Yliluonnollinen sota 1939-1945 on kuvaus selittämättömistä kokemuksista sodassa

Onko sota koskaan luonnollinen? Eikö se ole luonnoton alusta loppuun? Yliluonnollinen sota 1939-1945 on teos, joka kuvaa talvisodan ja jatkosodan sekä asemasodan vaiheita yksittäisten sotilaiden ja heidän omaistensa näkökulmasta.

Rintamalta tuli monta suruadressia noina sotavuosina. Joskus tieto kulki yliaistillista tietä. Vai osasiko sitä vain odottaa? Muistiin jäivät tapaukset, joissa oli aavistus tai näky kuolemasta kuolinhetkellä. Poika tuli sanomaan viimeiset jäähyväiset kävelemällä kotiinsa ja katoamalla samantien.

Selviytymiskeino

Yliluonnollinen tai selittämätön kokemus saattoi olla selviytymiskeino. Muuta tapaa saada tietoa rintamalta ei ollut. Joskus kello pysähtyi, joskus nähtiin kuolevan kaksoiskappale ikään kuin menevän edellä. Tätä tapahtui niin rintamalla kuin kotipuolessa.

Sodan tapahtumista nähtiin myös unta. Revontulista punainen taivas ja hanki ennakoivat isoa sotaa. Vanha kansa luki ennusmerkkejä. Syksyn keltaiset ja punaiset lehdet näyttivät karmivilta vastasataneen lumen päällä. Sota syttyi.

Näin oudon ilmiön syksyllä 1939 lumen aikaan, kun hanki punersi. Vanhempani sanoivat, että se tietää veristä sotaa, kun hanki punertaa niin kuin olisi vereen kastettu.

Enneunia ja enkeleitä

Enneunet koskivat usein omaa kohtaloa. Nähtiin myös enkelinäkyjä ja ristinmerkkejä taivaalla. Suomi oli altavastaaja, mutta korpisoturi oli tottunut pärjäämään suksilla ja polttopulloilla. Oli pakko.

Näitä kokemuksia lukiessa tuntee olevansa lähellä sotaa ja niitä tapahtumia, jotka ovat myös oman sukuni historiaa. Evankkoon oli lähdettävä kahdesti, eikä toiselta matkalta ollut paluuta vanhalle kotiseudulle, joka oli iäksi menetetty.

600 suomalaista sotilasta näki eräänä yönä Laatokan pohjoispuolella taivaankannella jättiläiskokoisen valkoisen enkelin, joka seisoi selin ja levitetyin käsin itään päin.

Kirjoittajasta ja kirjasta

Kirja on kokoelma tavallisten ihmisten ja suomalaisten sotilaiden muistoja. Selittämättömät kokemukset ovat antaneet toivoa tai ennakkotietoa tulevasta. Ne ovat auttaneet valmistautumaan pahimpaan.

Teos Yliluonnollinen sota 1939-1945 on syntynyt osana Turun yliopiston kulttuurintutkimusta ja Satumaarit Myllyniemen ansiosta. Kyseessä on kokoelma. Se ei välttämättä kerro todellisuudesta mitään sen enempää, mutta se kertoo ihmisen kokemustodellisuudesta ja selviytymiskeinoista pahassa paikassa.

Mies näki unta sota-aikana, että joku miehistä kahlasi vedessä, ja aina se mies, joka kahlasi, kaatui.

Kun mies oli talvisodassa, seisoi hän reppunsa vieressä erään puun suojassa. Oli kova kranaattituli. Joku sanoi hänelle: “Mene toisen puun alle.” Hän totteli ääntä, ja kun hän vilkaisi sen puun juurelle, missä hänen reppunsa oli, niin samassa lensi reppu ilmaan.

Kirja tuli siksikin niin lähelle minua, että isoenoni (mummini veli) katosi sodassa. Hänen kohtalonsa on edelleen suuri kysymysmerkki. Kirjotin siitä tässä artikkelissa.

Kursiivit ovat lainauksia tai mukaelmia kirjasta.

Yliluonnollisen kaunis

Yliluonnollisen kaunis: Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta (Kirjokansi 231, SKS) on kaunis sisältä ja ulkoa. Ulkonäöstä huolehtimisesta on ollut saatavilla vain vähän tietoa etenkin 1800-lukua edeltävältä ajalta. Kirjailija Marjut Hjelt on onnistunut saamaan tietoa Suomen kansan vanhoista kauneudenhoitokeinoista.

Kirja on ajankohtainen luonnonkosmetiikan suosion myötä. Luonnollisuus viehättää monesti myös suomalaisia. Kirjassa on mukana kansan käsityksiä kasvonpiirteiden ja kehon osuudesta luonteeseen sekä enteitä ja uskomuksia.

Kirja kysyy, mitä ovat ihmisiin liittyvinä kauneus ja komeus. Vastaus voi olla hyvin erilainen filosofisesta tai kaupallisesta näkökulmasta. Lopulta kauneus on subjektiivista, katsojan silmässä.

Kauneuden historiasta

Kirja Yliluonnollisen kaunis alkaa kauneudenhoidon historialla. Takakannen kuvauksen mukaisesti se esittelee edustavan ulkonäön vaalimisen välillä yltiöpäistäkin historiaa Egyptin ja Mesopotamian tuoksujen täyteisistä hoveista suomalaisiin pirtteihin. Lisäksi se tarjoaa kasveja hyödyntäviä konsteja niin ihon kuin hiusten hoitamiseen.

Sana kosmetiikka on peräisin kreikankielisestä sanasta kosmos, maailmankaikkeus, koristelu. Kauneudenhoidon tai ulkonäöstä huolehtimisen tai siisteyden historiaa alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kammasta. Euroopan vanhimmat kammat ovat kivikaudelta. Kampa valmistettiin luusta tai puusta (Persiassa). Sillä on setvitty niin hiuksia kuin partaa.

Itseä on lienee peilailtu tyynen veden pinnasta. Ensimmäiset peilit olivat vedellä täytettyjä maljoja. Obsidiaanikivestä on myös hiottu peilejä, samoin kuin kuparista, tinasta ja jalometalleista. Mesopotamiasta ja Egyptistä sekä Kiinasta, korkeakulttuureista, on löydetty monia aarteita, jotka liittyvät ulkonäköön.

Hajusteet ja ihomaalit sekä -voiteet valloittivat

Meikkivoiteen edeltäjä oli ihomaali. Puuterin esiversiossa oli liitua, ja Kleopatra käytti sitä. Ihovoiteet ovat olleet suosittuja ja pitkään käytössä. Kauneudenhoito ei ole uusi asia, ja aikaisemmin aineet oli saatava luonnosta. Se ei tarkoittanut automaattisesti niiden terveellisyyttä tai haitattomuutta.

Huulipunan alkuperä on jäljitetty Mesopotamiaan noin 5000 vuoden taakse. Sen valmistukseen käytettiin niin ikään ruusuja, punaisista hyönteisistä saatua karmiinia tai rautaoksidia. Poskia on punattu hieromalla punertavia kasveja niihin. Ylhäiset naiset etenkin käyttivät ehostusta.

Tiesitkö, että alkujaan Pohjois-Afrikan paimentolaiset peittivät luomensa liejulla, jotta ne eivät palaisi ja että tuo lieju antoi pohjoisafrikkalaisen kaupungin Mascaran mukaan nimensä ripsivärille?

Kaunistautumista ajasta aikaan

Muoti on vaihdellut ja elänyt ajassa. Esimerkiksi hiusmuoti on viestinyt siitä, minkälaiseen kulttuuriin tai yhteiskuntaryhmään tai uskontoon henkilö kuuluu. Joidenkin käsitysten mukaan etenkin hiuksiin liittyy voimaa. Siksi pitkiä hiuksia on pidetty parempana vaihtoehtona kuin lyhyitä hiuksia.

Pitkiä, hyvinvoivia hiuksia on pidetty kantajansa kruununa. Nutturan suosio juontaa historialliset juurensa antiikin Roomaan ja Kreikkaan. Sana shampoo tulee hindin kielen pään hieromista tarkoittavasta sanasta. Oliiviöljyä on hierottu kuivaan päänahkaan.

Keskiajalla katolisen kirkon ohjailemassa Euroopassa kaunistautumista pidettiin turhamaisuuden merkkinä. Ulkonäköön keskittyminen itsessään oli synnillistä. Ihmisen tuli hyväksyä Luojalta saamansa ulkonäkö. Punainen oli Paholaisen väri kristikunnassa.

Kauneusvinkkejä ja taikoja

Historiallisen tieto-osuuden jälkeen kirjassa Yliluonnollisen kaunis kerrotaan taioista. Kyseessä ovat oikeastaan kauneusvinkit tai hygienianhoito-ohjeet ihonhoidosta hienhajusta eroon pääsemiseen. Kirjasta voi lukea, miten vanha kansa pääsi eroon finneistä, miten käsien iho saatiin silkkiseksi ja miten pisamien kanssa piti menetellä.

Kirjassa on useita kauneuteen liittyviä viisauksia ja sananlaskuja. Lisäksi sen ohjauksessa voi valmistaa kirkastavan kasvonaamion, luonnonmukaisen kuorinta-aineen tai kasvoveden ja hoitaa palanutta ihoa ja niin edelleen. Myös päänahkaa ja huulia voi hoitaa omatekoisin keinoin.

Kirja Yliluonnollisen kaunis on jokaisen kokeilunhaluisen ja kekseliään sekä luonnonvaraisen ekoihmisen kesäinen aarreaitta.

Tämä on (yli)luonnollisen kauneuden käsikirja,
joka kannattaa tallettaa kirjahyllyynsä ja sydämeensä. — Tea Holm

Spiritistinen istunto on ajankuva

Professori Marjo Kaartinen on tehnyt kulttuuriteon ja kirjoittanut spiritismistä teoksessaan Spiritistinen istunto (SKS). 1800-luvun lopun, fin de sièclen, Suomessa elettiin spiritualismin kulta-aikaa. Maassamme vieraili myös ulkomaisia meedioita.

Vaihtoehtoinen henkisyys kiinnosti ihmisiä. Magiaa ja esoteerista tietoa janottiin, ja spiritualismin uskonto oli antanut lupauksen jo nyt todennettavissa ja kommunikoitavissa olevasta haudantakaisesta elämästä.

Spiritistiset istunnot, joissa oletetut henget materialisoituivat, olivat suosittuja vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Johtavia tiedemiehiä tutki näitä ilmiöitä.

Helsingissä vieraili loppuvuodesta 1893 maailmalla mainetta niittänyt meedio Madame d’Espérance. Pimeässä istuntohuoneessa oli ilmestynyt henkiolentoja, jotka vaikuttivat fyysisiltä. Ne olivat käsinkosketeltavia.

Kysymyksiä meedioista ja spiritismin ilmiöistä

Keitä meediot olivat? Mitä spiritistisissä istunnoissa tapahtui? Minkälaista oli esoterian kulta-aika Suomessa? Näihin kysymyksiin teos Spiritistinen istunto omalta osaltaan vastaa. Kirjoittaja Marjo Kaartinen toimii kulttuurihistorian professorina Turun yliopistossa. Hänen uusimman teoksensa näkökulma on myös kulttuurihistoriallinen.

Kaartisen teos ei ota kantaa spiritismin totuusarvoon tai käsittele sitä sinänsä filosofiselta kannalta. Kyseessä on ajankuva. Kirja alkaa kuvauksilla Madame d’Espérancen istunnoista ja jatkuu sen jälkeen kertomalla hänestä henkilönä. Kirja kertoo siitä, kuinka monia epäilyttää seanssi-istuntotoiminta.

Henget materialisoituivat eli aineellistuivat näissä istunnoissa, joita pidettiin muun muassa Pietarissa ja Helsingissä. Suomi oli silloin Venäjän vallan alla, ja sieltä seurattiin autonomisen maan tapahtumia. Kynäsotaa käytiin lehdistössä puolesta ja vastaan. Oliko meedio aito vai ei?

Jopa venäläinen spiritualismin ilmiöistä kiinnostunut valtiomies ja kirjailija sekä toimittaja Aksakov saapui Pietarista Helsinkiin antamaan lausuntoa tapahtumista, jotka liittyivät Madame d’Espérancen meediotoimintaan ja erityisesti erääseen istuntoon Helsingissä. Oli nimittäin tapahtunut dematerialisaatio, eli osa meedion kehosta oli kertoman mukaan kadonnut spiritistisessä istunnossa. Ja se vasta debattia aiheuttikin.

Professori William James piti Leonora Piperia valkoisena korppinaan: aitona meediona. Korpit ovat mustia. Kuva: Kamalpreet Singh

D’Espérance ja Faustinus keskeiset hahmot

Teoksen Spiritistinen istunto toinen keskeinen hahmo on Faustinus. Häntä kuvataan antispiritistiksi, joka hämäsi suomalaisia seansseillaan kevättalvella 1897. Kyse on siitä, että hän esitti taikuuden keinoin “henkien” manaamista ja magiaa.

Euroopalaiset ja amerikkalaiset tiedemiehet tutkivat niin spiritistisiä meedioita kuin sellaisina esiintyviä taikureita. Faustinus koki tehtäväkseen paljastaa spiritualistien meedioita, heidän huijauksiaan. Hän oli siitä erikoinen hahmo, että hän väitti uskovansa meedioihin kuten rouva Piperiin muttei henkiin. Toisin sanoen hän katsoi, että mediumistiset tai spiritualistiset ilmiöt perustuivat ei-tunnettuihin ominaisuuksin.

Kummalliset ilmiöt sinänsä olivat tosiasia, mutta niiden spiritualistinen selitys ei niinkään. Piperia Faustinus vaikutti pitävän aitona meediona, kuten amerikkalainen psykologi William Jamesikin muuten. Materialisaatiomeedio d’Espérance oli hänestä huijari, ja hän säilytti ohjelmanumeroissaan 1900-luvun alussa tämän nimeä ikään kuin muistona noista tunteita herättäneistä istunnoista.

Faustinus etsi todisteita kuten monet sen ajan psyykilliset tutkijatkin. Mitä kummitusilmiöiden taustalla oikeastaan oli? Mitä ei vielä ymmärretä näistä? Onko kyse puhtaasti vain psykologiasta? Onko spiritismi vain illuusio, primitiivinen toive saada varmuus kuolemattomuudesta?

Esoteriaa toissavuosisadan vaihteessa

Kirjan lopussa on lyhyt kappale Spiritismin lumous. Onko sen lumous jo haihtunut? Suomessa on edelleen spiritualisteja, ja alan yhdistysten jäsenmäärä on 1500. Kaartinen kokoaa spiritualismin vetovoimaa lyhyesti laajempana kulttuurisena ilmiönä viimeisessä luvussa.

Kaartisesta olennainen kysymys meediovierailuissa ja heihin liittyvissä suosionosoituksissa oli kysymys: mitä jos sittenkin? Ihmiset olivat myös uteliaita. Suomessa Minna Canth tunnettiin Kanttilan spiritistisistä istunnoista. Mukana olivat monet silmäätekevät Jean Sibeliuksesta Juhani Ahoon. Näitä asioita kertoilin jo väitöskirjassani vuonna 2016.

Nyt aiheesta on alkanut ilmestyä uudempaa tutkimusta myös kulttuurihistoriallisesta ja taidehistoriallisesta näkökulmasta kuten tämä Kaartisen ansiokas tutkimus ja Nina Kokkisen Totuudenetsijät. Uudet näkökulmat ovat tervetulleita, mielenkiintoisia ja aihetta rikastuttavia ilman, että olisi otettava kantaa, mikä tuon spiritualismin uskonnon tai ilmiön kohdalla onkaan totta.

Marjo Kaartinen toteaa teoksessaan Spiritistinen istunto: “Historioitsijan ei tarvitse olla tuomari. Historiankirjoittajan näkökulmasta ei aina ole edes kovin kiinnostavaa lausua tuomioita, pohtia, menivätkö ihmiset herkkäuskoisina lankaan, tai miettiä, saiko meedio oikeasti yhteyden vainajiin. Paljon tärkeämpää on osoittaa, millä tavoin menneisyyden ihmisten kulttuuri toimi, mikä sai heidät syttymään, mikä heitä inspiroi ja miten he maailmaansa rakensivat.” (Kaartinen 2020, 204)

Se on myös tämän kirjan tarkoitus.

Kirjan teemoja: okkulttuuri, okkultismi, esoteria, henkinen etsintä, henkisyyden lumo, lumous, tutkimuksellinen lumo, tiede, kulttuurihistoria, historia, elämäkerta, Fin de siècle, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kulta-aika, spiritualismi, spiritismi.

Olen kirjoittanut väitöskirjan Spiritualismin muotoutuminen Suomessa: aatehistoriallinen tutkimus (2016) ja sen pohjalta tietokirjan Perhosvaikutus: Kuinka spiritualismin siivenisku muutti maailmaa (2019) sekä olen viimeistelemässä teosta Magian lumo (2021, Basam Books) psyykillisestä tutkimuksesta.

Väitöskirjassani luen spiritualismin 1800-luvun uudeksi uskonnoksi kuten tekee Kimmo Ketolan toimittama käsikirja Uskonnot Suomessa ja monet muut tutkimuslähteet. Viime aikojen tutkimus on lukenut sen osaksi esoteriaa, ja joidenkin harjoitteidensa puolesta se on myös sitä kuuluen ja tullen luetuksi laajempaan henkiseen kenttään. Näin on etenkin sen ilmiöiden taholta joskus myös perusteltua. Spiritualismi myös järjestäytyi uskontona suhteellisen myöhään.

Kuolemanrajatutkimus: tiede kohtaa Aikain viisauden ja muita kirjoituksia (Antti Savinainen)

Kuolemanrajatutkimus: tiede kohtaa Aikain viisauden ja muita kirjoituksia (2021) käsittelee nimensä mukaisesti kuolemanraja-asioita teosofisesta näkökulmasta.

Kirja vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Mitä teosofiset opit karmasta ja jälleensyntymisestä ovat ja tarkoittavat? Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Millaista on esoteerinen kristinusko? Kohtaavatko tiede ja teosofia kuten aikaisemmin ajateltiin (mm. Blavatsky)? Savinainen pohtii muun muassa näitä kysymyksiä artikkelikokoelmassaan ruusuristiläisestä näkökulmasta.

Savinainen on filosofian tohtori fysiikan alalta. Hänen kiinnostuksenkohteensa on tieteen ja teosofian rajapinta. Lähestymistapa on sinänsä mielenkiintoinen, koska teosofia omana aikanaan vastasi samoihin kysymyksiin kuin tiedekin mutta omalla tavallaan.

Korkeampi itse kaiken taustalla

Kirja alkaa esipuheella, jossa kerrotaan niin ikään teosofisesta seurasta ja kirjan sisällöstä. Sitten siirrytään ruusuristiläiseen teosofiaan jälleensyntymisen näkökulmasta. Teosofit mieltävät, että on olemassa kaksi kuolemaa. Kuolevainen persoona koostuu fyysis-eettetisestä ruumiista ja astraali-mentaalisesta sielusta. Kuolematon ihmisessä sisältyy hänen henkeensä, jota teosofia kutsuu korkeammaksi minäksi tai itseksi. Kun ihminen kuolee, hän teosofisen opin mukaisesti jättää fyysis-eetterisen päällystakkinsa tai verhonsa ja elää sielunmaailmassa tunteidensa armoilla. Myöhemmin tunteet (ja ajatukset) puhdistuvat, mikä mahdollistaa sen, että tulee toinen kuolema. Se vie ihmisen henkilökohtaiseen taivaaseen.

Mikä tai kuka jälleensyntyy? Teosofiassa ja ruusuristiläisyydessä sielu on kuolevainen. Persoona ei jälleensynny. H. P. Blavatskyn mukaan korkeampi minä ikään kuin kasvattaa uuden persoonallisuuden kuhunkin elämään. Toisin sanoen taustalla on aina “jotakin”. Persoonallisuudet luovat karmaa, omaa karmaansa. Kukin persoonallisuus on heijastus korkeammasta itsestä, joka ei siis tyhjene persoonallisuuteen. Vain osa vanhasta karmasta inkarnoituu, ja inkarnoituminen lakkaa, kun karman vaikutus lakkaa. Kaikki tapahtumat tallentuvat maailmankaikkeuden muistiin: akashaan.

Karman monet kasvot: “velka”

Savinainen esittelee myös erilaisia karmakäsityksiä. Itämaisesta ajattelusta tunnetaan karmallinen tase. Se määrää, minkälaisiin oloihin ihminen syntyy uudessa elämässä. Ihminen kohtaa omat vanhat tekonsa monissa elämissä. Osa asioista pystyy piilossa, kunnes olosuhteet mahdollistavat tämän “sovitustyön”. Karmasta on kuitenkin mahdollista vapautua. Karman lajeja ovat muun muassa hyvityskarma ja kehityskarma sekä psykologinen karma. Se, ettei muista entistä elämäänsä, voi olla hämmentävää ja toimia hyvänä vasta-argumenttina jälleensyntymisuskolle.

Nykyisen elämän vastoinkäymiset ovat aikaisempien elämien karmojen tulosta. Länsimaisen ihmisen mielestä tämä on ongelmallista, koska ihmisen tulisi aina tietää, mistä häntä rangaistaan. Kuitenkin teosofisen näkemyksen mukaan ihminen tässä korkeammassa tajunnantilassaan hyväksyy aina tulevan elämänsä karman: kohtalonsa. Karma voidaan mieltää myös armona, koska se on tilaisuus yrittää uudestaan ja pyrkiä kohti täyden ihmisen ihannetta. Kehityskarma sisältää kosmisen kehitysperiaatteen toistuvien fyysisten inkarnaatioiden kautta. Karma on siten kosminen kasvatusperiaate.

Monimuuttujaongelma

Savinaisen mukaan voi vain kuvitella, minkälainen monimuuttujaongelma kaikkien näiden karman eri tasojen yhteensovittaminen on kunkin omassa elämässä. Teosofian näkökulmasta jopa ajattelulla on karmalliset seuraukset. Pekka Ervast totesi, että jos ja kun ajatuksemme vaikuttavat toisiin, siitä seuraa aina karmaa meille. Ajatus on myös teon synnyttäjä. Ajattelija voi saada hyvää karmaa ajattelemalla hyvää toisista ihmisistä. Rakkaus auttaa lievittämään lähimmäistensä kärsimystä. Sekin ,että jättää hyvän teon tekemättä, jos voisi sen tehdä, on teko: karmallinen teko. Sillä on nimittäin tietty seuraus.

Savinainen tuo esiin myös mielenkiintoisen näkökulman siitä, että jos itse vaadimme silmän silmästä ja hampaan hampaasta, niin myös meitä itseämme kohdellaan samalla lainalaisuudella. Jos taas annamme anteeksi, kuten Jeesus Vuorisaarnassaan esittää, karma voi jopa loppua omalta kohdaltamme. Kyse on armosta, ei kostosta. Anteeksiannon vaikutuksen voi siten kokea jo tässä elämässä, samoin kuin omasta karmasta vapautumisen, ainakin jossakin määrin. Karman voi ymmärtää hyvänä ystävänä, joka auttaa meitä luopumaan itsekkyydestämme. Koska persoonallisen onnen kaipuu on niin syvällä meissä, se ei ole helppoa. Pekka Ervast oli sitä mieltä, ettei karmaa välttämättä tarvitse tasapainottaa kärsimällä.

Uskonpuhdistuksia

Kirjassa Kuolemanrajatutkimus käsitellään myös uskonpuhdistuksen teemaa modernista näkökulmasta. Alkukirkkohan oli aidosti moniääninen. Katolinen kirkko joutui näkemään paljon vaivaa kitkeäkseen tietyt heresiat, harhaopit. Gnostilaiset virtaukset tukahdutettiin. Niiden henkiin herättäminen jälkikäteen on vaikeaa. Useimmat kirkot katsovat, ettei kristinusko ole sisällöllisesti oikeaa, ellei usko Jeesuksen sijaissovitukseen. Pelastus ei myöskään ole mahdollinen. Teosofia haastoi kristillisten kirkkojen käsityksen kuolemanjälkeisestä elämästä. Sen mukaan se ei ollut tosi.

Pekka Ervast esitti esoteerisen kristinuskon mukaisen etiikan, joka perustui myös hänen omiin henkisiin kokemuksiinsa. Blavatskya mukaillen hän päätti puhdistaa oman uskontonsa: kristinuskon. Ervastin käsitys uudesta uskonpuhdistuksesta koski ruusuristiläisyyttä. Vanhatestamentilliset käskyt kurittomien lasten kivittämisestä tai kansanmurhista Jumalan nimissä eivät sopineet modernin ihmisen oikeustajuun. Kirkolliskokouksissa muotoiltiin nykyisen kristinopin perusteet, mutta teosofia haastoi ne omana aikanaan. Kirkolliskokousten ja dogmien sijaan olisi palattava Jeesuksen opetukseen. Paluu alkuperäisen kristinuskon jäljille on monen esoteeris-henkisen liikkeen pyrkimys.

“Mitä ikuisen kadotuksen tilalla sitten pitäisi opettaa? Kuten Ervast sanoo: mieluiten totuus…”

Ervastin mielestä tuli opettaa Jeesuksen Vuorisaarnan viittä elämänohjetta: 1. Älä suutu. 2. Älä ole ajatuksissakaan epäpuhdas. 3. Älä vanno, vaan ole aina rehellinen. 4. Älä vastusta pahaa. 5. Älä sodi, vaan rakasta kaikkia. Ihminen on ensin totuudenetsijä, ja sen jälkeen kristitty. Oikean kristityn ei kuitenkaan ole sinänsä tarvinnut kuulla kristinuskosta, kunhan hän elää eettisesti oikein. Ervastin keskeinen opetus oli, ettei ole olemassa muuta kristinuskoa kuin Jeesuksen Kristuksen seuraaminen. (Siis moraalisesti oikean elämän eläminen.)

“Tässä suhteessa Ervastin ennustus näyttää osittain toteutuneen: jos kirkot eivät tahdo tehdä uutta uskonpuhdistusta, ne käyvät tarpeettomiksi. Ihmiset eroavat eri syistä kirkosta… Ihmiset äänestävät jaloillaan. Ehkä nykyihmiset ovat haluttomia sitoutumaan mihinkään kirkkoon tai henkiseen liikkeeseen (myös teosofisen liikkeen jäsenmäärä on Ervastin ajoista laskenut).” Ervast asetti joka tapauksessa tämän uuden uskonpuhdistuksen perustamansa teosofishenkisen Ruusu-Ristin erikoistehtäväksi. “Jälleensyntyminen voi hyvinkin olla luonnon tosiasia kuten teosofia opettaa, mutta se on kirkkojen historiassa kuulunut ainoastaan harhaoppisiksi tuomittuihin gnostilaisiin virtauksiin.”

Henkisiä opettajia

Kirjan keskiosa esittelee muutamia henkilöitä kuten Rudolf Steiner, Tapio Kaitaharju, Paul Brunton ja Yrjö Kallinen. Jokaisen esitellyn henkilön kohdalla painotus on etiikassa. Savinaisen näkökulma on samalla esoteerinen. Kaitaharjun osuudessa on pieni pätkä Ervastin käsityksestä meedioistunnoista. Lainaan sitä lyhyesti, koska olen tutkinut väitöskirjatasolla spiritualismia ja aihe kiinnostaa. “Pekka Ervast esittää, että joskus meedioistunnossa voi puhua toisille tasoille siirtynyt ihminen, mutta hänkin vain kiirastulivaiheessa. Ervast toteaa, että tällainen kanssakäyminen on edesmenneelle itselleen vahingollista, koska se saattaa turhaan sitoa häntä maallisiin asioihin. Ervast ei siis suosittele meedioistuntoja; Viisauden mestarien kirjeet ja H. P. Blavatsky ovat asiassa vielä jyrkemmällä kannalla.”

Bruntonin kohdalla keskitytään yliminän etsintään, Kallista tulkitaan teosofina ja pasifistina sekä puolustusministerinä. Erikoinen yhdistelmä ja kävelevä paradoksi. Kirjassa esitellään myös Steinerin henkisen tiedon tie: valmistus, valaistus ja vihkimys (sisältää tiedon vihittyjen olemassaolosta: Valkoinen veljeskunta). Vasta kirjan kolmannessa osiossa käsitellään varsinaisesti kuolemanrajatutkimusta. Nämä ovat kokemuksia, joita kliinisesti kuolleilla, jotka on elvytetty, on ollut. Heillä on ollut kokemuksia ruumiista irtautumisesta ja kehonsa yläpuolella olemisesta sekä tietoisesta olemassaolosta, vaikka aivotoiminta on ollut olematonta. Vähemmistö NDE-kokijoista on nähnyt oman elämänsä kertauksen. Elämänkertauksella on ollut eettinen luonne.

“En pelkää kuolemaa, koska en koskaan unohda mitä minulle tapahtui.”

Puhutaan myös kirkkaasta valosta, ja osa kokemuksista on ollut pelottavia. Ihminen on muuttanut elämänsä suunnan tai tullut uskoon. Moni kokija on vakuuttunut elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ihmisen arvomaailma on muuttunut perusteellisesti. Kokemuksissa on painotettu esimerkiksi sydämestä käsin elämistä ja jalostunutta oikeudentajua. Anteeksiantavaisuus, myötätuntoisuus ja suvaitsevaisuus ovat lisääntyneet NDE-kokemusten myötä näiden kokijoiden elämässä. NDE (engl. near-death experience) on todellinen ilmiö (van Lommel).

NDE:n tieteellinen arviointi on perustunut siihen, että NDE-kokija on “kuolleena” pystynyt tekemään tiettyjä paikkansapitäviä havaintoja ympäristöstä. Savinaisen mukaan tieteellisessä kirjallisuudessa tunnetaan 40 tapausta (2007 mennessä), joissa on näyttöä ruumiin ulkopuolisesta havainnoinnista. (Savinainen esittelee näistä kolme tapausta.) Ei kuitenkaan voida sanoa, että teosofia on tiennyt tämän kaiken aikaa ja että se kaikki on totta. NDE-kokemukset ovat tieteen kannalta hallusinaatioita. Vaikka olisi olemassa jokin sopivampi hypoteesi kuin hallusinaatiohypoteesi, niin siitä pidetään kynsin hampain kiinni.

Lopuksi

Ehkä suurin ongelma on siinä, että skeptikot tai tieteentekijät (ei toki sama asia) ja teosofit ovat eri mieltä siitä, milloin kuolemanrajakokemus on tapahtunut tarkasti ottaen. Ehkä ihmisen alitajunta on rekisteröinyt tietyt asiat juuri ennen kliinistä kuolemaa tai heti sen jälkeen ja sitten sepittänyt eli kertonut tarinan omasta kuolemastaan. Kysymys kuuluukin, voiko tietoisuus toimia aivoista riippumatta. Kysymyksen kannalta on ratkaisevan tärkeää, milloin kuolemanrajakokemus on tapahtunut.

Skeptisen ja kriittisen tieteen lisäksi NDE-kokemuksia on tulkinnut konservatiivinen kristinusko. Onko tärkeämpää tuoda esille pelastussanoma kuin tehdä tiedettä? Raamatun kannalta on ongelmallista, että NDE-kokemukset joskus johtavat itämaisiin oppeihin kuten jälleensyntymiseen, jota esimerkiksi teosofia on opettanut. Ehkä kyse on demonisesta asiasta. Savinaisen teoksen viimeiset luvut käsittelevät lasten jälleensyntymismuistoja ja henkisten harjoitusten tiedettä. Miia Kontro julkaisi muuten vastikään kirjan suomalaisten edellisten elämien muistoista.

Kirjan Kuolemanrajatutkimus kirjoittaja Antti Savinainen tunnustautuu kautta matkan ruusuristiläiseksi ja teosofiseksi ajattelijaksi. Olen tässä blogitekstissäni esittänyt hänen teoksensa näkemyksiä, en siis omiani. Jos on kiinnostunut teosofian näkökulmasta kuolemaan ja kuolemanrajakokemuksiin, niin Savinaisen kirja on antoisaa luettavaa. Mukana on myös antroposofiaa ja ruusuristiläisyyttä sekä ajanmukaista mietintää. Mikä on sielu? Mitä on hyvä elämä? Nämä kysymykset koskettavat meitä kaikkia. NDE-kokijoiden kokemukset sopivat nähdäkseni niin teosofian kuin spiritualismin pirtaan. Kuten Savinainen toteaa, se ei takaa, että kaikki muu teosofian (tai spiritualimin) esittämä olisi totta, koska ne menevät niitä pidemmälle. Joka tapauksessa tiede on kohdannut Aikain viisauden.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM

Psst! Käsittelen uusinta tietoisuustutkimusta kirjassani Perhosvaikutus.

Mitä tapahtuu elämän jälkeen: Mitä tiede sanoo, mitä tutkimukset osoittavat?

Mitä tapahtuu elämän jälkeen – Mitä tiede sanoo, mitä tutkimukset osoittavat (2020) on Saara Nousiaisen kirjoittama teos spiritismistä, tieteellisestä tutkimuksesta ja kristinuskosta. Yhdistelmä on mielenkiintoinen kyseenalaistaessaan monia itsestäänselvyyksiä.

Kirja muun muassa esittelee tieteentekijöitä ja tutkijoita sekä heidän tutkimuksiaan sielun kuolemattomuudesta ja siihen kytkeytyvistä teemoista. Kirjassa Saara Nousiainen lähestyy henkilökohtaisesti kyseenalaistaen mutta myös uusimpaan tieteeseen pohjautuen uskonnollisiksi miellettyjä aiheita.

Kirjan Mitä tapahtuu elämän jälkeen kirjoittaja Saara Nousiainen syntyi Suomessa, mutta hänen perheensä muutti Brasiliaan hänen ollessaan vielä vauva. Aina siitä lähtien kun hän oppi lukemaan, sisarusten velvollisuuksiin kuului lukea päivittäin muutama luku Raamattua. Jotkin Vanhan testamentin kohdat herättivät hänen uteliaisuutensa, kun jotkin toiset taas kauhistuttivat häntä.

Kun hän oli noin 10-vuotias ja kuunteli isänsä ja muiden pastorien saarnoja, pieni Saara ihmetteli: Miksi jotkut ovat sairaita, jotkut terveitä? Miksi jotkut saavat oikeutta ja jotkut kärsivät vääryyttä? Mutta Raamattu sen paremmin kuin pastorien saarnatkaan eivät antaneet hänestä riittävän ristiriidattomia ja uskottavia vastauksia. 

Saara ihmetteli, miten erilaisia sisarukset olivat luonteeltaan jo lapsuudesta asti. Toiset olivat hyväkäytöksisiä, toiset käyttäytyivät epäkunnioittavasti ja jopa moraalittomasti. Monet kysymykset vaivasivat häntä kovasti, kunnes hänen veljensä kertoi perehtyneensä Allan Kardecin kokoaman spiritismin kysymyksiin tutkimalla, mitä tiedemiehet ovat niistä sanoneet. Aikuiseksi tultuaan Saara päätti, että hänen elämäntyönsä olisi myös antaa vastauksia heille, joita ne voisivat kiinnostaa.

Kirja on melko paksu lukupaketti aiheen vaativuuteen (tieto) nähden. Varsinaisia sivuja on 266. Kirja lähestyy spiritismiä (huom. kyse ei ole spiritismipelistä vaan spiritistisestä filosofiasta, jonka ranskalainen pedagogi Allan Kardec koonsi meedioiden välittämistä viesteistä) tieteelliseltä kannalta. En ota tässä kantaa ilmiön todenperäisyyteen.

Kirja Mitä tapahtuu elämän jälkeen on mielenkiintoinen katsaus moniin henkilökohtaisesti mieltä painaviin ja uskonnonfilosofisiin kuin myös puhtaasti teologisiin kysymyksiin. Saara kuvaa kirjassaan prosessia, joka saatteli hänet spiritualismin pariin. Kirjoittajan jalat ovat tukevasti kristillisellä maaperällä.

Näinhän oli myös spiritualistisen liikkeen syntyessä 1800-luvun puolivälissä. Se syntyi kristillisessä kulttuuriympäristössä, jonka se sitten kyseenalaisti. Spiritismi, jonka Allan Kardec kokosi Ranskassa 1850- ja 1860-luvuilla, on yksi tulkinta spiritualismista eli yhteydestä henkimaailman kanssa.

Spiritualistit uskovat, että henkimaailma on olemassa. Se merkitsee myös kuolemanjälkeisen elämän olemassaoloa heille. Tähän maailmaan voi olla yhteydessä spontaanein kokemuksin kuten läheisen poismentyä näyissä ja rukouksessa sekä meedion kautta. Meediona pidetään henkilöä, joka pystyy omasta mielestään aistimaan henkiä.

Tarkoituksena on tuoda jokin todistava viesti, joka demonstroi henkimaailmaan siirtyneen omaisen tai rakkaan yksilöllistä ja jatkuvaa olemassaoloa. Saaran kirjaa Mitä tapahtuu elämän jälkeen ei pysty tiivistämään yhteen blogitekstiin, joten se kannattaa lukea itse saadakseen käsityksen kokonaisuudesta.

Mielestäni kirja kestää hyvin myös teologista analyysia. Se esittää näkemyksiä, joihin moni nykyteologi voinee yhtyä. Se käsittää myös melko järkyttävän kuvauksen siitä, mitä abortti on sekä esittelee syyn elämän jatkamiseen ja vaalimiseen.

Lisätietoja kirjasta Mitä tapahtuu elämän jälkeen tästä linkistä.

Kvanttifysiikka: Tiede, järjestys ja luovuus

Kvanttifysiikka on kiinnostanut minua jollakin tasolla aina, vaikka minulla ei olekaan akateemisen tieteellisiä edellytyksiä sen syvälliseen hahmottamiseen. Pitkällä matematiikalla ei päästä pitkälle, kvanttifysiikalla päästään lähes mihin tahansa.

Teos Tiede, järjestys ja luovuus (David Bohm & F. David Peat) on puhutteleva teos niin suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian välisestä suhteesta kuin fysikaalisen todellisuuden luonteesta.

Teoksessa sivutaan myös tietoisuutta käsiteltäessä järjestystä. Tietoisuus ja aine voidaan nähdä yhden kokonaisuuden ominaisuuksina ilman, että ne olisivat erotettavissa toisistaan (muoto ja sisältö kuuluvat yhteen).

Kvanttipotentiaali on vähäpätöinen makroskooppisella tasolla. Kokemuksiimme se ei niinkään vaikuta. Materian käyttäytyminen palautuu klassiseen mekaniikkaan. Mutta kun aistihavainnot toimivat syvätasolla, tietoisuus voi abstrahoida “taustasta” sitä, mikä on suhteellisen pysyvää.

Kvanttiteorian todellisuuskäsitys ja tulkinta

Kvanttifysiikassa on kyse myös siitä, minkälaisen todellisuuden oletetaan olevan. Bohmin mukaan koko maailmankaikkeus on jakamaton ykseys. Samalla se on jatkuvasti muuttuva. Bohm ei ollut tyytyväinen Quantum Theory -oppikirjaansa, ja häntä kiinnosti kysymys kvanttitodellisuuden luonteesta yleensä.

Einstein soitti Bohmille kerran ja pyysi tätä keskustelemaan aiheesta Princetonin yliopistoon. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen kvanttiteoriaan sellaisenaan, vaan katsoi, että Bohmin tulisi tehdä kvanttiteorian tulkinnasta deterministinen. Pian Bohm esittikin kausaalitulkinnan. Se esitti yksiselitteisen mallin kvanttisysteemin luonteeta ja liikkeestä sekä oli deterministinen.

Tulkinta oli hämmästyttävä, koska Bohm itse oli esittänyt vain vuotta aikaisemmin, ettei sellainen ollut ylipäätään mahdollinen. Bohmin ontologis-deterministinen tulkinta vaikutti johdonmukaiselta. Einstein ei suhtautunut kausaalitulkintaan suopeasti, minkä myötä Bohm alkoi tarkastella tiedettä instituutiona, jota paitsi hallitsevat myös rajoittavat sosiaalis-psykologiset tekijät.

Tieteen kommunikaatiokatkokset haittaavat tieteen edistymistä.

Luovuutta peliin

Kirjan Tiede, järjestys ja luovuus toinen kirjoittajista David Peat toteaa heti aluksi, että kun hän alkoi opiskella yliopistossa luonnontieteitä, syvimmät kysymykset, etenkin kvanttiteoriaa koskevat, jäivät vaille vastausta. Useimmat tutkijat eivät oikeastaan edes olleet kiinnostuneita sellaisista kysymyksistä.

Yliopistossa kannustettiin konkreettisiin tuloksiin, tieteellisiin artikkeleihin ja tieteellisesti hyväksyttävien ongelman ratkomiseen. Peat koki, että häntä itseään kiinnosti muu kuin rutiinitutkimus, minkä myötä ei tietenkään synny vaikuttavaa tieteellisten artikkelien julkaisuluetteloa. (Mikä tiedejulkaisu ne edes julkaisisi?)

Ydinkysymykseksi nousi kysymys: “Kuinka päästä luovaan dialogiin tieteessä?”

Peatin mielestä kommunikaatiolla on tärkeä rooli uusia ajatuksia kehitettäessä. Oli oltava myös voimakas kiinnostus. Kyseessä ei ollut vain yksityiskohtien, vaan kokonaisuuden, ymmärtäminen.

Fysiikasta kohti filosofiaa

Näin ollen fysiikka vei kohti filosofista ajattelua, jota on taidettu pitää joutavana, mitä tulee luonnontieteisiin. Aiempi luonnonfilosofian käsite kuitenkin saattaa kuvastaa sitä, mistä on kyse. Lopulta on kyse tutkimustuloksista tulkintana.

Akateemisten ihmisten kilpailu haittaa suuresti sitä dialogia, jota he voisivat käydä, jos eivät olisi niin poteroituneita. Bohm mainitsee, että oli mielenkiintoista tutustua Niels Bohrin työhön ja etenkin kysymykseen havaitsijan ja havaittavan ykseydestä.

Bohrin ajattelussa se liittyi siihen, että maailmankaikkeus on jakamaton kokonaisuus. Filosofiaa ei voinut erottaa fysiikasta. Fysiikka mutta myös filosofia voi saada matemaattisen muodon.

Kvanttiteoriaan sisältyi useita klassisen fysiikan kannalta vallankumouksellisia asioita. Klassisessa teoriassa kentän olisi pitänyt antaa energiaa jatkuvasti, mutta energia oli kvantittunutta niin, että vain tietyt energiat olivat mahdollisia. Kvanttiteoriaan liittyi myös kaukovaikutus. Mikään fysiikan tuntema voima ei voinut selittää tätä yhteyttä.

Kaavoista kaavoittamattomaan maahan

Krishamurti oli Bohmin merkittävimpiä keskustelukumppaneita. Hänen opetuksensa ydin on lauseeseessa: ”Totuus on poluton maa”. Bohm oli kyllästynyt siihen, että vain kaavoilla oli käyttöä ilman, että niiden takana olevasta ideamaailmasta olisi piitattu pätkän vertaa. Siitä ei yksinkertaisesti haluttu puhua.

Bohm haki siis kvanttiteorian perusteita, siinä missä laajempi tiedeyhteisö haki jotakin muuta, kuten ydinaseen kaavaa. Intuitio, mielikuvitus ja luovuus kävivät jossakin määrin ylimääräisiksi käsitteiksi fysiikassa. Vain matematiikalla (kaavat, yhtälöt) oli väliä.

Kirja Tiede, järjestys ja luovuus kärjistää asioita, mutta se sisältää ajatuksen siitä, että matematiikan painotus meni liian pitkälle fysiikassa sen luonnonfilosofian kustannuksella. Einstein arvosti matemaattista formalismia, kauneutta, mutta hänen lähtökohtanaan ei ollut matematiikka, ainakaan luovalla kaudella.

Einstein aloitti mielikuvista, joista hän sitten johti käsitteitä. Matematiikka on Bohmin ajattelussa vain yksi osa ihmismielen toimintaa, ei kaikki kaikessa, edes fysiikassa. Matematiikka mahdollistaa täsmällisen ja jäsentyneen ilmaisun, mutta se on rajallinen (kielellinen) kehys. Todellisuuteen kuuluu aina enemmän, kuin mihin sanat viittaavat.

Fysiikan piilevän perusrakenteen haastaminen

Bohm katsoi, että se, mistä fysiikassa voidaan puhua, on jo ikään kuin ennalta määrätty sen perusrakenteessa. Jos haluttiin ylittää tuo oletus-asetus, oli keskityttävä kvanttimekaniikkaan ja jätettävä muu maailma. Samaan aikaan oli oltava maailmassa, käytettävä sen käsitteitä sekä tieteen kieltä.

Kvanttiteorian sekavuus johtui osittain tieteen kommunikaatiokriisistä. Fyysikoiden käyttämä kieli on epäyhtenäistä. Esimerkkinä tällaisesta kriisistä on Bohrin ja Einsteinin kommunikaation epäonnistuminen, mikä heittää varjonsa myös nykyfysiikkaan.

Einstein katsoi, että peruskäsitteiden suhde todellisuuteen pitäisi olla yksiselitteinen. Bohr oli ottanut käyttöön uusia käsitteitä, jotka olivat moniselitteisiä ja vapaamuotoisia. Entä jos signaalin käsite muuttuisi moniselitteiseksi? Voisiko signaali siirtyä valoa nopeammin?

Kun käsitys todellisuuden luonteesta poikkeaa paljon kahden tutkijan kesken, niin kultaista keskitietä ei ole löydettävissä. Molemmat etsivät totuutta omalla tahollaan. Kyse on yhdestä fysiikasta, josta Bohrin ja Einsteinin välirikossa tuli monta. Ainakin väliin aukesi syvä kuilu.

Suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria eivät keskustele sekä kausaalitulkinnasta

Dialogin puuttumisella on ollut kauaskantoisia seurauksia. Keskitytään siis matematiikkaan, josta kaikki voivat olla yksimielisiä! Jotta kaksi maailmankuvaa saadaan kohtaamaan, on oltava tutkijoita, jotka eivät ennalta ole sitoutuneet tiettyyn maailmankuvaan tai tulkintaan. Vapaa ja luova kommunikaatio voisi muuttaa tiedettä sen kaikilla tieteenaloilla.

David Bohmin kausaalitulkinta kuvaa kvanttiprosessia. Se ei edellytä formaalia erottelua kvanttijärjestelmän ja ympäristön klassisen laitteiston välillä. Kyseessä ei ole siten perustavanlaatuinen yhteismitattomuus. Kausaalitulkinta on tekninen esitys, johon kuitenkin sisältyy tietty tulkinta.

Kvanttiteoriallakin on paradigma, jonka haastaminen itsessään on haastavaa. Elektroni ei sen mukaan ole koskaan erillään kvanttikentästä, joka toteuttaa Schrödingerin yhtälön aivan kuten sähkömagneettinen kenttä toteuttaa Maxwellin yhtälön. Se on kausaalisesti määräytyvä, vaikkakaan ei sisällä täydellistä determinismiä, ennaltamääräytymistä.

Klassisen ja kvanttimekaniikan käyttäytymisen ero aiheutuu kvanttipotentiaalin toiminnasta. Kvanttipotentiaalilla on ominaisuuksia, joista seuraa uusia aineen ominaisuuksia, joita ei sisälly sellaisenaan kvanttiteoriaan. Kvanttipotentiaali (Q) ei riipu kvanttikentän voimakkuudesta (vrt. klassisen mekaniikan kappaleen liikuttamisen vaikutus on verrannollinen voimakkuuteen tai kokoon), vaan sen muodosta.

Informaation käsitteestä

Kvanttipotentiaali määräytyy kvanttiaallosta. Kaksoisrakokoe todisti jossakin määrin kvanttihiukkasten aalto-hiukkasdualismin, mutta miten selitys annetaan kausaalitulkinnassa? Hiukkaseen ei vaikuta mikään klassinen voima, kun se (elektroni) poikkeaa suunnastaan. Aalto-ominaisuudet eivät johdu kvanttihiukkasen dualistisesta olemuksesta vaan kvanttipotentiaalin monimutkaisista vaikutuksista.

Potentiaalin sisältämä informaatio siis määrää kvanttiprosessin tuloksen. Aktiivisen informaation perusajatus on se, että vähän energiaa sisältävä muoto yhtyy suurempaan energiaan ja myös ohjaa sitä. Alkuperäinen energiamuoto informoi eli antaa muodon suuremmalle energialle. Muodoton energia saa muodon informaatiosta.

Informaatio on potentiaalisesti aktiivista, mutta kun sillä on muoto, se on aktuaalisesti aktiivista. Kausaaliteoria esittää luonnon olevan monimutkaisempi kuin mitä on ajateltu. Ainetta analysoitaessa mikrotasolla sen käyttäytyminen ei yksinkertaistukaan vaan monimutkaisuu ja on jopa kummallista.

Etäiset tapahtumat ja rakenteet voivat vaikuttaa hiukkasen liikkeeseen, niin että jokainen koe on yksi kokonaisuus. Miten klassinen maailma erillisine objekteineen voi ilmetä? Rajatapauksissa kvanttipotentiaali on häviävän pieni, joten sen informaatio ei ole enää aktiivista. Objektit käyttäytyvät kuin ne olisivat erillisiä. Raja, jonka jälkeen kvanttipotentiaalia ei tarvitse enää ottaa huomioon, on klassinen raja.

Lopuksi

Informaatiokentän käsite ei aiheuta yhteismitattomuutta. Klassisena rajatapauksena maailman voi yleensä analysoida erillisiksi ja riippumattomiksi objekteiksi. Kausaaliteoriaa ei ole yleisesti hyväksytty, ja siihen on jopa suhtauduttu vihamielisesti. Se ei kuitenkaan aiheuta katkosta vanhoihin, klassisiin käsitteisiin nähden edes silloin, kun se esittää uusia käsityksiä.

Perinteisissä lähestymistavoissa puhutaan aaltofunktion romahtamisesta. Kausaalitulkinta antaa maailmankaikkeuden, joka ei ole riippuvainen mittalaitteista tai havaitsijoista. Tulkintana se on kausaalinen mutta ei täysin deterministinen. Siksi myös luovuus voi toteutua kausaalisessa tulkinnassa.

Aineessa on vielä tutkimattomia tasoja. Hiukkasten välinen etäisyys ei poista vaikutusta. Epälokaalinen vuorovaikutus poikkeaa klassisesta mekaniikasta. Epälokaalisuus näyttää rikkovan suhteellisuusteorian perusperiaatteen, että mikään signaali ei voi edetä valoa nopeammin.

Kvanttipotentiaalia ei voi käyttää signaalinsiirtoon, joten välitön kvanttipotentiaaliyhteys etäisten hiukkasten välillä ei riko suhteellisuusteoriaa. Epälokaali kvanttipotentiaali yhdistää etäiset hiukkaset välittömästi. Einsteinin vaatimus lokaalisuudesta on vaikuttanut suuresti tulkintamahdollisuuksiin fysiikassa.

Dialogi voisi kuitenkin synnyttää uutta. Kirja Tiede, järjestys ja luovuus peräänkuuluttaakin luovia metaforia. Niiden käyttö edellyttäisi, että erilaisia ja jopa vastakkaisia näkemyksiä pidettäisiin yhtä aikaa mielessä. Se voi olla liian paljon vaadittu, mutta tällöin voitaisiin huomata, että aineen ominaisuudet eivät vielä anna olettaa, että ihmisen tietoisuus voisi merkittävästi vaikuttaa elektroniin fysikaalisessa mittauksessa.

Tästä kirjasta jäi mieleen se, että kaikki kvanttiteorian tulkinnat ja fysikaalisten teorioiden tulkinnat yleensäkin tukeutuvat filosofisiin olettamuksiin kuin myös moniin muihin olettamuksiin. Filosofia tai tulkinta ei ole epätieteellinen elementti itse tutkimuksessa, vaan on mielestäni erittäin tärkeää pystyä kannattelemaan kahta eri näkemystä samanaikaisesti, jotta voidaan päästä synteesiin tai keskusteluyhteyteen edes jotenkin mielekkäällä tavalla. Bohm ja Peat haluavat vapauttaa ne luovat voimat, jotka ihmisessä ja koko maailmankaikkeudessa potentiaalisesti piilevät.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT

Kuvittelu ja uskonto: Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia (SKS, Tietolipas)

Kuvittelu ja uskonto: Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia (2020) ovat toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki. Sen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Tietolipas-sarjassaan. Kyseessä on tieteellinen julkaisusarja.

Kuvittelu on arkisen tuttua kaikille. Mutta millaisena se näyttäytyy tutkimuksen apuvälineenä? Millaista tietoa kuvittelulla tuotetaan? Kuvittelu ja uskonto on SKS:n mukaan ensimmäinen suomalainen kyseiseen aiheeseen keskittyvä teos. Se lähestyy kuvittelua paitsi historiallisena asiana myös moninaisten ilmiöiden analyysin välineenä.

Teos koostuu useista asiantuntija-artikkeleista

Johdannossa kerrotaan kuvittelun historiasta ja kuvittelusta nykypäivänä. Sen jälkeen on artikkeli kuvittelusta keskiajalla tutkimuksen kohteena. (Aila Viholainen) Sitten vuorossa ovat Descartes ja poeettinen mielikuvitus 1600-luvulla (Tomas Mansikka) ja myyttirunouden mieli (Lotte Tarkka).

Artikkelit jatkuvat uskonnollisen kuvittelun rajapinnoilla ja Lourdesin pyhiinvaelluskohteessa (Terhi Utriainen ja Kari Mikko Vesala) sekä kuvittelluissa taivaallisissa todellisuuksissa horrossaarnaaja Helena Konttisen kanssa (Päivi Salmesvuori).

Artikkeleita on paljon. Seuraava artikkeli kertoo antroposofi Kersti Bergrothista sekä kuvittelusta esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana. (Tiina Mahlamäki) Nykyshamanismin artikkeli tekee matkan henkimaailmaan ja takaisin. (Jaana Kouri)

Lopuksi siirrytään ydinsodasta ilmastonmuutokseen (Heikki Pesonen) ja eri tavoin kuviteltuun kristinuskon Jumalaan (Minna Opas) sekä epilogiin uskontotieteestä uskonnon kuvittelijana (Teemu Taira).

Uskontotietelijänä minua kiinnostivat eniten kirjoitukset kuvittelun suhteesta uskontoon ja uskomiseen sekä käsiteanalyysit.

Kuvittelun ja tiedon rajat

Teos lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, voiko kuvittelua analysoida (ts. pitää) tietona. Miten kuvittelua voisi hyödyntää uskontojen ja kulttuurien tutkijoiden työssä? Esimerkiksi historiantutkimuksessa on alettu korostaa historiallisen mielikuvituksen merkitystä tutkijoiden työkaluna. 2010-luvulla kuvittelun käsitteen merkitys on ymmärretty myös uskontotieteessä.

Artikkeleissa tutkimuskohteina ovat uskoon, uskomiseen ja myyttirunouteen sekä uskonnollisiin ilmiöihin kuin myös uskomusmaailmoihin ja uskonnollisiin instituutioihin liittyvät aiheet. Teos Kuvittelu ja uskonto asettuu uskonnontutkimuksen sateenvarjon alle, vaikkakin mukana on poikkitieteellistä tarkastelua. Teoksessa liikutaan lähinnä kulttuuri- ja sosiaalitieteiden rajapinnassa.

Kuvittelun käsitettä hahmotellaan heti teoksen alussa. Mielikuvitus on rekonstruktion väline tutkimustyössä (Markku Hyrkkänen). Artikkeleissa on esoteerisia pohjavirtoja ja ajatuksia. Esoteerisuus voidaan nähdä kuvittelun kontekstina. Tyypillistä esoteerisuudelle on käsitys gnosiksesta, pelastavasta tai korkeammasta tiedosta. (Tiina Mahlamäki)

Kuvittelu kuljettaa kohti sisintä itseä. Esoterikos merkitsee antiikin kreikkalaisittain kuulumista sisäiseen piiriin tai sisäpiiriin. Se viittaa sisäänpäin, sisimpään sekä kreikkalaisfilosofien salaiseen opetukseen (vrt. julkinen). Eksoteerinen eli yleisesti saatavilla oleva tieto oli siis aivan eri asia.

Kuviteltu tieto voi sekin näyttäytyä tietona. Kuvitteleminen liitetään useimmiten kaunokirjallisuuteen ja taiteeseen sekä kansanuskoon, joissa konteksteissa se on ikään kuin sallittua. Se voi olla myös tutkimusväline.

Kuvitteleminen on kertomista, kertomus. Tästä teoksesta jäi mieleen se, minkälaiset mittasuhteet uskonnollinen kuvittelu voikaan saada (esim. Lourdes) ja kuinka toimijat saattavat “omistaa” uskonnollisen kokemuksen, siinä missä tutkijat voivat vain jäljitellä niitä (ts. tavoitella niiden merkitystä osana tutkimusta). Uskontokin on lopulta vain kuviteltava. Voisin kuvitella lukevani tätä teosta uskontotieteen oppikirjana.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM

Heijastus menneisyydestä: Suomalaisten kokemuksia edellisistä elämistä

Heijastus menneisyydestä käsittää suomalaisten kokemuksia edellisistä elämistä. Se myös avaa tuota käsitettä laajemmassa kontekstissaan kuten elämänfilosofisessa. On mielenkiintoista, kun suomalaislapsi sanoo: “Kun minä kuolin, minä elin!”

Lapset joskus olevinaan muistavat aikaisempia inkarnaatioitaan eli lihaksi tulemisiaan, entisiä elämiään. Reinkarnaatio-oppi on itse asiassa ikivanha ja tunnettu jo Veda-teksteissä.

Hindulaisuus ja buddhalaisuus pitävät sisällään jälleensyntymis- ja sielunvaellusopit. Dejavu-kokemus eli jonkin tilanteen uudestaan elämisen tunne on nuorilla melko yleinen. Se on samantyyppinen kokemus kuin entisen elämänsä muistaminen.

Heijastus menneisyydestä on ensimmäinen tutkimus, joka käsittelee myös suomalaisten kokemuksia edellisistä elämistä. Kertomukset ja muistikuvat niin sanotuista entisistä elämistä antavat vastauksia ainakin näennäisesti siihen, miksi olemme syntyneet ja miksi elämä on ylä- ja alamäkineen muotoutunut juuri sellaiseksi kuin se on.

Teos antaa vertaistukea toisille kokijoille, tutkimustietoa regressioilmiöstä kiinnostuneille sekä inspiraatiota jokaiselle, joka haluaa laajentaa käsityksiään elämän ja kuoleman mahdollisuuksista. Kirjoittaja FM, TM Miia Kontro on teologian väitöskirjatutkija, tietokirjailija ja runoilija. Kontron esikoistietokirja Portilla (2018) käsitteli suomalaisia kuolemanrajakokemuksia.

Entisistä elämistä on moneen

Suomalaisten kokemuksissa entiset elämät näyttäytyvät niin voimanlähteenä kuin selittävänä tekijänä. Ne ikään kuin merkityksellistävät tätä hetkeä ja myös elämää. Ihminen voi esimerkiksi uskoa, että tietyt taipumukset johtuvat aikaisemmista olemassaoloista. Sama koskee elämäntapahtumia kuten haasteita.

Joskus entisen elämän muistaminen on poistanut tunnetason ongelman tai jonkin fyysisen vaivan, tai sitten tunne tai kipu on saanut selityksen. Esimerkiksi eräs nainen muistaa intiaanielämänsä, jossa hänet oli kuristettu sodassa kuoliaaksi. Siksi poolopaitojen käyttö oli ollut vaikeaa. Regressiohoidon jälkeen ei ollut enää ahdistusta kurkussa.

Menneisyyden tunteminen voi auttaa eheyttämään omaa elämäänsä. Menneen elämän muisto liittyy yleensä johonkin aikaisempaan aikakauteen, ja jopa toiseen kulttuuriin, ei siis lapsuuteen. Valemuistojen mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa.

Menneiden elämien kohdalla keskitytään tarinaan ja siihen, mitä tuo tarina oletetusta aikaisemmasta elämästä ihmiselle antaa. Miten se häntä palvelee?

Teoksen Heijastus menneisyydestä lopussa on mielikuvaharjoitus, jonka avulla voi kokeilla päästä kokemaan oma mennyt elämä. Voi eläytyä tiettyyn tilanteeseen mahdollisesti omassa menneessä elämässä. Mieli rakentaa merkityksiä kuvitellun menneisyytensä kautta.

Liikevoimasta

Eräässä kokemuksessa puhutaan menneiden elämien liikevoimasta. Ehkä kun tuo liike lakkaa, sielu saa olla rauhassa, levätä. Moni ei pidä ajatuksesta uudesta elämästä, koska se todennäköisesti pitää sisällään inhimillistä kärsimystä.

Jälleensyntymisusko on yleistä eikä suoraan riippuvainen omasta uskonnosta tai kulttuurista tai edes kouluopetuksesta (uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetuksesta). Maailmankatsomus ei siis suoraan määrää sitä, uskooko tai voiko henkilö uskoa jälleensyntymiseen eli oman sielun uudelleen ruumillistumiseen.

Onko reinkarnaatio uskon asia? Tavallaan se sitä on, mutta Miia Kontro huomauttaa teoksessaan Heijastus menneisyydestä, että maailmassa vaikuttavat fysiikan lait toimivat siitä huolimatta, uskooko ihminen niihin vai ei. Jos jokin on luonnonlaki, se myös on sitä.

Painovoima toimi uskoo siihen tai ei. Jos jälleensyntyminen on totta, niin se tapahtuu uskomisesta huolimatta. Toisaalta edes psykiatri Ian Stevenson, joka tutki useita niin sanottuja (lasten) jälleensyntymismuistoja ja merkitsi niitä tuhansia muistiin, ei voinut lausua niistä mitään vedenpitävää lopputulosta.

Kyse on siis uskon asiasta. Mutta ihmismieltä kiehtoo silti kysymys siitä, voiko jälleensyntyminen olla totta tai loogisesti mahdollista? Onko kirkko sitä joskus opettanut? Onko se poistettu Raamatusta? No, kristinuskoon se ei ole koskaan kuulunut sen virallisessa linjassa, mutta voit lukea itse lisää kirjasta Heijastus menneisyydestä.

Mieli on erinomainen asioiden sepittäjä ja tarinankertoja

Suomalaiseen metsästyskulttuuriin kuulunut uskomus elämän kiertokulusta, mahdollisesti myös samanismi, on perustunut jossakin määrin jälleensyntymiseen. Maatalouskulttuuri kiinnitti ihmiset aloilleen peltotilkkuun. Silti pihapiirissä liikkui vainajia, tonttujakin.

Yliluonnollinen todellisuus on siis aina ollut olemassa tavalla tai toisella. Tiede ei pystykään selittämään kaikkea. Miksi sen pitäisikään? Ihmisen kokemusmaailma on tavattoman rikas. Annetaan sille arvostusta. Olemassaolon pohtiminen ei ole koskaan tylsää. Se on jännittävä seikkailu kuten elämäkin.

Esoterialle on leimallista ajatus ihmisen henkisestä kehityksestä jälleensyntymissä. Teosofia toi jo esiin tämän ajatuksen 1800-luvulla. Onko sielun kehitys oppimista elämällä? Onko tarkoitus, että me ymmärrämme elämän luonteen ja tulemme sitä kautta paremmiksi ihmisiksi? Henkisiksi ihmisiksi.

Jälleensyntyminen selittää kyllä eriarvoisuutta, vajavaista kykyä mutta myös erityislahjakkuutta. Goethen mukaan niin kauan kuin ihminen ei tunne elämän ja jälleensyntymisen totuutta, hän vaeltaa muukalaisena maan päällä.

Monen kokemus viittaa siihen suuntaan, että on jotakin enemmän kuin tämä puhdas materialismi.

Myös monet suomalaiset uskovat jälleensyntymiseen

Teoksen Heijastus menneisyydestä anti on mielestäni siinä, että se paljastaa myös suomalaisten uskovan jälleensyntymiseen, koska myös suomalaislapsilla on menneiden elämien muistoja. Perhe ei ole mitenkään uskonnollinen eikä usko jälleensyntymiseen, mistä huolimatta lapsi kertoo toisesta äidistään tai aikaisemmasta olemassaolostaan.

Uudistunut elämänasenne ja syvällinen näkemys elämästä sekä elämänilo ovat sivuvaikutuksia siitä, että mennyt elämä on tullut uudelleen eletyksi, muistetuksi. Mutta onko se kuitenkin niin, että kuka menneitä muistelee, sitä tikulla silmään? Vai onko se tilaisuus antaa anteeksi? Ehkä se on molempia ja ehkä siksi me emme muista kuin osan kokonaisuudesta. Kaikella on tarkoituksensa.

Elämän tarkoituksen muistaminen ikään kuin menneiden elämien kautta on kokemus, joka usein muuttaa ihmistä perustavanlaatuisesti. Se muuttaa hänen arvojaan mutta myös jumalakuvaansa sekä asennoitumistaan koko elämää ja muita ihmisiä kohtaan.

Lopuksi

Olisin kaivannut kirjaan enemmän kokemuksia ja analyysia, mutta uskon, että tämä on vasta “johdantoa” itse asiaan. Ehkä kirjan myötä muistoja herää lisää. Suomessa tämäntyyppistä tutkimusta on on ollut vaikea rahoittaa, mistä syystä sen tekeminen on haastavaa.

Poistunut kuolemanpelko kuvastaa menneen elämän muistamiskokemuksen vaikuttavuutta. Mihin maahan tai kulttuuriin sinä tunnet vetoa? Onko jokin paikka tai joku ihminen tuntunut valmiiksi tutulta tai kuin vanhalta ystävältä tai rakastetulta? Joissakin kirjan suomalaisissa kokemuskertomuksissa selvänäkijä on vielä vahvistanut oman kokemuksen tai muiston siitä tietämättä.

Sielulla on monenlaisia kykyjä, aisteja, ja ehkä sielunkumppanuuskäsityskin juontaa juurensa historiasta: yhteisestä menneisyydestä. Tai ehkä me ihmisinä vain haluamme uskoa niin, koska se tekee kaikesta paljon merkityksellisempää.

Jos meissä on elävä sielu, elämän henkäys, ei ole kummallista uskoa, että se siirtyy ajassa ja paikassa sekä avaruudessa. Jos syntyy yhdesti, voi syntyä kahdesti tai kolmesti. Kiitos Miia Kontro, että kirjoitit tämän kirjan, koska se avaa ovia viisaasti ja varovasti, ei leikiksi laskien tai tuomiten tai liiaksi ihmetystä herättäen, vaan kunnioittavasti.

Materialismi on uskoa siihen, että vain näkyvä maailma on olemassa. Henkimaailmaa tai mitään hengellistä olemassaoloa ei sen mukaisesti ole. Sielu on vain aivojen tuote. Tämän kirjan luettuaan jää pohtimaan sitä, oliko muna vai kana ensin. Oliko henki vai aine ensin?

— Tea Holm, FT, TM

Hypertodellisuus: Elämmekö unessa?

Elämmekö unessa? Sellaista kysymystä harvemmin kuulee kvanttifyysikolta. Gurulta tai filosofilta se olisi varsin luonteva kysymys. FT Johanna Blomqvist uskaltaa kuitenkin kysyä ja vastata teoksessaan Hypertodellisuus sellaisiin kysymyksiin, joihin fysiikka ei perinteisesti ole vastannut.

Osa fyysikoista katsoo, ettei fysiikan kuulukaan vastata muihin kuin aineellisen maailman kysymyksiin. Kysymykset tietoisuudesta, mielestä ja sielusta kuuluvat ontologian alaan, ellei kyse ole sitten psykologiasta: sielutieteestä ilman sielua.

Hypertodellisuus: Olet olemassa ja merkittävä (2021) käsittelee todellisuutta ja todellisuuskäsityksiä sekä sitä, mitä todella tiedämme todellisuudesta tai mitä voimme siitä päätellä fysiikan löydösten perusteella. Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria kuvaavat todellisuutta, mutta mitään yhtenäisteoriaa ei ole olemassa, eikä varsinkaan sellaista, mikä sisällyttäisi itseensä tietoisuuden käsitteen.

Erilaisia teorioita ja lähestymistapoja toki on olemassa, mutta yleistiede ei niitä sisällä. Toisin sanoen fysiikassa seurataan mallia, jossa maailmankaikkeutta selitetään joko mekanistisesti tai hiukkasfysiikan mukaisella standardimallilla.

Se, että fysiikka pystyy kuvaamaan perusvuorovaikutukset, ei vielä ota kantaa siihen, onko todellisuuden perimmäinen luonne aineellinen vai henkinen vai ovatko ne lopulta yksi ja sama asia. Ykseyden ilmentymää. Johanna Blomqvistin kirja Hypertodellisuus on selkeä ja helposti lähestyttävä, vaikka jokaista yksityiskohtaa tai teoriaa ei pystykään omaksumaan ensilukemalta. Blomqvist argumentoi kirjassaan, että mieli voi vaikuttaa materiaan, kun ymmärretään syvällisellä tasolla se vuorovaikutus, josta myös fysiikka puhuu ja jota se tutkii. Mieltä ei käsitetä aivojen tuotteeksi, vaan joksikin perustavanlaatuisemmaksi: tietoisuudeksi.

Blomqvist tarkasteleekin sitä, onko aine kaiken perusta. Vai voisiko tietoisuus olla sitä? Hänestä tieteessä on nyt meneillään paradigmanmuutos, joka on jopa suurempi kuin maakeskeisestä maailmankuvasta aurinkokeskeiseen maailmankuvaan siirtyminen. Kyse on todellisuuskäsityksen muutoksesta, joka on itsessään laajempi prosessi. Kyse on koko todellisuuden uudelleen hahmottamisesta. Missä määrin kyse on teorioista, joista ei lopulta voi sanoa, mitä ne tarkoittavat? Mikä on niiden funktio käytännössä?

Kirja Hypertodellisuus on upea teos, koska se todellakin venyttää ajattelumme usein niin pieneksi käyneitä rajoja. Se tekee rohkeita ehdotuksia ja rajanylityksiä fysiikasta filosofiaan, myös tieteenfilosofiaan ja jopa teologiaan. Jumala kulkee takataskussa.

Välillä väläytetään Luoja-käsitettä, mutta lopulta kyse tuntuu olevan jonkinlaisesta tietoisuuden leikistä, jolla kirjoittaja ja tutkija Blomqvist leikittelee. Kyse on tietoisuuden luomasta simulaatiosta.

Blomqvistin kirjaa ei voi tiivistää tähän blogitekstiin. Se kokoaa nimittäin melkoisen kattavasti 1900- ja 2000-lukujen fysiikkaa ja sen suuria nimiä sekä teorioita. Invarianssi toteutuu klassisen mekaniikan alustoilla. Kvanttifysiikassa kiihdytetään kokonaan uusille kaistoille.

Mutta on hyvä pitää mielessä, ettei kvanttifysiikka tarkoita automaattisesti samaa kuin henkinen todellisuustulkinta. Tiedämme, ettei tuoli, jolla istumme, ole niin kiinteä kuin miltä se näyttää. Tyhjää tilaa on paljon, ja alle 5% universumista on näkyvää. Puhutaan myös pimeästä aineesta ja pimeästä energiasta. Noin 95% todellisuudesta on meille näkymätöntä, luoksepääsemätöntä. Tutkimatonta.

Joku on joskus sanonut minulle, että voimme parhaimmillaankin päästä vain lähelle totuutta, mutta emme koskaan voi tavoittaa sitä, koska se on jotakin muuta kuin ääripäät. Onko niin, että materia ja tietoisuus toimivat jossakin perustavanlaatuisessa vuorovaikutuksessa? Mielenkiintoinen näkemys! On se sitten tietoisuuden simulaatio kuten fyysikko Johanna Blomqvist ehdottaa tai jotakin muuta.

Jäin pohtimaan, mitä tällainen malli merkitsee esimerkiksi moraalin kannalta. Miksi hyvää kannattaa tehdä ja pahaa välttää? Missä määrin tietoisuus organisoi itse itsensä ja säilyttää sisäisen järjestyksensä entropiasta riippumatta? Kirja Hypertodellisuus antaa paljon vastauksia mutta herättää myös hyviä ja syvällisiä kysymyksiä olemassaolomme luonteesta. Se onkin sen tehtävä. Kyseessä on erinomainen ajankuva, jonka ikkunan kautta on mahdollista kurkistaa kvanttifysiikan kiehtovaan maailmaan ja sen peruskäsitteisiin.

Maailma on selitettävissä, mutta kuinka ihmeessä tiedämme, mikä selityksistämme pätee? Arkitodellisuus, ihmisen havainnointi, on luotettavaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Havainnot tulevat tosiksi vasta aivoissa tai niiden takana olevassa mielessä tai oikeammin tietoisuudessa. Tuntuu kummalliselta ajatukselta elää hypertodellisuudessa, mutta me luomme omia maailmojamme ainakin päämme sisällä, kun havainnoimme maailmaa.

Mitkä ovat ne komplementaariset osatekijät, joista psyykkinen ja fysiologinen elämämme koostuu? Matka jatkuu, ja juuri siksi se on niin niin huikea matka.

Tea Holm, FT, TM

Henkinen uhmavoima

Kirjan Henkinen uhmavoima — Miten löydän ja säilytän oman elämäni tarkoituksen kirjoittaja, filosofian tohtori Timo Purjo on tutkinut aihepiiriä jo väitöstutkimuksessaan. Hän toimii Suomen Viktor Frankl Instituutin puheenjohtajana ja pääkouluttajana.

Purjo kuten Frankl käyttää henkisen kasvun käsitettä eri tavoin kuin mihin on totuttu uushenkisyyden yhteydessä. Henkisen uhmavoiman käsite liittyy läheisesti siihen filosofiaan, jonka logoterapian kehittäjä ja psykiatri sekä neurologi Viktor Frankl kehitti auttamaan ihmisiä.

Tähän auttamiseen liittyy oman elämän arvojen ja tarkoitusten etsintä sekä määritteleminen. Purjo on perehtynyt myös psykologi ja filosofian tohtori Lauri Rauhalan filosofiaan, joten lukijana koen olevani lujalla maaperällä. Tämä on teos, joka kannattaa lukea!

HENKINEN UHMAVOIMA

Purjon mukaan henkinen uhmavoima on kiehtovin ja vaikeaselkoisin Franklin nimeämistä henkisistä kyvyistä. Siitä ei ole yksiselitteistä määritelmää. Se on kuitenkin voima, joka ylittää ihmisen tavanomaiset kyvyt.

Selviytymisen edellytyksenä voi joskus olla henkisen uhmavoiman käyttö. Kenen tahansa on periaatteessa mahdollista saada se käyttöönsä. Kaikki eivät saa sitä käyttöönsä. Vaikka tuo voima on arvoituksellinen, niin se ei tule tai ilmaannu mystisesti ihmisen ulkopuolelta.

Kyse on ihmisen omista sisäisistä voimanlähteistä.

PURJO KERTOO MYÖS OMISTA KOKEMUKSISTAAN

Kirjassa Purjo kertoo omista vaikeuksistaan, joista hän tuskin olisi edes selvinnyt hengissä ilman henkistä uhmavoimaa. Hänen sisällään oli toivottomuutta ja voimattomuutta sekä suuri tarkoituksettomuuden tunne. Kaikki oli romahtanut — kerralla.

Se, mihin hän oli kiinnittynyt, mitä hän oli pitänyt tärkeimpänä, oli poissa. Purjo kohtasi syvän kriisin ihmiselämän ehkä keskeisimmillä alueilla. Se johti psyykkiseen kaaokseen ja kysymään: “Mikä tarkoitus tällä kaikella on?”

Eksistentiaaliseen tyhjiöön ajautumiseen liittyi useita vuosia jatkuneen parisuhteen sekä pitkän työuran päättyminen – äkillisesti.

ELÄMÄ EI KOSKAAN MENETÄ TARKOITUSTAAN

Ihminen voi joutua luopumaan paljosta. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö elämällä yleensä tai yksittäisen ihmisen elämällä olisi merkitystä, tarkoitusta. Kun alkaa pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä, ne avaavat mahdollisuuden syvälliseen muutokseen – itsessä.

Kriisistä seuraa usein iso elämänmuutos. Purjo löysi oman ainutlaatuisen kutsumuksensa. Henkinen uhmavoima alkoi toimia hänen hyväkseen. Sen jälkeen hänen elämänhalunsa on säilynyt hyvänä. Hän on saanut toteuttaa arvokkaita oman elämänsä tarkoituksia.

Vaikka kokemusasiantuntijuus on muoti-ilmiö, niin tällä kirjalla on selkeästi syvällisempi sanoma ja läheinen kosketus aitoon ihmiselämään paitsi Purjon myös Rauhalan ja Franklin kautta. Purjo esittääkin teorian, jota on testattu sekä tieteellisesti että todennettu käytännössä.

VIKTOR FRANKLIN FILOSOFIA

Henkisen kasvun suunnan tulisi olla sellainen, että se tuo mukanaan jotain yleisinhimillisesti ja eettisesti tärkeää. Viktor Franklin filosofia on yksi vaihtoehto henkiseen kasvuun ja ihmisenä olemiseen. Purjo kritisoi sitä käsitystä, että ihmisen tulisi löytää elämäänsä merkitystä asioista, jotka ovat hänelle itsellensä merkityksellisiä.

Viktor Frankl ei puhunut siitä, mikä on vain ihmiselle itsellensä merkityksellistä. Kyse oli siitä, että ihminen toteutti kaikille yhteisesti arvokasta tarkoitusta. Tuo tarkoitus saattoi toteutua myös silloin, kun hän rakasti toista ihmistä.

“Onnellisuus on automaattinen sivuvaikutus siitä, että ihminen on löytänyt elämästä arvokkaita tarkoituksia omaan elämäänsä.” – Viktor Frankl

ELÄMÄ JATKUU — KAIKISSA OLOSUHTEISSA

Uskoakseni kirja sopii sekä psykologian oppikirjaksi että kenelle tahansa, joka on kiinnostunut elämän syvistä virtauksista ja arvoista sekä kaikesta siitä, millä on merkitystä elämän lopussa.

Kirja soveltuu myös itsekasvatuksen välineeksi — sekä syvähenkiseen kasvuun.

Viktor Frankl koki keskitysleirin kauhut, myös pahamaineisimman Auschwitzin. Hän tuli vastakkain teoriansa kanssa, käytännössä. Ja se päti – jos jokin teoria pätee ääriolosuhteissa ihmisyyden rajalla – tai pikemminkin sen toisella puolella kuten Purjo toteaa – niin se täytyy toimia myös tavanomaisessa elämässä.

— Tea Holm, FT, TM