tieteenaloilla.

David Bohmin kausaalitulkinta kuvaa kvanttiprosessia. Se ei edellytä formaalia erottelua kvanttijärjestelmän ja ympäristön klassisen laitteiston välillä. Kyseessä ei ole siten perustavanlaatuinen yhteismitattomuus. Kausaalitulkinta on tekninen esitys, johon kuitenkin sisältyy tietty tulkinta.

Kvanttiteoriallakin on paradigma, jonka haastaminen itsessään on haastavaa. Elektroni ei sen mukaan ole koskaan erillään kvanttikentästä, joka toteuttaa Schrödingerin yhtälön aivan kuten sähkömagneettinen kenttä toteuttaa Maxwellin yhtälön. Se on kausaalisesti määräytyvä, vaikkakaan ei sisällä täydellistä determinismiä, ennaltamääräytymistä.

Klassisen ja kvanttimekaniikan käyttäytymisen ero aiheutuu kvanttipotentiaalin toiminnasta. Kvanttipotentiaalilla on ominaisuuksia, joista seuraa uusia aineen ominaisuuksia, joita ei sisälly sellaisenaan kvanttiteoriaan. Kvanttipotentiaali (Q) ei riipu kvanttikentän voimakkuudesta (vrt. klassisen mekaniikan kappaleen liikuttamisen vaikutus on verrannollinen voimakkuuteen tai kokoon), vaan sen muodosta.

Informaation käsitteestä

Kvanttipotentiaali määräytyy kvanttiaallosta. Kaksoisrakokoe todisti jossakin määrin kvanttihiukkasten aalto-hiukkasdualismin, mutta miten selitys annetaan kausaalitulkinnassa? Hiukkaseen ei vaikuta mikään klassinen voima, kun se (elektroni) poikkeaa suunnastaan. Aalto-ominaisuudet eivät johdu kvanttihiukkasen dualistisesta olemuksesta vaan kvanttipotentiaalin monimutkaisista vaikutuksista.

Potentiaalin sisältämä informaatio siis määrää kvanttiprosessin tuloksen. Aktiivisen informaation perusajatus on se, että vähän energiaa sisältävä muoto yhtyy suurempaan energiaan ja myös ohjaa sitä. Alkuperäinen energiamuoto informoi eli antaa muodon suuremmalle energialle. Muodoton energia saa muodon informaatiosta.

Informaatio on potentiaalisesti aktiivista, mutta kun sillä on muoto, se on aktuaalisesti aktiivista. Kausaaliteoria esittää luonnon olevan monimutkaisempi kuin mitä on ajateltu. Ainetta analysoitaessa mikrotasolla sen käyttäytyminen ei yksinkertaistukaan vaan monimutkaisuu ja on jopa kummallista.

Etäiset tapahtumat ja rakenteet voivat vaikuttaa hiukkasen liikkeeseen, niin että jokainen koe on yksi kokonaisuus. Miten klassinen maailma erillisine objekteineen voi ilmetä? Rajatapauksissa kvanttipotentiaali on häviävän pieni, joten sen informaatio ei ole enää aktiivista. Objektit käyttäytyvät kuin ne olisivat erillisiä. Raja, jonka jälkeen kvanttipotentiaalia ei tarvitse enää ottaa huomioon, on klassinen raja.

Lopuksi

Informaatiokentän käsite ei aiheuta yhteismitattomuutta. Klassisena rajatapauksena maailman voi yleensä analysoida erillisiksi ja riippumattomiksi objekteiksi. Kausaaliteoriaa ei ole yleisesti hyväksytty, ja siihen on jopa suhtauduttu vihamielisesti. Se ei kuitenkaan aiheuta katkosta vanhoihin, klassisiin käsitteisiin nähden edes silloin, kun se esittää uusia käsityksiä.

Perinteisissä lähestymistavoissa puhutaan aaltofunktion romahtamisesta. Kausaalitulkinta antaa maailmankaikkeuden, joka ei ole riippuvainen mittalaitteista tai havaitsijoista. Tulkintana se on kausaalinen mutta ei täysin deterministinen. Siksi myös luovuus voi toteutua kausaalisessa tulkinnassa.

Aineessa on vielä tutkimattomia tasoja. Hiukkasten välinen etäisyys ei poista vaikutusta. Epälokaalinen vuorovaikutus poikkeaa klassisesta mekaniikasta. Epälokaalisuus näyttää rikkovan suhteellisuusteorian perusperiaatteen, että mikään signaali ei voi edetä valoa nopeammin.

Kvanttipotentiaalia ei voi käyttää signaalinsiirtoon, joten välitön kvanttipotentiaaliyhteys etäisten hiukkasten välillä ei riko suhteellisuusteoriaa. Epälokaali kvanttipotentiaali yhdistää etäiset hiukkaset välittömästi. Einsteinin vaatimus lokaalisuudesta on vaikuttanut suuresti tulkintamahdollisuuksiin fysiikassa.

Dialogi voisi kuitenkin synnyttää uutta. Kirja Tiede, järjestys ja luovuus peräänkuuluttaakin luovia metaforia. Niiden käyttö edellyttäisi, että erilaisia ja jopa vastakkaisia näkemyksiä pidettäisiin yhtä aikaa mielessä. Se voi olla liian paljon vaadittu, mutta tällöin voitaisiin huomata, että aineen ominaisuudet eivät vielä anna olettaa, että ihmisen tietoisuus voisi merkittävästi vaikuttaa elektroniin fysikaalisessa mittauksessa.

Tästä kirjasta jäi mieleen se, että kaikki kvanttiteorian tulkinnat ja fysikaalisten teorioiden tulkinnat yleensäkin tukeutuvat filosofisiin olettamuksiin kuin myös moniin muihin olettamuksiin. Filosofia tai tulkinta ei ole epätieteellinen elementti itse tutkimuksessa, vaan on mielestäni erittäin tärkeää pystyä kannattelemaan kahta eri näkemystä samanaikaisesti, jotta voidaan päästä synteesiin tai keskusteluyhteyteen edes jotenkin mielekkäällä tavalla. Bohm ja Peat haluavat vapauttaa ne luovat voimat, jotka ihmisessä ja koko maailmankaikkeudessa potentiaalisesti piilevät.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT

Kuvittelu ja uskonto: Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia (SKS, Tietolipas)

Kuvittelu ja uskonto: Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia (2020) ovat toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki. Sen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Tietolipas-sarjassaan. Kyseessä on tieteellinen julkaisusarja.

Kuvittelu on arkisen tuttua kaikille. Mutta millaisena se näyttäytyy tutkimuksen apuvälineenä? Millaista tietoa kuvittelulla tuotetaan? Kuvittelu ja uskonto on SKS:n mukaan ensimmäinen suomalainen kyseiseen aiheeseen keskittyvä teos. Se lähestyy kuvittelua paitsi historiallisena asiana myös moninaisten ilmiöiden analyysin välineenä.

Teos koostuu useista asiantuntija-artikkeleista

Johdannossa kerrotaan kuvittelun historiasta ja kuvittelusta nykypäivänä. Sen jälkeen on artikkeli kuvittelusta keskiajalla tutkimuksen kohteena. (Aila Viholainen) Sitten vuorossa ovat Descartes ja poeettinen mielikuvitus 1600-luvulla (Tomas Mansikka) ja myyttirunouden mieli (Lotte Tarkka).

Artikkelit jatkuvat uskonnollisen kuvittelun rajapinnoilla ja Lourdesin pyhiinvaelluskohteessa (Terhi Utriainen ja Kari Mikko Vesala) sekä kuvittelluissa taivaallisissa todellisuuksissa horrossaarnaaja Helena Konttisen kanssa (Päivi Salmesvuori).

Artikkeleita on paljon. Seuraava artikkeli kertoo antroposofi Kersti Bergrothista sekä kuvittelusta esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana. (Tiina Mahlamäki) Nykyshamanismin artikkeli tekee matkan henkimaailmaan ja takaisin. (Jaana Kouri)

Lopuksi siirrytään ydinsodasta ilmastonmuutokseen (Heikki Pesonen) ja eri tavoin kuviteltuun kristinuskon Jumalaan (Minna Opas) sekä epilogiin uskontotieteestä uskonnon kuvittelijana (Teemu Taira).

Uskontotietelijänä minua kiinnostivat eniten kirjoitukset kuvittelun suhteesta uskontoon ja uskomiseen sekä käsiteanalyysit.

Kuvittelun ja tiedon rajat

Teos lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, voiko kuvittelua analysoida (ts. pitää) tietona. Miten kuvittelua voisi hyödyntää uskontojen ja kulttuurien tutkijoiden työssä? Esimerkiksi historiantutkimuksessa on alettu korostaa historiallisen mielikuvituksen merkitystä tutkijoiden työkaluna. 2010-luvulla kuvittelun käsitteen merkitys on ymmärretty myös uskontotieteessä.

Artikkeleissa tutkimuskohteina ovat uskoon, uskomiseen ja myyttirunouteen sekä uskonnollisiin ilmiöihin kuin myös uskomusmaailmoihin ja uskonnollisiin instituutioihin liittyvät aiheet. Teos Kuvittelu ja uskonto asettuu uskonnontutkimuksen sateenvarjon alle, vaikkakin mukana on poikkitieteellistä tarkastelua. Teoksessa liikutaan lähinnä kulttuuri- ja sosiaalitieteiden rajapinnassa.

Kuvittelun käsitettä hahmotellaan heti teoksen alussa. Mielikuvitus on rekonstruktion väline tutkimustyössä (Markku Hyrkkänen). Artikkeleissa on esoteerisia pohjavirtoja ja ajatuksia. Esoteerisuus voidaan nähdä kuvittelun kontekstina. Tyypillistä esoteerisuudelle on käsitys gnosiksesta, pelastavasta tai korkeammasta tiedosta. (Tiina Mahlamäki)

Kuvittelu kuljettaa kohti sisintä itseä. Esoterikos merkitsee antiikin kreikkalaisittain kuulumista sisäiseen piiriin tai sisäpiiriin. Se viittaa sisäänpäin, sisimpään sekä kreikkalaisfilosofien salaiseen opetukseen (vrt. julkinen). Eksoteerinen eli yleisesti saatavilla oleva tieto oli siis aivan eri asia.

Kuviteltu tieto voi sekin näyttäytyä tietona. Kuvitteleminen liitetään useimmiten kaunokirjallisuuteen ja taiteeseen sekä kansanuskoon, joissa konteksteissa se on ikään kuin sallittua. Se voi olla myös tutkimusväline.

Kuvitteleminen on kertomista, kertomus. Tästä teoksesta jäi mieleen se, minkälaiset mittasuhteet uskonnollinen kuvittelu voikaan saada (esim. Lourdes) ja kuinka toimijat saattavat “omistaa” uskonnollisen kokemuksen, siinä missä tutkijat voivat vain jäljitellä niitä (ts. tavoitella niiden merkitystä osana tutkimusta). Uskontokin on lopulta vain kuviteltava. Voisin kuvitella lukevani tätä teosta uskontotieteen oppikirjana.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM