Tieto

Ihmelääkärit Suomessa 1850-1950

Ihmelääkärit Suomessa 1850-1950: Kuhnekylpyjä, sähköä ja suggestiota (SKS Kirjokansi) kuvaa parantamisen historiaa Suomessa. Teos kertoo suomalaisessa terveysajattelussa tapahtuneista muutoksista, jotka historiankirjoitus on aiemmin sivuuttanut. Sen on kirjoittanut historioitsija Kalle Kananoja.

Teoksen nimi Ihmelääkärit Suomessa ohjaa jo sinänsä mielikuvaa tästä kirjasta. Ennakkoasenteeni on, että kirja asettelee ihmeidentekijät tai ihmeitä lupaavat parantajat vastakkain lääkäreiden kanssa. Epävirallinen ja virallinen hoitaminen tai parantaminen ovat vastakkain. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan vastaan tule tällaista asetelmaa, vaan ihmeparantajia kuvaillaan ja ymmärretään heidän omassa ajassaan ja ympäristössään.

Samaan aikaan kerrotaan siitä, kuinka osa epävirallisista parantajista ei ollut mitään taikakeinojen käyttäjiä, vaan he nimenomaan kielsivät sellaiset metodit (tai ylipäätään uskottelun sellaisesta parantamisesta). Nimittäin parantamistaitoa, saati sitten lääkäreitä, ei ollut joka niemessä ja notkelmassa, joten maallikot riensivät apuun. Totta kai tästä seurasi myös lieveilmiöitä, kuten huijaamista ja rahastamista, mutta se ei koskenut kaikkia parantajia.

Aluksi apteekkareita yrttien ja lääkeaineiden sekoittajina sekä kätilöitä lapsenpäästäjinä pidettiin epäilyttävinä lääkärien taholta. Vain lääkäri kelpasi diagnosoimaan, “parantamaan” ja sekoittamaan lääkinnälliset seokset. Ja mitä tulee vastakkainasetteluun virallisen ja epävirallisen parantamisen suhteen, niin tosiaan historiassa tätä samanlaista asetelmaa ei siinä mielessä ollut, että kansanparantajia oli pitäjissä siksi, ettei lääkäreitä ollut. Kyse ei ollut siis vaihtoehtoisesta parantamisesta sinänsä.

Lukutaitoiset ja itseoppineet parantajat pyrkivät aidosti auttamaan ja hoitamaan ihmisiä. He eivät uskotelleet ihmeparantavansa tai käyttävänsä taikakeinoja. Luonnonparannus on itsessään ikivanha perinne. Yksi esimerkki luonnonparannuksesta on Kuhne-vesihoito. Kyseessä on ulkoinen hoitomuoto, jonka kehittäjä on saksalainen Louis Kuhne.

Itselleni kyseinen hoitomuoto oli ennestään tuttu, koska sukulaiseni kokeili sitä ollessani lapsi. Lapsena en osannut ajatella, että kyseessä on jokin lääkärillä käynnin korvaava asia, vaan kiinnitin huomiota hassunmuotoiseen ammeeseen, johon istuttiin kylmään veteen, mikä vaikutti epämiellyttävältä ja ikävältä. (Nielisin mieluummin antibiootit.)

Omana aikanamme mielenkiintoisen linkin historiaan muodostaa teoksen Ihmelääkärit Suomessa 4. luku, joka on otsikoitu “Rokotuksen vastustus”. Kyseessä on globaali ja historiallinen ilmiö. Rokotusten vastustaminen ei ole uusi ilmiö. Kirja sukeltaa lyhyesti myös homeopatian vaiheisiin, psykoterapeuttiseen hoitoon kuten suggestioon, uotilaisuuteen ja naturopatiaan sekä kasvilääkintään niiden historian näkökulmasta.

Yleinen hyöty ja kehollinen itsemääräämisoikeus ovat olleet historiassa ratkaisemattomassa ristiriidassa. Kansalliset rokotusohjelmat ovat auttaneet torjumaan sairauksia, mutta niihin on aina suhtauduttu myös epäillen. Ihmisen oikeus omaan kehoonsa on vastarinnan keskiössä, ja siksi vastarintaa ei voi murtaa väkisin.

Historiallisesti tarkasteltuna kansanlääkintä on ollut pitkä prosessi ja edennyt asteittain. Oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat tarjonneet kirjoittajalle väylän suomalaiseen terveyshistoriaan tietystä näkökulmasta. Oikeustapaukset kuvastavat jännitteitä lääkärien ja ei-virallisten parantajien välillä. Epätavallisia hoitokeinoja käyttäneet henkilöt ajautuivat ristiriitoihin lääkäreiden, lääkintöhallituksen ja hegemonisen lääketieteen kanssa.

Kananoja kertoo kirjassaan Ihmelääkärit Suomessa, että jotkut paikallispoliisit ja maaseudun nimismiehet sekä tuomarit, olivat parantajien asiakkaita. Tästä syystä lainsäädäntö ei aina toteutunut. Kirjoittaja valottaa “puoskaroinnin” hämärää historiaa, missä asiayhteydessä tulee ilmi se, kuinka apteekkareitakin pidettiin aluksi puoskareina. Apteekkarit saattoivat itse tehdä taudinmäärityksiä ja sen jälkeen määrätä sekä sekoittaa lääkkeet.

Tämä oli itselleni uutta tietoa. Mummini Helena Taipale oli Carelia-apteekin apteekkari. Omana elinaikanani apteekkien lääkemyynti ja lääkärien toiminta olivat jo eriytyneet, samoin kuin kätilöiden arvostus osana julkista terveydenhuoltoa, joten on outoa ajatella, että heitä on pidetty joskus puoskareina. Puoskarilla ei ole julkista toimilupaa.

Maaseudulla kuitenkin tarvittiin lapsenpäästäjiä, eikä siinä kyselty papereiden perään, kun synnytys käynnistyi. Synnytysterveys säilyi pitkään perheen ja suvun sekä kyläyhteisön sisäisenä asiana ja tuli hitaasti julkisen terveydenhuollon piiriin. Sukulaisiani on syntynyt saunassa vielä 1900-luvun puolivälissä.

Luku- ja kirjoitustaito antoi parantajille keinon modernisoida ja ajanmukaistaa toimintaansa samanaikaisesti virallisen terveydenhuollon kehityksen kanssa. Populaaria terveyskirjallisuutta luettiin ja kopioitiin. Näitä teoksia olivat lääkäri Elias Lönnrotin suomentama ja täydentämä, alun perin ruotsalaisen Carl Nordbladin Suomalaisen talonpojan kotilääkäri (1837) ja Christfrid Gananderin Maan-miehen huone- ja koti-aptheeki (1788).

Parantajan luokse on lähdetty myös silloin, kun lääkäri ei ole tiennyt sopivaa hoitokeinoa tai ole enää voinut vaikuttaa sairauden kulkuun. Kansanparantajaa on pidetty viimeisenä oljenkortena. Yhä nykyään on olemassa monenlaisia tietäjiä, kansanparantajia ja henkihoitajia, jotka vaikuttavat käyttelevän yliluonnollisia voimia.

Teos Ihmelääkärit Suomessa ei käsittele maagista ajattelua, “henkimaailman asioita” tai loitsuja. Se käsittelee ennen kaikkea parantamisen historiaa ja luonnonparannusta sekä parantajan toimen harjoittamista. Parantajat päätyivät joskus käräjille. Tietoja oikeudenkäynneistä julkaistiin lehdissä. Ehkä siten yritettiin hillitä laittomuutta. Mutta sekä parantajat että lääkärit ovat usein pyrkineet aidosti auttamaan kanssaihmisiään omassa ympäristössään.

Näyttöön perustuva lääketiede on suhteellisen uusi asia. Nykyisen vaihtoehtoisen lääketieteen* aikana kirjan sisältö ei yllätä. Onko mikään oikeastaan muuttunut? Nyt toki mukaan ovat tulleet taas enenevissä määrin taikakeinot: energiaparantaminen**.

Biolääketieteen on alusta asti parantajien keskuudessa epäilty hoitavan vain yhtä kohtaa kehossa tai oiretta, siinä missä hengellinen tai henkinen aspekti on sivuutettu, vaikka se väitetysti hoitaisi holistisesti: koko kehoa. Ehkä myös mieltä ja henkeä.

Kirjoittanut ja lukenut: Tea Holm

*Juhani Knuuti on kritisoinut vaihtoehtoisen lääketieteen käsitettä, koska hänen mukaansa ei ole olemassa mitään vaihtoehtoista lääketiedettä.

**Immateriaalinen elinvoima on kirjan Ihmelääkärit Suomessa 1850-1950: Kuhnekylpyjä, sähköä ja suggestiota käsite. Nykyään käytetään paljon myös hoitomuotoja, joiden taustalla ajatellaan olevan parantavan energian. Uskonnollisessa kontekstissa kyse on Jumalasta, henkisyyden yhteydessä taas universaalista älystä.

Standard
Tieto

Pohjolan jumalattaret kuvaa rikasta kansanperintöämme

TM ja tohtorikoulutettava Karolina Kouvola on teoksen Pohjolan jumalattaret (SKS Kirjat, 2021) tekijä. Teos sisältää itämerensuomalaisia jumalattaria ja haltioita, myyttisiä naishahmoja. Pohjolan naiset, heidän voimansa mutta myös kohtalonsa, selviää tästä upeasti kuvitetusta kirjasta, joka itsessään on pieni taideteos. Sen on kuvittanut Apila Pepita.

Pohjolan jumalattaret on populaari teos, joka sopii kaikille Pohjolan myyteistä ja erityisesti sen myyttisistä naisista kiinnostuneille lukijoille. Teos kannattaa ehdottomasti omistaa itse. Kuten aikaisemmin mainitsin, niin se on taide-esine. Se esittelee haltioita, metsänneitoja ja muita suomalaisten esivanhempien uskomusolentoja: itse asiassa kirjoittaja toteaa, että näihin olentoihin (heidän vaikutukseensa) ei vain uskottu, vaan niiden tiedettiin olevan olemassa ja vaikuttavan.

Pohjolan jumalattaret riensivät apuun pyydettäessä. Teos esittelee yhteensä 30 jumalatarta. Jäin hieman pohtimaan jumalatar-nimitystä. Jumalatar merkitsee “naispuolinen jumala”. Olivatko he kaikki tosiaan jumalan asemassa, vai oliko kyse metsän väestä? Toisaalta: mihin rajaviiva piirretään sen suhteen, onko kyseessä jumalolento, vai jotakin muuta?

Teos Pohjolan jumalattaret nostaa nimensä mukaisesti esiin muinaisen kansanuskon naishahmoja. Miehet ovat kantaneetkin jo tarpeeksi kauan sankarinviittaa. Se kertoo, kuinka jumalattaret olivat vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, toisin kuin etäinen Jumala. Niihin saattoi turvautua arkisissakin asioissa.

Naisuskomusolennot tulevat tutuiksi kirjaa selatessa ja lukiessa. Lukija voi valita tietyt hahmot, joista hän haluaa saada lisätietoa. Kyseessä on joidenkin hahmojen kohdalla melko pintapuolinen esittely. Toisaalta tietoa on voinut olla vaikea saada: sitä ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Kenties jumalatar on niin vanha, ettei hänestä ole säilynyt elävää perinnettä.

Kansanuskomukset ovat muutakin kuin Kalevala. Pohjolan jumalattaret on tervetullut avaus samaan teemaan. Monelle lienee entuudestaan tutuimpia myyttisiä naishahmoja on Louhi, Pohjolan emäntä, joka vaikuttaa kivisessä ja kylmässä Pohjolassa, jossa ei paista aurinko eikä kumota kuu. Pimeää Pohjolaa hallitsee Pohjolan emäntä, joka on paitsi äiti ja vanha nainen, myös samaani ja jopa pahuuden ruumillistuma.

Pohjola tunnetaan myös Tuonelana. Louhi vartioikin tuonpuoleiseen pääsyä, johon pääsevät paitsi vainajat myös voimakkaat parantajat. Noita lankeaa loveen. Lovi on niin ikään portti tai ovi tai tie tuonpuoleiseen. Louhi on Väinämöistäkin vahvempi shamaani, tietäjä iänikuinen — ja nainen.

Kouvola kertoo, kuinka Kalevalan Louhi-hahmo on Lönnrotin luovan kirjoitustyön, toimitustyön, tulosta. Kansanrunoissa ei ole säilynyt mainintaa sennimisestä naisesta nimenomaan Pohjolan hallitsijana. Kansanperinne tuntee kylläkin muita samankaltaisia nimiä ja hahmoja. Louhi tunnetaan myös paikannimenä Pohjois-Karjalassa.

Mielenkiintoinen kaksikko kirjassa Pohjolan jumalattaret ovat Päivätär ja Kuutar eli auringon ja kuun jumalattaret. He ovat sisarukset, jotka kutovat kullasta ja hopeasta kankaita, jotka auttavat sairaita. Harmillisesti tämä osuus jää todella lyhyeksi. Olisin mielelläni lukenut lisää.

Nostan esiin muutaman haltian, kuten Sanervatar, saunan piika. Sauna on ollut suomalaisille aina pyhä paikka. Hyvien löylyjen taustalla on ollut neito nimeltä Sanervatar. Ennen vanhaan saunassa sekä synnytettiin että pestiin kuolleet ennen hautaamista. Saunassa ei saanut käyttäytyä paheksuttavasti: ei huutaa tai remuta tai harrastaa siveettömyyksiä.

Saunasta tuli suomalaisillekin kirkko, rukoushuone. Siellä saattoi pysäyttää ajan virran ja virvoittautua. Sauna oli myös parantamisen tila: saunaan mentiin niin ikään parantamaan sairasta kalman- ja maanväestä. Löylyn henki saattoi olla parantava.

Kristinuskon vaikutuksen kasvaessa osa mytologian naishahmoista korvattiin Neitsyt Marialla. Uskomushahmot saavat kansanperinteessä vaihtelevia muotoja sen mukaisesti, onko kyse Kalevalan tai jonkin runotoisinnon hahmosta. Näin on esimerkiksi Kyllikin suhteen. Lemminkäinen ryöstää Kalevalassa kylillä kulkijan, siinä missä erään runotoisinnon Kyllikki naikin vedenjumala Ahtin.

Jokaisen tuntema Aino onkin hirttäytyvä, eikä hukuttautuva, neito. Kalevalassa nuorten naisten, tyttöjen, mielipidettä ei kysytä. Morsiameksi on ryhdyttävä äidin toiveesta. Joukahainen, joka haastaa Väinämöisen kilpalaulantaan, on Ainon veli. Joukahainen joutuu, siis lauletaan, suohon. Suosta pois päästäkseen ja hengenpitimikseen lupaa Joukahainen ajattelemattomasti ja paniikissa sisarensa Väinömäiselle vaimoksi.

Tietäjä Väinämöinen onkin mahtava vävy. Lopulta Aino ei näy muuta ulospääsyä tilanteesta kuin hirttäytyminen morsiamen kultakoristeisiin. Äidin itkusta kerääntyy kolme jokea, joiden luokse kasvaa kolme koivua, joihin lennähtävät käet.

Lukijalle lienee ennestään tuttu myös Pohjolan neito, joka on äitinsä, Pohjolan emännän, tiukassa holhouksessa. Nämä vanhat kansantarinat kuvastavat naisen entisaikaista asemaa. Mies oli aina vahvempi kuin nuori nainen. Siinä missä Ainon äidille riitti se, että Väinämöinen on tunnettu tietäjä, vaatii Louhi takomaan sammon, jonka seppä Ilmarinen sitten takoo.

Liitto yhdistää kalevalaiset ja pohjolaiset. Muita mielenkiintoisia jumalattaria, joita mainitsen vielä lopuksi, ovat teoksessa Pohjolan jumalattaret Marjatta, Jeesuksen äiti ja Kivutar, kipujen haltija sekä Osmotar, oluen seppä. Olutta on pidetty pyhänä juomana kautta itämerensuomalaisen alueen. Hämeessä on juotu Ukon vakat, kun kasvukausi on ollut alkamassa. Suuri olutmäärä takaisi suuren sadon.

Uskomushahmot Mielikistä, metsän emännästä ja antimien antajasta, Annikkiin, muinaisen metsän jumalan Tapion tyttäreen sekä Metsänneitoon, joka viettelee metsästäjät, antavat runsaan kuvaston muinaissuomalaisesta mielenmaisemasta, mielikuvituksesta. Metsänhaltija kyllä viettelee, mutta sen selästä kasvavat oksat ja lehdet.

Uusi tuttavuus ainakin minulle on Ajattara, metsän demoni, johon tiivistyy metsän toiseus, vieraus. Sieltä saa paljon antimia, ruokaa, mutta se myös vähän pelottava paikka. Kyseessä on niin vanha perinne, ettei sitä ole edes merkitty muistiin. Metsään ei saanut nukahtaa, koska silloin päähän saattoi tulla pahoja unia: painajaisia.

Nykynaista saattaa kiehtoa erityisesti Kekritär, onhan noituus niin tätä päivää. Kekri oli kuolleiden aikaa. Esivanhemmat nousivat kekrin aikaan kulkemaan elävien joukkoon. Heille tarjottiin juomaa ja ruokaa, jotta he olisivat tyytyväisiä tulevan vuoden.

Kekrittäret olivat valkoisiin pukeutuneita naisia, jotka kulkivat talosta taloon kekripukkien kanssa. He esittivät näitä kuolleita esivanhempia. Esivanhemmat muistuttivat omista juurista, kuolevaisuudestakin. He suojelivat ja valvoivat eläviä, jälkeläisiään.

Kirjassa Pohjolan jumalattaret monet keskeiset hahmot ovat saaliseläinten haltioita. Heiltä pyydetään metsästysonnea tietyn eläinlajin suhteen. Susilla, karhuilla ja ketuilla sekä monilla muilla metsäneläimillä oli oma haltiansa.

Kirja tuo esiin myös kansanrunojen kerrostumat. Itsekin tutkin hetken aikaa runotoisintoja jo useita vuosia sitten tehdessäni pro graduani. Se ilmestyi otsikolla “Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta lausehia.” (alku -Kalevala, kuues laulanto: 35-36) : Tuonelassa käynti-runotoisintojen samanistisen ajattelun mallit ennen vuotta 1849 kerätyissä kansanrunoissa ja Kalevala-julkaisuissa vuosilta 1834, 1835-36 ja 1849. (Otsikko on aika pitkä!)

Pro gradussani tarkastelin samanistista ajattelua niin Kalevalassa kuin vanhoissa kansanrunoissa, niiden toisinnoissa. Elias Lönnrotin Kalevalahan oli taiteellinen tuotos. Kansanrunojen teemat kantavat vanhaa uskomusmaailmaa sylissään. On kyse sitten lemmennostatuksesta tai saalistusonnesta, niin loitsu on aina löytynyt sen takaamiseksi.

Uskomusolennot ovat kantaneet helmoissaan tiettyjä arvoja. Niihin liittyvät tarinat ovat kuvanneet ihmiskohtaloita. Kristillinen kerros tuli pikku hiljaa kansanrunoihin. Pyhimykset ja luonnonolennot esiintyivät rinta rinnan. Kirkon kannalta pakanallinen jumalanpalvelus ei kuitenkaan ollut suotavaa. Kansanrunouden naiset olivat samaistuttavia olentoja, kuten Neitsyt Mariakin myöhemmin. He olivat äitejä tai naimaikäisiä tyttöjä, hoivaajia ja kivunlievittäjiä vaarallisissa synnytyksissä.

Pohjolan jumalattaret kuvastaa sitä, etteivät “epäjumalat” olet kuolleet. Kansanperinne ei ole kuollut. Kekriä vietetään nyky-Suomessakin. Suomalaisnaisiin liittyvä myyttinen ajattelu on mielenkiintoista kansanperinnettä. On ehkä syytä palauttaa mieleen lopuksi, että Lönnrot kokosi kansanrunoista sekä Kalevalan että sen sisarteoksen Kantelettaren.

Tämä kirja oli hieno lukukokemus. Suosittelen suomalaisesta kansanuskosta ja myyttisistä naishahmoista kiinnostuneille. Pieni osa perinnettä on taas saatettu kansien väliin. Ihailen Karolina Kouvolan kielenkäyttöä. Hän kirjoittaa kauniisti. Graafikka viimeistelee ilmaisun.

Kirjoittanut: Uskontotieteilijä Tea Holm

Standard
Tieto

UUDEN ETSIJÄT

Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930

Teoksen Uuden etsijät ovat toimittaneet Maarit Leskelä-Kärki ja Antti Harmainen. Kyseinen teos on tutkielma unohdetusta osasta kulttuurihistoriaa: esoteerisista virtauksista.

Kirja lähestyy aihettansa henkilögallerian kautta. Mukana on taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia ja keskustelijoita kuten J. H. Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Aarni Kouta, Ida Moberg, Sigrid af Forselles, Helmi Krohn ja Yrjö Kallinen.

Teos avaa näkymän moderniin suomalaiseen kulttuurihistoriaan. Se näyttää ja tuntuu hienolta. Siinä on mystiikan tuntua. Se on itsessään taide-esine. Uuden etsijät -kirja lähtee liikkeelle erilaisten seurojen esittelystä ja siirtyy sitä kautta käsittelemään kulttuurivaikuttaja J. H. Erkon kautta spiritualismia ja teosofiaa.

Kirjoittajia on useita. Esimerkiksi Jukka Vornanen kirjoittaa vegetarismista ja esoteerisesta traditiosta, siinä missä Matti Rautaniemi valottaa joogan ja suomalaisten teosofien suhdetta. Luvut hieman hyppelehtivät aiheesta toiseen. Seuraavaksi käsitellään Suomen kansan menneisyyttä, Kalevalaa ja Egyptiä monitaitaja Sigurd Wettenhovi-Aspan avulla. Hänestä eri kulttuureilla oli salattu yhteys ja yhteinen menneisyys. Luvun kirjoittajana on Pekka Pitkälä.

Kirjailija ja runoilija sekä suomentaja Aarni Kouta esitellään kirjallisena etsijänä, jonka kirjallinen elämä kertoo siitä henkisestä vimmasta, jota moni kirjallisuuden parissa toiminut tunsi 1900-luvun alun Suomessa. Hänet kuvataan etsijäksi, joka ei ilmeisesti koskaan löytänyt etsimäänsä. (Uuden Suomen muistokirjoitus)

Teos Uuden etsijät esittelee unohtuneiden perintöä esoterialla höystettynä. Kyse on kaiken aikaa etsijyydestä. Etsimisestä tulee mieleen jotakin vailla oleminen, mutta se kuuluu ihmiselämään: selittämätön kaipuu. L. Onerva esitellään suuren tulen etsijänä.

Etsijä

Etsin, etsin suurta tulta
kautta kirjavan elämän.

Näin ma monta valkeaista,
liekkiä lepattavaista

ihmissielujen sysissä.
Hetken hehkuja olivat,
ajan aarnivalkeoita,
niinkuin itse ihminenkin,
punahiilien himoa
tunti ennen tummumista.

Etsin, etsin suurta tulta.
Itsekö elämä oisit
tuli suuri tummumaton,
valkea iän-ikuinen?

L. Onerva

Siirtymä 1900-luvun luokkatietoiseen esoteriaan tapahtuu kirjailija ja toimittaja Matti Kurkikan, Hilja Pärssisen ja Yrjö Kallisen kautta. Kurikka ja Ervast tulevat niminä esiin, kun mainitaan sekä Suomen työväenpuolue että teosofia samassa lauseessa. Teosofia onnistui vetoamaan sanomalehti Työmiehen artikkeleiden kautta toissavuosisadan vaihteen työväenliikkeeseen. Ihannesosialismi kukoisti. Luvun kirjoittajat ovat Antti Harmainen, Juuso Järvenpää ja Mikko Kemppainen.

Ei ole uskontoa totuutta korkeampaa, totesi kansakoulunopettaja ja SDP:n kansanedustaja Hilja Pärssinen vuonna 1908 aikakauslehti Työläisnaisessa. Uskonnonvapauskysymys oli hänelle henkilökohtaisesti merkittävä. Kunkin yksilön oli oltava vapaa uskomaan haluamallaan tavalla.

Yksi jos toinenkin etsi puhdasta Jeesuksen oppia, jonka dogmaattinen uskonto oli tärvellyt. Pärssinen kuului heihin, kuten Helmi Krohnkin, joka niin ikään jäljitti alkuperäistä kristinuskoa. Puhdas kristinusko kimmelsi kuin kultakimpale — kaukana historiassa.

Suomessa myös varhaisen spiritualistisen liikkeen, varsinaisesti spiritistisen liikkeen, varhaistoiminta sekoittui pitkälti työväenliikkeen verkostoihin. Suomen Spiritistisen Seuran (aate- ja uskontohistoriallisesti Suomen Spiritualistisen Seuran edeltäjä) perustaja oli Jaakko Jalmari Jalo-Kivi (ent. Jaakko Stén), joka toimi suurlakkovuoteen (1905) asti työväenliikkeen aktiivina. Aluksi hänkin oli kannattanut Kurikan ihannesosialistista linjausta. Myöhemmin Jalo-Kivi kokeili poliittista vaikuttamista oikeistonationalistisessa Suomalaisessa Työväenliitossa, mutta taustalla oli ajatus yksilön henkisestä kehityksestä osana yhteiskuntakehitystä.

Itämaisesta filosofiasta kiinnostunut rautatietyöntekijä Yrjö Kallinen astuu näyttämölle seuraavaksi kirjassa Uuden etsijät. Hän onkin jo tunnetumpi hahmo. Kallinen teki uransa osuustoimintaliikkeessä ja kansanvalistustyössä. Hän oli sosiaalidemokraattinen poliitikko, joka tuli tunnetuksi pasifismin eli rauhanatteen puolestapuhujana ja toimi Suomen puolustusministerinä heti sotien jälkeen.

Kallinen otti teosofian omaksi asiakseen. Olihan hän jo valmiiksi tunnettu työväenliikkeessä. Kallinen oli nimenomaan karismaattinen puhuja. Hugo Valvanne ja hänen isoveljensä Väinö Valvanne, joka oli ollut Pekka Ervastin (Suomen Teosofisen Seuran ja Ruusu-Ristin perustaja) läheisin työtoveri, kannattivat Kallista tähän puhujan rooliin. Hänestä tulikin Suomea kiertävä teosofinen puhuja,

Ervast ei taas lämmennyt ajatukselle puolueen kautta toimimisesta. Teosofien ristiriidat olivat perua juurikin siitä, tuliko teosofien sekaantua politiikkaan vai ei. Etenkin sotien aikana kysymys nousi keskiöön. Ervastista Teosofisen Seuran ja Sosiaalidemokraattisen Puolueen välit olivat liiankin tiiviit näin äkkiseltään uudelleenlämmitettyinä.

Rauhaa pyrittiin rakentamaan niin politiikassa kuin sen ulkopuolella. Kallisella oli eräs pysäyttävä nuoruudenkokemus, mistä hän mainitsee Wikipedian mukaan: “Se oli silloin [vuonna] -18, kun tovereineni seisoin haudan reunalla. Olimme itse kaivaneet sen haudan. Teloitusryhmä oli aseineen valmiina ampumaan meidät. Silloin kysyin komentavalta upseerilta, että saisinko sanoa tovereilleni pari sanaa ennen teloitusta. Sain luvan ja rupesin puhumaan. Kun olin lopettanut, toverini itkivät, ja se teloitusryhmä itki. Ja se upseeri sanoi, että Kallinen astuu ulos rivistä.”

Kallinen on kiinnostava tapaus, koska hän oli punavanki, josta tuli Suomen puolustusministeri. Teosofiassa ajateltiin, että henki yhdistää kaikkia ihmisiä. Yleisen veljeyden ideaali saattoi toteutua sosialismissa oikein ymmärrettynä ja ilman sen lieveilmiöitä. Kansanvalistusihanne kulki käsi kädessä aatteen palon kanssa. Kunkin oman sielunelämän kehittäminen oli tasa-arvokysymys.

Tämän jälkeen käsitellään antroposofiaa muun muassa matkailevan Donnerin pariskunnan kautta. Kirjoittajana on Jasmine Westerlund. Olly Donner oli Sinebrychoffin panimon toimitusjohtaja ja kauppaneuvos Nicolas Sinebrychoffin ja Anna os. Nordenstamin ainoa lapsi. Jo 16-vuotiaana hän kaipasi Edith Södergranin sanoin “maata, jota ei ole”. Luku käsittelee kansainvälistä ja eri maiden rajat ylittävää esoteriaa. Insinööri Uno ja Olly tapasivat Saksan Dresdenissä. Heidän yhteydessään teoksessa Uuden etsijät puhutaan esoteerisesta turismista.

Antroposofiasta tuli Donnereiden kotimaa ja ulkomaisista antroposofeista heidän kansainvälinen perheensä. Eräs merkittävä tapaaminen oli vuonna 1913 Lontoossa. Sama vuosi on Antroposofisen Seuran perustamisvuosi. Suurkaupungissa luennoi silloin filosofian tohtori Rudolf Steiner okkultista tieteestä ja Golgatasta. Donnerit tapasivat Steineria, jonka pyynnöstä Uno Donner perusti Suomen Antroposofisen Seuran vuonna 1923 ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana.

Aiheet tosiaan vaihtelevat, koska seuraavaksi siirrytään musiikin ihmeelliseen maailmaan luvussa Musiikki salatietona. Kirjoittajat ovat Susanna Välimäki ja Juha Torvinen. Luvussa käsitellään venäläissäveltäjä ja -pianisti Aleksandr Skrjabinin elämää ja uraa sekä esoteerista inspiraatiota. Sinfonia nimeltä Prometheus: Tulen runoelma (1910) kuvasti teosofista ajattelua, jonka mukaan musiikissa saattoi kuulla kaiken olevaisen perimmäisen olemuksen. Tästä merkkinä oli Prometheus-sointu.

Lyhyt luku Ida Mobergista kuvaa tätä tunnustuksellisen esoteerisena säveltäjänä. Hän sai vaikutteita antroposofiasta ja teosofiasta. Esoteeriset sävyt eivät aina olleet tiedostettuja, kuten ei niiden henkinen ulottuvuuskaan. Moberg oli suomalainen säveltäjä ja musiikinopettaja, joka on ensimmäinen sinfonian säveltänyt suomalaisnainen. Teoksessa Uuden etsijät kuljetaan jatkuvasti maisemasta ja henkilöstä toiseen. Mukana on myös monia alalukuja.

Nuppu Koivisto-Kaasik valottaa pianisti Selma Kajanuksen esoteerista elämää, siinä missä jo aikaisemmin samassa teoksessa Tiina Mahlamäki kertoo kirjailija Kersti Bergrothin antroposofiasta ja Sinisestä kirjasta (aikakauslehdestä). Kajanus kuului Sällskapet för psykisk forskning i Finland -yhdistyksen perustajajäseniin vuodesta 1907 ja toimi sen varapuheenjohtajana useita vuosia.

Helsingin yliopiston filosofian professori Arvi Grotenfeltin mukaan Selma Kajanus oli uuden yhdistyksen perusajatuksen taustavoima, ja kyseisen ruotsinkielisen yhdistyksen syntyajatus oli pitkälti Selman ansiota ja hänen henkilökohtaisen aktiivisuutensa tulosta. Luontosuhde oli Kajanukselle erittäin tärkeä.

Musiikin taiteenlajista siirrytään tarkastelemaan henkistä taidetta. Marja Lahelma ja Nina Kokkinen kirjoittavat Sigrid af Forsellesin taiteesta esoterian näkökulmasta. Forselles oli suomalainen naiskuvanveistäjä. Hänet kuvataan henkeväksi ihmiseksi, joka liikkui ajatuksissaan hengen valtakunnassa. Hän oli sanan varsinaisessa merkityksessä etsijä omalle aikakaudelleen tyypillisesti. Syvä kiinnostus henkimaailmaa kohtaan ohjasi taiteen tekemistä.

Vaihtoehtoiset uskonnollisuuden muodot etäännyttivät perinteisestä kirkkouskosta ja kristillisyydestä. Oma henkinen totuus nousi tärkeäksi. Psyykkiset ilmiöt olivat väylä sellaisen totuudenetsijän kuin Sigrid af Forsellesin kulkea. Af Forselles jäi jokseenkin tuntemattomaksi Suomen taidepiireissä, koska hän muutti ensin Pariisin ja sen jälkeen Firenzeen, jossa hän eli, taiteili ja myös lopulta menehtyi 1935.

Af Forsellesin päätyönä pidetään kipsireliefiä Ihmissielun kehitys, joista osa on nähtävissä Kallion kirkossa. Taide ja henkisyys tai hengellisyys nivoutuivat näin yhteen. Af Forselles aloitti taideopintonsa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opinnot jatkuivat Académie Julianissa, yksityisessä taidekoulussa Pariisissa. Sen jälkeen yksityisopinnot, esimerkiksi Auguste Rodinin johdolla, suuntautuivat kuvanveistoon.

Taide saattoi edistää ihmiskunnan henkistä evoluutiota. Kaaoksesta siirrytään kohti harmoniaa. Fyysisyydestä seuraa aineettomuutta ja henkistymistä. Kunkin yksilön sielunkehitys on osa tätä suurempaa evolutiivista draamaa.

Sigrid af Forselles ja Ellen Thesleff tekivät yhteisiä maalausretkiä maaseudulla Italiassa. Toisinaan Thesleff osallistui spiritistisiin istuntoihin ajan hengessä. Ne olivat myös Sigridin harrastus. Sigfrid koki, että hänellä on renessanssimestari henkioppaanaan: itse Brunelleschi.

Seuraavaksi on lyhyt alaluku taidemaalari Meri Genetzin mustista muistikirjoista.

Kirjan Uuden etsijät (Teos, 2021) punaisena lankana on esoteria. Niin spiritualismi kuin teosofia sekä sen johdannaiset, kuten antroposofia, luetaan siinä esoterian alaan. Esoteria viittaa salaiseen. Olen itse argumentoinut väitöskirjassani spiritualismista vuodelta 2016, etten sinänsä pidä spiritualismia esoteriana, koska se oli kansanliike: se oli kokeilevaa, kaikille sallittua. Se ei ollut salailevaa luonteeltaan. Esoteria on usein avointa vain jäsenilleen. Se on kuitenkin lähinnä määrittelykysymys.

Myös Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisussa Kimmo Ketola määrittelee spiritualismin 1800-luvun uudeksi uskonnoksi. Spiritualismi onkin uskonto: sillä on omat kirkot ja seurakunnat sekä papisto ja jumalanpalveluselämä muun muassa USA:ssa ja Isossa-Britanniassa. Toki ymmärrän, että esoteria on käsitetty hyvin väljästi osana suomalaista kulttuurihistoriaa tässä teoksessa.

Tämäntyyppiset esitykset ovat erittäin tervetulleita. Moni muutoin unhoitettu saa näkyvyyttä, jota heillä ei elinaikanaan välttämättä ollut ja olisi pitänyt olla. On mielekästä lukea vaihtoehtoisen henkisyyden suomalaista ajoittain värikästäkin aate- ja kulttuuri- sekä taidehistoriaa.

Muutama kommentti Uuden etsijät -kirjaa koskien: Olisin toivonut, että kirjan fontti olisi suurempaa. Lisäksi olisin tarkentanut alaostikkoa, jossa vuodet päättyvät vuoteen 1930. Helmi Krohnin elämäntyö spiritualismin parissa ajoittuu kuitenkin 1930-luvun loppuun ja varsinaisesti vasta 1940-luvulle. Pekka Ervast jää myös harmillisesti viitteelliseksi. Ervast oli kuitenkin erittäin merkittävä totuudenetsijä-teosofi nimeomaan kirjan antamalla aikavälillä.

Spiritualismista väitelleenä luen aina innoissani lisätietoa Helmi Krohnista, Suomen Spiritualistisen Seuran perustajasta. Aina oppii jotakin uutta. Vastikään ilmestyi Helmi Krohnin elämäkerta. Teoksessa Uuden etsijät Helmi Krohn asetetaan laajempaan ajan kehykseen. Hänen osaltaan käsitellään erityisesti automaattikirjoituksen ilmiötä. Helmihän kirjoitti useita teoksia sanelusta: automaattikirjoituksella.

Lisäksi tässä kirjassa käsitellään lyhyesti toissavuosisadan vaihteen niin suosittuja henki-ilmiöitä. Marjo Kaartinen kertoo niistä, siinä missä Tiina Mahlamäki kuvailee Eino Krohnin teosofishenkistä romaania nimeltä Hiljainen piiri.

Minulle uusi tieto Helmin automaattikirjoitustyöstä on se, että hän tosiaan kirjoitti selväkuuloisesti. Hän ikään kuin kuuli henkioppaitaan: kuollutta isäänsä ja persialaista henkiopastaan Ispahania. Jälkimmäinen oli Jeesuksen aikana elänyt henkiolento, joka nyt yhdessä (eläessään spiritualistivastaisen) isä Julius Krohin kanssa välitti tietoja tuonpuoleisesta: ikuisesta elämästä.

Helmi Krohnin kohdalta mainitsen myös sen, mitä mieltä hän oli teosofiasta. Intiaa hän piti teosofian kehtona. Hänestä siihen uskoon sisältyy paljon totuutta, ei kuitenkaan koko totuus, kaikki. Se ei suinkaan ole sitä, mitä Helmi kaipaa, kirje sisarelle paljastaa. Tavallaan se on itsestäänselvää: olihan hän nimeomaan Suomen spiritualistisen liikkeen johtohahmo.

On mielenkiintoista, miten moni suomalainen on etsinyt. Kirjan Uuden etsijät anti onkin nähdäkseni etenkin siinä, että se esittelee suomalaisia henkilöitä esoterian alalta. Samalla se riisuu esoterian tai vaihtoehtoisen henkisyyden marginaalin leimaa. Kyse ei olekaan jostakin oudosta, vaan ihmisen ikuisesta etsinnästä: totuudenetsinnästä. Se oli myös yllättävän keski- ja yläluokkaista.

Sen, mitä kukin etsi ja löysi, kätkee sisälleen kirja Uuden etsijät, joka on kulttuuriteko.

Lisätietoja: Uuden etsijät on Turun yliopiston Koneen säätiön rahoittama tutkimushanke. Projektinjohtajana on toiminut FT, dosentti, kulttuurihistorian yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki. Hankkeen tutkijoita ovat FM, väitöstutkija Julia von Boguslawski, FM, väitöstutkija Antti Harmainen, kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen, FT, TaM, tutkija Nina Kokkinen, FT, dosentti Marja Lahelma, FT, dosentti, uskontotieteen yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki, FM, väitöskirjatutkija Pekka Pitkälä ja FT, tutkija Jasmine Westerlund sekä FM, väitöstutkija Jukka Vornanen Turun yliopistosta.

Teoksen tekemiseen on osallistunut myös muita alan tutkijoita.

Blogitekstin on kirjoitanut: Tea Holm, FT, TM, tietokirjailija

Standard
Tieto

Teos Magian lumo on vihdoin nähnyt päivänvalon

Olen kirjoittanut tietokirjan Magian lumo. Se valmistui alun perin toissavuonna. Kustannustoimitus viivästyi koronan takia. Kun kirja vihdoin ilmestyi 1.11.2021 tultuaan Helsingin Kirjamessujen viikonloppuna ulos painokoneesta, niin minulle kirja oli vanha tuttu. Olenhan jo pitkällä työstämässä kolmatta tietokirjaani esoterian historiasta. Kaikelle on kuitenkin aikansa. Nyt on tämän teoksen aika.

Magian lumo: William James valkoisen korpin jäljillä (2021) on tietokirjani psyykillisestä tutkimuksesta eli sielua koskevasta tutkimuksesta. Se on itsenäinen teos, joka toimii myös jatko-osana Perhosvaikutus-tietokirjalleni (Basam Books, 2019) spiritualismista, mistä aiheesta väittelin ja julkaisin väitöskirjan Spiritualismin muotoutuminen Suomessa vuonna 2016.

Filosofi William James (1842-1910) on yksi 1800-luvun lopun merkittävimmistä ajattelijoista ja etenkin hänen työnsä psykologian, uskonnonfilosofian ja pragmatismin parissa ovat olleet uraa uurtavia. James tutustui myös spiritualismiin jo 1860-luvun lopulla. Se oli aikakautensa suuri muoti-ilmiö. Spiritualistisina pidettyjen ilmiöiden tutkimus osaltaan synnytti psyykillisen tutkimuksen, jonka johtohahmoja amerikkalainen James oli.

Teokseni Magian lumo on ajankuva ja syväsukellus aiheeseensa. Kirja käsittelee psyykillisen tutkimuksen historiaa toissavuosisadan vaihteessa. William James teki psyykillistä tutkimusta noin 30 vuotta ja oli perustamassa Yhdysvaltoihin psykologisen tutkimuksen yhdistystä. Ajankuvan ymmärtämiseksi kirjassa ovat mukana mm. Madame Blavatsky, tunnetut psyykilliset tutkijat William Crookes, Richard Hodgson, Frederic Myers ja James Hyslop sekä kirjailija Arthur Conan Doyle eli terävä-älyisen Sherlock Holmesin luoja.

Kirja sisältää myös suomalaisten yliluonnollisia kokemuksia. Aineistot on saatu kyselytutkimuksin 2019-2020. Ne liittyvät kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuteen. Kiitos kaikille tutkimukseen osallistuneille! Helsingin yliopiston sähköposti ei ole enää käytössä, koska olen valmistunut ja siirtynyt Espoon kaupungin palvelukseen opetustehtäviin.

Kirjoittanut: Tea Holm, FT, TM (holm.tea@gmail.com)

Kansikuva Magian lumosta. Kustantaja: Basam Books

Standard
Tieto

Mikä mieli uskonnoissa? on aihettakin kysyä tämän päivän maailmassa

Tarmo Kunnas on kirjoittanut teoksen Mikä mieli uskonnoissa? Pohdintaa uskonnon, moraalin ja pyhyyden nykyisestä olemuksesta. Se tarkastelee uskontoa hetkellä, jolloin kristillisen kirkon jäsenmäärä on laskenut hurjasti. Vuonna 2019 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 68,7 prosenttia väestöstä.

Kunnas on toiminut kirjallisuuden professorina Jyväskylän ja Sorbonnen yliopistoissa. Hän on toiminut Suomen Ranskan instituutin johtajana ja käsitellyt julkaisuissaan filosofisia aiheita. Hänen uusin teoksensa sopii hyvin yliopistolliseksi kurssikirjaksi.

Katedraalivanhus symboloi enemmän kuin uskontoa. Kuvaaja on Paul Deetman palvelusta Pexels.

Uskonnon merkitys nykymaailmassa

Teos Mikä mieli uskonnoissa? lähtee liikkeelle Pariisin Notre Damen tulipalosta 15. huhtikuuta 2019. Katedraali vaurioitui pahoin tulipalossa. Tarmo Kunnas toteaa teoksensa alussa: “On vaikea löytää ihmistä, joka ei välitä katolisten katedraalien kauneudesta.”

Itkevät ja järkyttyneet sekä rukoilevat ihmiset taltioituivat tv-lähetyksiin. Kirkko sai rahalahjoituksia jälleenrakentamista ajatellen. Se ei ollut “vain” katolinen monumentti, kaunis katedraali tai vetovoimainen turistinähtävyys. Se ei ollut pelkästään pala Ranskan historiaa tai tasavallan pyhyyden vertauskuva. Siinä tuntui olevan jotain arkikokemuksen yli kohoavaa, Kunnas toteaa teoksessaan.

Teos Mikä mieli uskonnoissa? arvioi uskontojen merkitystä.

Kunnas toteaa myös, että Notre Dame on vertauskuva taiteen voimasta. Palo-onnettomuuden kokemus oli jotain yhteistä ja arvoituksellista. Siinä oli jotain samaa uskonnollisen mysteerin tai pyhyyden kokemuksen kanssa.

“Notre-Damen karismaattisella olemuksella on myös se etu, että merkittävät historialliset tapahtumat ovat jättäneet siihen henkisesti valveutuneiden ihmisten tajunnassa syviä muistijälkiä. Se puhuu monen aikakauden kieltä ja kohoaa tässäkin suhteessa yli oman aikansa…”

Pyhästä ja pyhyydestä

Klassinen ontologinen määritelmä pyhästä on uskontofenomenologi Rudolf Otton (k. 1937) teoksessa ”Das Heilige” seuraavanlainen: uskonnollinen kokemus on kokemus jostain ”täysin toisesta” (saks. das Ganz Andere). Pyhyys on jotakin kokonaan toista.

Antropologi Clifford Geertzin ehdotelma uskonnosta symbolien järjestelmänä sopisi mielestäni selittämään tätä yhteistä traumakokemusta. Symbolit, kuten käsite jumala, ovat kulttuurisidonnaisia. Ne kertovat tietyn kulttuurin edustajille, millainen maailma tai todellisuus (tai jumala) on.

Sosiologi Émile Durkheim (k. 1917) piti uskontoa yhteisön kollektiivisesti jakamien ja ylläpitämien arvojen ja normien kokonaisuutena, joka sisäistetään ja jota ylläpidetään rituaalien avulla. Normeja Durkheim kuvasi käsitteellä ”pyhä”.

Antropologi Bronislaw Malinowski (k. 1942) teki tutkimuksia Uuden-Guinean alueella 1900-luvun alussa. Hänen mukaansa riitit ja myytit perustelevat sosiaalista toimintaa sekä ylläpitävät sitä. Malinowskin mukaan uskonto oli määriteltävissä kahden käsitteen avulla: kaitselmus ja kuolemattomuus.

Mieleeni tulivatkin jo alkumetreillä teosta Mikä mieli uskonnoissa? lukiessa nämä pyhän ja uskonnon teoriat sekä se, että uskonto ei ole vain uskontoa. Se ei ole koskaan vain uskontoa. Se on kulttuuria ja kokemuksellisuutta.

Koronan anti

Korona sai ihmiset miettimään kirjoittajan mukaan myös ihmisen tai maailman henkistä tilaa. Ihmiset saivat pandemian myötä enemmän aikaa itselleen ja perheelleen sekä ajatuksilleen. Ihminen törmäsi omiin rajoihinsa globaalisti. Kuolema saattoi korjata rikkaan tai köyhän, kenet tahansa.

Kunnas kuvailee, kuinka koronaepidemia vei ihmiset kuin aikamatkalle maailmaan, jossa heitä eivät suojelleet kaikkivoipa lääketiede ja modernin teknologian mukavuudet, maailmaan, jossa ei voinut enää vapaasti matkustaa ja jossa kuolemanvaara oli jatkuvasti läsnä.

Tauteja on tullut ja mennyt. On niitä aina pelätty, mutta nykyihminen ei koe samalla tavalla sairauden ja kuoleman uhkaa kuin edeltävät sukupolvet. Mikä on elämän luonne? Mikä enää on pyhää?

Korona-aikana onnellisuuden on saattanut löytää elämän pienistä hetkistä ilman, että etsisi itseään ulkomaita myöten. Aineellisuus tai elämyksellisyys ei ehkä olekaan kaikki kaikessa. Koti onkin kaikki kaikessa elon lyhyellä ja tuntemattomalla tiellä.

Puhutaan uskonnosta rakentavasti

Teoksen Mikä mieli uskonnoissa? teemana on käsitellä uskontoja siten, että niistä löytyy rakentavia merkityksiä. Kirjoittajan näkemys uskonnosta on eksistentiaalinen. Se yrittää ymmärtää, mitä uskonto merkitsee osana inhimillisen elämän kokonaisuutta.

Olemme Jumalan kuoleman aikakauden lapsia. Kristillinen perinne on jättänyt monet orvoiksi. Tarmo Kunnas toteaa ajankuvasta: “On lopulta myös pyhiä ateisteja, jotka kieltävät Jumalan tai jumalten olemassaolon, mutta myöntävät kaipaavansa jumalia ja pyhää elämäntunnetta, kuten saksalaiset filosofit Martin Heidegger tai Friedrich Nietzsche…”

On hyvä huomata, että uskonto ei ole vain uskontoa, vaan uskonnollisuuteen liittyvät ilmiöt ovat potentiaalisesti läsnä monilla inhimillisen kokemuksen alueilla, joita pidetään helposti ei-uskonnollisina: moraalissa ja taiteessa sekä yhteiskunnassa ja jopa tieteessä.

Myös isänmaanrakkaus ja nationalismi voivat saada uskonnollisia sävyjä. Maallisilla johtajilla voi olla pyhiä ominaisuuksia, jolloin heidät nostetaan jalustalle. Uskonnollisuus ja pyhyys ovat osa ihmisen kokemusmaailmaa, tiedostipa hän sitä tai ei.

Jumalasta ja uskonnosta

Onko Jumalalla muuta käyttöä kuin yhteiskuntarauhan kannalta? (Voltaire) Näin ollen Jumalasta on hyötyä esimerkiksi moraalin ja käyttäytymisen kannalta. Uskontoon liittyy parhaassa tapauksessa pyhyyden tunto, ja uskonnollisuus on enemmän kuin moraalia.

Tarvitseeko ihminen uskonnokseen aina jonkin seuraavista: taiteen, tieteen tai uskonnon? “Jolla on tiede ja taide, sillä on myös uskonto. Se, joka ei omista niitä, tarvitsee uskonnon.” (Goethe)

Kreikkalainen perinne on sekä kristinuskon että islamin taustalla. Arabiperinne välitti antiikin kulttuurivaikutteita Eurooppaan mutta myös itsessään vaikutti eurooppalaiseen kulttuuriin. Suomen kielen sanat algebra ja alkoholi ovat arabialaista alkuperää.

Kunnas on sitä mieltä, että suomalainen media diabolisoi arabikulttuuria. Mutta islam voidaan nähdä sekä historiallisena että modernina ilmiönä kuten kristinuskokin. Eurooppalaisessa mediassa ja islamilaisessa terrorismissa on muistumia islamin syntyajan konflikteista, ei niinkään klassisesta islamista.

Lopuksi

Materialismista huolimatta ihmisessä on moraalinen vire ja eläimessä, kuten ihmisapinassa, asuu enkeli, kuten Kunnas toteaa. Uskonto ei ole poistumassa ihmisestä. Se vain saa erilaisia muotoja kuin aikaisemmin omassa ajassamme.

On oma uskonto tai näkemys uskonnoista sitten mikä tahansa, niin teos Mikä mieli uskonnoissa? auttaa hahmottamaan paitsi omaa myös toisten ihmisten tai uskontojen ajattelua sekä historiallisia syy-seuraussuhteita. Tämä avaa ikkunoita, näkymiä, uskontodialogiin.

Uskonto saattaa olla vain ihmisluomus ilman yläviitettä Jumalaan, mutta se voi olla välttämätön sellainen, tai ainakin se on ollut sitä menneinä aikoina. Maailma on lopulta ihme, sellaisenaan.

Mielenkiintoinen on myös teoksen näkökulma luonnontieteistä. Siis monikossa. Ei ole olemassa ristiriidatonta luonnontiedettä. Tarvitaan sekä filosofiaa että fysiikkaa, yhtä aikaa. Sellaisessa maailmassa minäkin haluaisin elää ja tehdä tutkimusta. Elämän tutkimusta ilman valmiita vastauksia.

Mikä mieli uskonnoissa? on ilahduttavan rehellinen ja suora kirja akateemisella otteella. — Tea Holm, FT, TM

Standard
Tieto

Noitakirja: Nykynoidat ja noitien historiaa paljastaa: Ei noituus ole pelottavaa vaan ihmisten tietämättömyys

Noitakirja (Kuparikettu ja Heikki Saure) kertoo noitien historiasta mutta myös nykynoidista. Noituus on herättänyt historian saatossa paljon pelkoa ja vastustusta. Katolinen ja luterilainen kirkko ovat vuorollaan vainonneet noitia. Noitaroviot ovat sammuneet, mutta noitana on silti erilainen ihminen kuin muut ihmiset, myös nykyajassa.

Olen lukenut tutkimuksia noituudesta kuten Suomen historian dosentti Marko Nenosen kirjoja. Noitakirjassa kerrottu historia ei siksi järkytä niin paljon kuin näistä asioista ensi kertaa lukiessa.

Shamaaneja koskevat luvut olivat ennestään tuttuja. Olen tehnyt pro graduni shamanismista Kalevalassa. Opinnäytteeni on vuodelta 2005, eikä sitä ole digitalisoitu.

Kansikuva: Noitakirja (Into Kustannus 2021)

Kirkko noitavainojen agitoijana ja polttorovioiden sytyttäjänä

Muistelen jo väitöskirjaa suomalaisesta spiritualismista tehdessä lukeneeni Martti Lutherin noitavihasta. Shamanismi ja noituus ovat historiallisesti myös spiritualismin (usko henkimaailmaan) taustalla. Kyse ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti vain kirkosta ja sen Noitavasarasta syypäänä noitavainoihin, vaan laajemmasta uskomusmaailmasta myös kansan tasolla.

Jotkut yksittäiset henkilöt keksivät tarinoita noidista. Erityisen suosittu oli mielikuvituksellinen Blåkulla (sinertävä vuori), josta sekä aikuiset että lapset satuilivat mennen tullen. Ne johtivat moniin noitaoikeudenkäynteihin. Suomalaisten Kyöpelinvuori muistuttaa jonkin verran Blåkullaa.

Olaus Magnus oli ruotsalainen historioitsija, kirjailija ja kartografi sekä tuomiorovasti, joka kirjoitti teoksessaan Pohjoisten kansojen historia (1555) vuoresta, jossa pohjoisen noidat harjoittavat noitataitojaan ja lukevat loitsujaan. Loitsimisesta ei aina tuomittu, vaikka se oli noituuden (tietäjyyden) ytimessä.

Eräs noitaäiti

Teos Noitaäiti historioitsija Marko Lambergin teos herättää henkiin vuosisatojen takaisen oikeusmurhan: Nuori Malin Matsintytär muutti Pohjanmaalta Tukholmaan 1630-luvun alussa. Neljä vuosikymmentä myöhemmin koko kaupunki tunsi hänet roviolla poltettuna noitana. Mitä tässä välissä oli tapahtunut?

Noitaäiti on kertomus suomalaisesta naisesta suurvalta-ajan Tukholmassa, jossa vallitsi hysteerinen noituuden ja mustan magian pelko. Malin Matsintytär tuomittiin noituudesta vuonna 1676. Myöhemmin selvisi, että tuomio perustui valheellisiin ilmiantoihin ja että hänen molemmat tyttärensä olivat valehdelleet syyttäessään äitiään noidaksi.

Suomalaisia epäiltiin erityisen herkästi noidiksi Ruotsissa, koska siellä suomalaiset tunnettiin noitakansana. Valheet Blåkullasta tulivat niin eläviksi, että ihmisiä poltettiin rovioilla. Tämä on kummallista sitä taustaa vasten, että tuomitsijoina oli luonnontieteilijöitä kuten Urban Hjärne, josta tuli sittemmin Kaarle XI:n henkilääkäri.

Kidutuksista nykynoituuteen

Menneisyydessä noitia on kidutettu niin Euroopassa kuin Uudella mantereella. Heitä on tuomittu kuolemaan. Heidät on sidottu naruin ja heitetty veteen painojen kanssa. Tunnustukset saatiin aina kiduttamalla. Valtaapitävät kuten kuninkaalliset ja papit sekä inkivisiittorit hyötyivät vainoista, koska kuolemaantuomittujen omaisuutta luovutettiin joko kruunulle tai kirkolle.

Suomessa on ollut pilvin pimein noitia ja tietäjiä sekä kansanparantajia. Suomalaisessa kansanperinteessä on tunnettu kummittelun ilmiö. Kummittelijaa on kutsuttu sijattomaksi sieluksi. Kotona kävijä -ilmiö oli yleisesti tunnettu. Kuolemantapauksen sattuessa yritettiin estää kummittelu: kotiin palaaminen kuoleman jälkeenkin. Ei pitänyt surra liikaa. Ristinmerkkiä käytettiin myös suojaamaan.

Noitakirja kertoo tunnetuista entisaikojen noidista. Lisäksi se kertoo nykynoidista. Roviot eivät enää pala noituuden takia, mutta kyllä moni noita kokee nykyään itsensä outolinnuksi muiden ihmisten keskuudessa. Ennakkoluulot ovat syvällä. Tästä huolimatta Kuparikettu on onnistunut saamaan kymmeniä tuhansia seuraajia somessa ja tubettajana.

Kaksiosainen Noitakirja

Kirja jakaantuu selkeästi kahteen osaan: Noituuden historiaa ja Nykynoitia. Kirjassa aivan uutta on nykynoitia ja nykynoituutta koskeva tietous. Yleensä kirjallisuuden näkökanta on joko noituuden historiassa ja kristinuskon kääntöpuolessa tai sitten kristillisessä kirjallisuudessa, jonka punaisena lankana on noituus pahana asiana.

Mikä ihme nykynoita sitten on? Kirjan mukaan nykynoitia kiinnostavat asiat, joita monet muut ihmiset pitävät outoina ja jopa hulluina. He aistivat ilmiöitä, joita on vaikea selittää vain järjen avulla. Heillä on omasta mielestään yliluonnollisia kykyjä tai kokemuksia. Yliaistilliset kyvyt voivat tehdä heistä selvänäkijöitä tai ennalta tietäjiä. Magia, intuitio ja inspiraatio puhuttelevat heitä.

Myös erilaisuuden tunne yhdistää nykynoitia. Kummajaiset ja mustat lampaat ovat normaaleja ja valkoisia lampaita vain omiensa eli nykynoitien joukossa. Kouluaikana erilaisuus on tuntunut taakalta ja jopa johtanut koulukiusaamiseen, kuten kävi Kupariketun kohdalla. Nykynoidat arvostavat vapautta ja kaihtavat auktoriteetteja, jotka sanelevat, minkälaisia heidän pitäisi olla ihmisinä.

Kuka tahansa voi olla noita

Noitakirjan mukaan noitia voi olla millä tahansa alalla. Yleensä he hakeutuvat luoville aloille sekä auttamistehtäviin. Lähes kaikki nykynoidat ovat naisia. Naisia ja noitia yhdistää se, että he ovat olleet vainottuja ja väheksyttyjä sekä aliarvostettuja. Moni noita puolustaakin naisten oikeuksia.

Noitien kunnianpalautuksesta on seurannus se, että noita-haukkumasanasta onkin tullut ylpeyden aihe: noidilla on erityisosaamista, tietoja ja taitoja, joita muilla ihmisillä ei ole. Eklektinen noita saa vaikutteita niin vanhasta suomalaisesta kansanperinteestä kuin muista kulttuureista ja uskomuksista. Jokainen noukkii omaan noituutensa ilmiöt, jotka juuri häntä miellyttävät.

Noitakirja väittää, että noitia on enemmän kuin koskaan. Tämä näkyy populaarikulttuurissa ja viihteessä. Monet nuoret aikuiset ja jopa vanhemmat ihmiset lukevat tarotkortteja ja harjoittavat magiaa. Vetovoiman lakiin uskominen Salaisuus-elokuvien ja -kirjasarjan myötä viittaa sekin jo magiaan eli näkymättömään vaikuttamiseen. Onko noituus sittenkin valtavirta-ajattelua, vaikka omaa ajatteluaan ei noituudeksi mieltäisikään?

Tämän näkemyksen vaarana on se, että nimitetään kaikkia henkisiä ihmisiä noidiksi tai kaikkia hyvää tarkoittavia ihmisiä kristityiksi, ja silloin leima tai määritelmä tulee aina ylhäältä: ei ihmisestä itsestään.

— Tea Holm, FT, TM

Noitamuistomerkki Steilnest Memorial (Vardø)

Vuoreijan noitamuistomerkki on Jäämeren rannalla oleva tilataideteos. Se on valmistunut vuonna 2011. Teoksessa palaa ikuinen tuli. Tällä paikalla poltettiin 1600-luvulla roviolla naisia ja miehiä, koska heitä epäiltiin noituudesta.

Kuva ja teksti: http://www.lomatarppi.fi/docs/mokkikirja/noitamuistomerkki_steilnest_memorial.pdf

Standard
Tieto

Todellisen moneus

Todellisen moneus on psykologi William Jamesin (1842-1910) myöhäinen pääteos. Sen mukaan todellisuus ei ole yksi vaan monta.

Teos A Pluralistic Universe perustuu Oxfordin yliopistossa vuonna 1908 pidettyyn kaikille avoimeen luentosarjaan ja kokoaa niin pragmatismin kuin uskonnollisen kokemuksen teemat. James kehitteli pluralismiksi kutsumaansa vaihtoehtoista metafyysistä todellisuuskäsitystä.

Jamesin mielestä emme voi tietää, missä aineen ja tietoisuuden raja kulloinkin kulkee.

Teos kiinnostaa minua erityisesti siksi, että minulta on ilmestymässä syksyllä teos Magian lumo: William James valkoisen korpin jäljillä. Sen on suomentanut FT Hannu Poutiainen, joka toimii tutkijana Tampereen yliopistossa. Kerron seuraavaksi muutamia mieleeni jääneitä ja jokseenkin keskeisiä asioita kyseisestä kirjasta.

Todellisen moneus ja uudempi empirismi

James käyttää teoksessaan Todellisen moneus käsitettä uudenlainen empirismi. Empirismillä hän tarkoittaa kokonaisuuden selittämistä osiensa perusteella, siinä missä rationalismi tarkoittaa osien selittämistä kokonaisuuden perusteella. Empirismi kallistuu hänestä pluralistiseen suuntaan.

Hegelin mukaan tiedon päämääränä oli riisua objektiivinen maailma vieraudestaan ja antaa meidän tuntea olevamme siinä kotonamme. James toteaakin, että erilaisine mielenlaatuineen ihmiset viihtyvät erilaisissa osamaailmoissa.

Filosofian on syytä olla tosi, mutta se on vasta sen ensimmäinen vaatimus. (James Ferrier) Filosofian totuus syntyy aina päättelemällä. Totuus on saatava haltuun oletuksen sijaan argumentein. Yleensähän ihmiset saavat uskomuksensa perintönä eivätkä edes huomaa niin käyneen.

Ammattifilosofi voi uskoa johonkin totuuteen vasta, kun järki antaa siihen hänelle luvan. Teismi esittää maailman “Jumalan maailmana” ja “Jumalan suurennettuna ihmisenä” (Matthew Arnold) ja siten pitää maailman ihmishahmoisena.

Teismin vaihtoehtona panteismi

Vaihtoehtona on maailmankaikkeuden olemukseen sulautuminen. Panteistinen idealismi saavuttaa korkeamman läheisyyden asteen universumin kanssa: se tekee ihmisistä samaa kuin Jumala. Teismi taas ainakin jossakin määrin erottaa ihmisen luomistyöstään ja näkee ihmisen ja Jumalan erillisinä olentoina.

Voiko teistisessä asetelmassa olla mitään yhdistävää tekijää? Alun perin teistinen käsitys oli oleellisesti dualistinen. Ihminen oli Jumalan alamainen, ihmisellä oli Jumalaan nähden ulkopuolisuuden tuntu, ja kuin kone tämä laittoi toteen käskyt.

Skolastisessa teismissä totuus muotoiltiin ikään kuin valmiiksi ilman, että meillä olisi siihen osaa tai arpaa. Ihminen on passiivinen suhteessa Jumalaan ja tottelee tätä. Jumala ei tiedosta itseään ihmisen kautta. Totuus on olemassa per se ja absoluuttisesti, Jumalan armosta ja riippumatta siitä, kuka sen tietää, ja kuka ei.

Teologia on joutunut varustautumaan panteistisia harhaoppeja vastaan. Ne ovat syntyneet niin mystisistä kokemuksista kuin käsityksestä Jumalasta maailmankaikkeuden elävänä sieluna. Jälkimmäisessä mallissa Jumala ei ole ulkoinen luoja vaan maailman syvällisimmin yhdistävä “tekijä”.

Teologian jumalakuvan kritiikki

James toteaa, että moni hindu on kertonut hänelle, että suurin este kristinuskon leviämiselle heidän keskuudessaan on kristillinen luomisoppi ja sen keskenkasvuisuus. Intiassa jopa oppimaton väki vaatii jumalalliselta äärettömyyden tuntua.

Jamesin kommentissa näkyy kritiikki perinteiseen teologiaan mutta myös ihailu itämaiseen ajattelun vapauteen. Hän peräänkuuluttaa ihmisläheistä Jumalaa. Jumala ei ole ulkoinen luoja vaan olevaisen jumalallinen sisin. Tätä kuvaa sana läheisyys tai kotoisuus.

Ihminen saattoi – pragmaattisesta näkökulmasta – suhtautua maailmankaikkeuteen luottavaisesti, jos ja kun kaikki yhdistävä socious (suomeksi liittolainen) oli olemassa. Käsityksen Jumalasta oli oltava käytännönläheinen. Maailmankaikkeutta James kohteli olennaisesti henkisenä.

Hän kutsui monistista empirismiä absoluuttifilosofiaksi ja sen pluralistista kilpailijaa radikaaliempirismiksi. Absoluuttisen (teistisen) todellisuuskäsityksen taakkana oli pahan ongelma: jos absoluutti on täydellinen, miksi se vaatii hirvittävää elonryvetystä, joka on omiaan synkistämään ihmisen mielenmaisemat?

Miten Jumala voisi olla täydellinen?

Absoluutin (ts. Jumalan) täydellisyyttä pidetään teismissä kaiken olevan lähteenä. Arvoitus on, miksi tuo täydellisyys tuottaa kaiken sen häkellyttävän epätäydellisyyden. Kyseessä ei ollut Jamesin mielestä loogisesti perusteltavissa oleva ja rationaalinen todellisuus(käsitys).

Teoksessaan Todellisen moneus Wlliam James esittääkin, että todellisuus SAATTAA olla olemassa jaetussa muodossa, ei kerrasta, vaan kerrallaan. Absoluutti sen sijaan on näyttäytynyt sellaisenaan vain muutamalle hassulle mystikolle, eikä heillekään erityisen selkeästi.

Jamesin lukeminen on virkistävää, vaikka teos on yli sata vuotta vanha. Mutta onko sen myötä absoluutti murennut käsiimme ja liuennut sen jälkeen ajan virtaan? Absoluutti totta tosiaan tuo mukanaan monia perustavanlaatuisia teologisia ja filosofia ongelmia, joilla joudumme vaivaamaan päätämme.

Onko siis todettava, James pohtii, ettei maailmassa ole mitään korkeampaa tietoisuutta kuin omamme. Onko kaipuu jumaluuteen tai yhteyteen illuusio ja haaveuni? Hänestä sellaiseen johtopäätökseen päätyminen olisi hätiköityä, sillä siinä lapsi menisi pesuveden mukana.

Fechnerin ihailusta

James ihaili ja ymmärsi Fechneriä, joka tunnetaan psykofysiikan kehittäjänä. Filosofina hänet tunnetaan panpsyykkisen maailmankuvan kehittäjänä. James toteaa, että koska Fechner oli vähävarainen, hän ei voinut pröystäillä millään muulla kuin ajatuksillaan. Mutta ne olivat sitäkin loisteliaampia.

38-vuotiaana Fechner sairastui vakavasti ja eli köyhyydessä. Hän koki hermoromahduksen, eikä kyennyt kolmeen vuoteen ottamaan osaa tavan elämänmenoon. Jamesista tällä oli jonkinlainen neuroosi, mutta sairastuminen merkitsi käännekohtaa Fechnerin elämässä.

Tästä Fechner toteaa: “Jollen olisi tuolloin noudattanut sitä vakaumusta, että vakaumuksen noudattamisella on palkintonsa, olen varma, että tällä kertaa en olisi kestänyt.” Kyseessä oli jonkinlainen kosmisuskonnollinen usko.

“Harvassa ovat ne ihmismielet, joissa totuuden monet tiet risteävät”, kirjoittaa William James teoksessaan Todellisen moneus. Ajatus siitä, että koko maailmankaikkeus on läpikotaisin elävä ja tietoinen oli yllättävä. Fechner ajatteli, että henkinen kuuluu luontoon.

Ihmisen ja kasvin tietoisuuksien erot

Fechnerin järjestelmässä Jumala on ikään kuin raja-arvo. James toteaa, että Fechner tuntuu lukiessa aina tuoreelta, koska tällä oli visio: kasveilla saattaa olla tietoisuus, vaikka niillä ei ole keskushermostoa. Toisin sanoen kasvit toimivat toisenlaisten rakenteiden kanssa kuin ihmiset. Niillä voi olla toisenlainen tietoisuus!

Kasvit eivät voi paeta tai huutaa apua, jos niitä tuhotaan. Mutta siitä ei voida päätellä, etteikö niillä ole keinoja elämän tuntemiseen, aistimiseen tai tiedostamiseen omalla tavallaan. Näkemys tuntuu radikaalilta jopa tänä päivänä. Siitäkö radikaaliempirismin käsite?

Kenellä on oikeus väittää, etteivät kasvit tunne mitään, kun niitä leikellään? Vaikka olemme erilaisia kuin kasvit ja muut eläimet, olemme silti kaikki täällä asuttamassa yhtä ja samaa todellisuutta. Tietoisuudella voi olla erilaisia muotoja, joista toiset ovat rajoittuneempia kuin toiset. On kysymysmerkki, mihin ihmisen tietoisuus asettuu tässä skaalassa.

Ja voisiko olla niin, että laajempi tietoisuus on aina tietoinen myös kapeammasta, mutta kapeampi ei koskaan laajemmasta? Entä jos tietoisuus virtaakin vain yhteen suuntaan? Kun joku tai jokin kuolee, se on kuin maailma sulkisi yhden silmänsä. Sen kautta saatu aistimus lakkaa.

Lomittumista ennen kvanttifysiikkaa

Kokemuksen kentät voivat laajeta ja myös lomittua keskenään, James vaikuttaa ajattelevan. Tietoisuuden yhdistelmäteoria (yksi maailmansielu) on sinänsä kestämätön. Kaikki olemassaolo on kokemuksellista tai henkistä. Olemuksellisesti kaikki ei kuitenkaan ole samaa.

James kysyykin, miten tietoisuuksien moneus voisi samalla olla yksi ainoa tietoisuus. Hänestä sellainen käsitys johtaa umpikujaan. Hän arvelee, että kenties jonakin päivänä sielu tekee paluun filosofiaan. Mutta siitä pitäisi olla jotakin käytännön hyötyä. (Pragmatismin mukaisesti.)

Vaikka eri tietoisuudet eivät olisi toisistaan tietoisia (kaiken aikaa tai koskaan), niin ne olisivat silti osallisia koko maailman kattavassa olemassaolon kokemuksessa. Fechner luotti ihmistä suurempaan tietoisuuteen, ikään kuin työhypoteesina. Kuitenkin jotakin oli määritelmällisesti aina “kantaman” ulkopuolella. (Jumala?)

Freudin ym. uudempi teoria merkitsi persoonallisuuden jakautumista, mikä oli Fechnerin aikana vieras asia. James oli sitä mieltä, että vaikka niin oli päässyt käymään, niin jotkin poikkeavista tai paranormaaleista ilmiöistä näyttivät merkittävissä määrin vijaavan laajemman ja kattavamman tietoisuuden olemassaolosta. James viittasi Fechnerin käsitykseen muistivarannosta.

Tätä päättelyään William James ei vienyt pidemmälle, koska uskoi, että se oli liian kummittelevaista kiinnostaakseen oppinutta yleisöä. Oli silti perusteltua lausua sellaisen kuulijajoukon edessä, että uskonnollinen kokemus oli olemassa. Uskonnollinen kokemus näytti osoittavan kohtalaisen suurella todennäköisyydellä, että ihmisen tietoisuus muodostaa jatkumon laajemman henkisen todellisuuden kanssa.

Uskonnollinen kokemus oli jotakin olemassa olevaa

Uskonnollinen kokemus merkitsi Jamesille erityistä kokemuksen lajia. Sellainen kokemus oli myös mahdollinen. Järki ei voinut sitä ennakoida. Koettaviksi ja koetuiksi tullessaan sellaiset kokemukset avaavat kokijoidensa silmät inhimillisen kokemuksen koko laajuudesta. Ne antavat mitä merkillisimpiä mahdollisuuksia ja näköaloja.

James ei koskaan halveksunut henkilökohtaista kokemusta. Hän ajatteli, että oli olemassa jonkinlainen ihmistä suurempi tietoisuus, jonka osia omat tietoisuutemme ovat, ilman että siitä olemme itse (aina) tietoisia.

Ehkä ihminen on maailmankaikkeudessa niin kuin kissa tai koira kirjastossa, joka näkee kyllä kaikki kirjat, mutta jolla ei ole harmainta aavistustakaan, mitä se kaikki todella merkitsee. James mukaili Fechneriä, mutta hän jätti myös oven auki Jumalalle, joka on äärellinen ja rajallinen ulkoisen ympäristönsä suhteen.

Luentosarjansa lopuksi James toteaa, että hän on uskaltautunut mainitsemaan muun muassa sellaisista villipedoista kuin psyykillinen tutkimus. Niiden osa on asuttaa filosofian joutomaita. Ne haastavat vanhat Platonin ja Aristoteleen intellektualistiset opit, jotka saattavat ohittaa maailman todelliset ominaispiirteet, tehden niistä yhdentekeviä.

Koska todellisuuden ominaisuudet eivät ole yhdentekeviä, on tulevaisuuden filosofian Jamesin mielestä otettava mallia luonnontieteistä. Mikäli ymmärrän Jamesin teoksen Todellisen moneus oikein, niin luentosarja oli oman aikansa filosofisen ajattelun kritiikki ja analyysi sekä uusi esitys uudesta elämänjärjestyksestä.

Valaistumisia ja pään raapimisia

James oli pragmatisti alusta loppuun: Käsitteet lankeavat aina kokemuksiin. Partikulaarit muodostavat kokonaisuuden tai kokonaiskuvan. Kaikki voidaan käsitteellistää mutta myös palauttaa kokemuksellisuuteen. En tiedä, olenko ymmärtänyt kaiken lukemani, koska en ole filosofi, mutta ehdotan, että jokainen lukee itse tämän kirjan “valaistuakseen”.

Oma valaistumiseni koski tämän teoksen kohdalla kaiken elävän ja tietoisen yhteismitattomuutta, mikä ei kuitenkaan merkitse eriarvoisuutta tai alistamista. Kaikki erilaiset elämänmuodot kuuluvat lopulta yhteen: kokemuksellisesti. Jäin miettimään, että olisiko sielu ennemminkin rinnastettavissa “elävän” kuin “tietoisuuden” käsitteeseen.

En ole valaistunut enkä ehkä ymmärrä kaikkea lukemaani, mutta ehkä ymmärrän riittävästi William Jamesin teoksesta Todellisen moneus niin, että sinäkin olet päässyt jyvälle siitä, mitä kirja käsittelee. Ehkä kirja avaa uusia ovia myös ihmis-, eläin- ja kasvietiikkaan siten, ettei kasveja nähdä ihmis- ja eläinetiikan jatkeina, vaan ne ymmärretään erilaisina olemuksina, erilaisena mutta ainutlaatuisena tapana olla olemassa.

Standard
Tieto

Suomalaiset kodinhaltiat

Suomalaiset kodinhaltiat on teos, joka kuvastaa esivanhempiemme elämää useiden sukupolvien ajan. Kyseessä on mennyt maailma: kotitonttujen ja saunatonttujen maailma. Silloinen pihapiiri oli täynnä mitä kummallisempia yliluonnollisia olentoja kuten maanhaltioita.

Kansanrunouden ja mytologian tutkija Martti Haavion tutkimukset suomalaisesta haltiauskosta ja kansanperinteestä 1900-luvulla näyttävät ikkunan menneeseen maailmaan, ja siitä ikkunasta on jännä katsella.

Kyseessä on paitsi suomalaisen kansanuskon myös tarinantutkimuksen klassikko. Teos Suomalaiset kodinhaltiat ilmestyi ensi kertaa vuonna 1942. Käsillä olevan juhlapainoksen jälkisanat on kirjoittanut folkloristiikan dosentti FT Kaarina Koski.

Teoksessa on peräti 603 sivua. Kyseessä on useita senttimetrejä paksu teos, jota ei lueta yhdessä illassa tai yössä. Eikä ole tarkoituskaan. Kirja toimii myös kansanuskomusten käsikirjana.

Kyseessä on elävä kansantietous. Alunperin tulentekijä on haltia, johon taas liittyi ajatus haamusta tai hengestä. Tulenhaltijan tai kodinhaltijan lisäksi usko rakennusuhriin oli yleinen, maailman levinneimpiä uskomuksia.

Aluksi uhrattiin ihmisiä: kelttiläisen luostarin perustamiseen oli henkien lepyttämiseksi muurattava ihminen, mikä oli rakennusuhrin alkuperäinen tarkoitus. Myöhemmin tapa on lieventynyt: eläimet, munat, raha, paikalle ensiksi sattuneen ihmisen tai eläimen varjo jne.

Poltergeist liittyy haltiailmiöön siten, että oli olemassa myös levottomia haltioita. Talosta on kuultu tömistelyä, jysäyksiä ja astioiden viskelyä sekä huonekalujen siirtelyä. Kolisteleva haltia oli rauhaton haltia: kortinpeluusta se saattoi tulla levottomaksi.

Mikael Agricolan v. 1551 julkaisemassa Psalttarissa suomalaisten jumalien luettelossa mainittiin tonttu menon hallitsijana ja piru taas villitsijänä. Tonttu rauhoitti kodin, se oli suojelushenki, joka piti huolta kodista tai riihestä.

Tonttu suojeli isäntäväkeä ja taloa, mutta jos sitä loukattiin, niin se saattoi alkaa meluta. Sanat tonttu ja paholainen on myös monesti rinnastettu kansanuskossa. Jossakin kohtaa tontusta tuli jopa paha henki, joskus lastenpelottelija: “Tonttu tulee!”

Itsekin on tullut joskus sanottua lapselle, kun hän oli pieni, eikä tullut syömään, että tule nyt syömään, tai tonttu tulee ja syö ruuan. Enpä itse tiedä tai tiedosta, mistä tuo ajatus on päähäni tullut. Lapsuudessa vietin aikaa paljon Pohjois-Karjalassa. Sieltä tuliaisia?

Haltiat elävät ajassa ja saavat kulttuurisesti ja maantieteellisesti jatkuvasti uusia merkityksiä tai painotuksia sekä sisältöjä. Kodinhaltia ja tulenhaltia ovat ikivanhaa uskomusmaailmaa. Valkean haltiat, talon haltiat, kotihaltiat ja huoneen haltiat sekä talon tontut ovat osa yhtä ja samaa perinnekerrostumaa.

“Lämpenevä riihi oli elämää ja liikettä täynnä. Sen kuumenevat hirret ratisivat ja paukahtelivat, ja ahdoksen laskeutuessa lyhteet kahahtelivat salaperäisesti. Elävöittävä mielikuvitus loi noiden äänien aiheuttajaksi riihitontun, hyvänsuovan haltian, joka tuli hyvin toimeen pelkäämättömän lämmittäjän kanssa.” (s. 245)

Riihenpalot olivat totisinta totta. Tulentekoa ja tulta tuli hallita alusta loppuun. Riihenlämmittäjä tiesi, että haltialla on punainen lakki ja mahdollisesti piippu suussa tai yksi silmä päässä tms. Tulen heijastama savu toi stereotyyppiset piirteet ja perinteiset mielikuvat tontusta kokijan mieleen memoraatiksi asti.

“Kyllä se aina nähtiin, mutta lahosi sitten siihen.” “Minä näin sen, ja se meni perälle ja katosi.” “Haltia istui pesän edessä, oli siinä lämmittelemässä, ja sitten lähti pois, ei tiedä, mihin katosi.”

Myllyllä ja karjasuojalla oli omat haltiat tai tontut. Tätä rikasta perinnemateriaalia on Haavio koonnut järkälemäiseen ja tietorikkaaseen teokseensa Suomalaiset kodinhaltiat. Elättikäärmeet oli myös mielenkiintoinen ilmiö, jossa käärmeen ruokkiminen lehmänmaidolla suojeli karjaa.

Lehmän kuolema saatettiin tulkita elättikäärmeen ruokinnan (= uhrin) lopettamisen seuraukseksi. Samaan aikaan käärmeet palvelivat tuholaisilta. Ihmisen ja luonnon tai luonnoneläimen suhde oli paitsi maallinen myös yliluonnollinen.

Kaiken yllä vaikutti yliluonnollinen voima, mikä sai erilaisia kansanomaisia uskomusmuotoja. Kaikki oli hallinnassa etenkin, kun tonttu tai suojelushenki piti itsestä ja kodista huolta.

Standard
Tieto

Yliluonnollisen kaunis

Yliluonnollisen kaunis: Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta (Kirjokansi 231, SKS) on kaunis sisältä ja ulkoa. Ulkonäöstä huolehtimisesta on ollut saatavilla vain vähän tietoa etenkin 1800-lukua edeltävältä ajalta. Kirjailija Marjut Hjelt on onnistunut saamaan tietoa Suomen kansan vanhoista kauneudenhoitokeinoista.

Kirja on ajankohtainen luonnonkosmetiikan suosion myötä. Luonnollisuus viehättää monesti myös suomalaisia. Kirjassa on mukana kansan käsityksiä kasvonpiirteiden ja kehon osuudesta luonteeseen sekä enteitä ja uskomuksia.

Kirja kysyy, mitä ovat ihmisiin liittyvinä kauneus ja komeus. Vastaus voi olla hyvin erilainen filosofisesta tai kaupallisesta näkökulmasta. Lopulta kauneus on subjektiivista, katsojan silmässä.

Kauneuden historiasta

Kirja Yliluonnollisen kaunis alkaa kauneudenhoidon historialla. Takakannen kuvauksen mukaisesti se esittelee edustavan ulkonäön vaalimisen välillä yltiöpäistäkin historiaa Egyptin ja Mesopotamian tuoksujen täyteisistä hoveista suomalaisiin pirtteihin. Lisäksi se tarjoaa kasveja hyödyntäviä konsteja niin ihon kuin hiusten hoitamiseen.

Sana kosmetiikka on peräisin kreikankielisestä sanasta kosmos, maailmankaikkeus, koristelu. Kauneudenhoidon tai ulkonäöstä huolehtimisen tai siisteyden historiaa alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kammasta. Euroopan vanhimmat kammat ovat kivikaudelta. Kampa valmistettiin luusta tai puusta (Persiassa). Sillä on setvitty niin hiuksia kuin partaa.

Itseä on lienee peilailtu tyynen veden pinnasta. Ensimmäiset peilit olivat vedellä täytettyjä maljoja. Obsidiaanikivestä on myös hiottu peilejä, samoin kuin kuparista, tinasta ja jalometalleista. Mesopotamiasta ja Egyptistä sekä Kiinasta, korkeakulttuureista, on löydetty monia aarteita, jotka liittyvät ulkonäköön.

Hajusteet ja ihomaalit sekä -voiteet valloittivat

Meikkivoiteen edeltäjä oli ihomaali. Puuterin esiversiossa oli liitua, ja Kleopatra käytti sitä. Ihovoiteet ovat olleet suosittuja ja pitkään käytössä. Kauneudenhoito ei ole uusi asia, ja aikaisemmin aineet oli saatava luonnosta. Se ei tarkoittanut automaattisesti niiden terveellisyyttä tai haitattomuutta.

Huulipunan alkuperä on jäljitetty Mesopotamiaan noin 5000 vuoden taakse. Sen valmistukseen käytettiin niin ikään ruusuja, punaisista hyönteisistä saatua karmiinia tai rautaoksidia. Poskia on punattu hieromalla punertavia kasveja niihin. Ylhäiset naiset etenkin käyttivät ehostusta.

Tiesitkö, että alkujaan Pohjois-Afrikan paimentolaiset peittivät luomensa liejulla, jotta ne eivät palaisi ja että tuo lieju antoi pohjoisafrikkalaisen kaupungin Mascaran mukaan nimensä ripsivärille?

Kaunistautumista ajasta aikaan

Muoti on vaihdellut ja elänyt ajassa. Esimerkiksi hiusmuoti on viestinyt siitä, minkälaiseen kulttuuriin tai yhteiskuntaryhmään tai uskontoon henkilö kuuluu. Joidenkin käsitysten mukaan etenkin hiuksiin liittyy voimaa. Siksi pitkiä hiuksia on pidetty parempana vaihtoehtona kuin lyhyitä hiuksia.

Pitkiä, hyvinvoivia hiuksia on pidetty kantajansa kruununa. Nutturan suosio juontaa historialliset juurensa antiikin Roomaan ja Kreikkaan. Sana shampoo tulee hindin kielen pään hieromista tarkoittavasta sanasta. Oliiviöljyä on hierottu kuivaan päänahkaan.

Keskiajalla katolisen kirkon ohjailemassa Euroopassa kaunistautumista pidettiin turhamaisuuden merkkinä. Ulkonäköön keskittyminen itsessään oli synnillistä. Ihmisen tuli hyväksyä Luojalta saamansa ulkonäkö. Punainen oli Paholaisen väri kristikunnassa.

Kauneusvinkkejä ja taikoja

Historiallisen tieto-osuuden jälkeen kirjassa Yliluonnollisen kaunis kerrotaan taioista. Kyseessä ovat oikeastaan kauneusvinkit tai hygienianhoito-ohjeet ihonhoidosta hienhajusta eroon pääsemiseen. Kirjasta voi lukea, miten vanha kansa pääsi eroon finneistä, miten käsien iho saatiin silkkiseksi ja miten pisamien kanssa piti menetellä.

Kirjassa on useita kauneuteen liittyviä viisauksia ja sananlaskuja. Lisäksi sen ohjauksessa voi valmistaa kirkastavan kasvonaamion, luonnonmukaisen kuorinta-aineen tai kasvoveden ja hoitaa palanutta ihoa ja niin edelleen. Myös päänahkaa ja huulia voi hoitaa omatekoisin keinoin.

Kirja Yliluonnollisen kaunis on jokaisen kokeilunhaluisen ja kekseliään sekä luonnonvaraisen ekoihmisen kesäinen aarreaitta.

Tämä on (yli)luonnollisen kauneuden käsikirja,
joka kannattaa tallettaa kirjahyllyynsä ja sydämeensä. — Tea Holm

Standard
Tieto

Spiritistinen istunto on ajankuva

Professori Marjo Kaartinen on tehnyt kulttuuriteon ja kirjoittanut spiritismistä teoksessaan Spiritistinen istunto (SKS). 1800-luvun lopun, fin de sièclen, Suomessa elettiin spiritualismin kulta-aikaa. Maassamme vieraili myös ulkomaisia meedioita.

Vaihtoehtoinen henkisyys kiinnosti ihmisiä. Magiaa ja esoteerista tietoa janottiin, ja spiritualismin uskonto oli antanut lupauksen jo nyt todennettavissa ja kommunikoitavissa olevasta haudantakaisesta elämästä.

Spiritistiset istunnot, joissa oletetut henget materialisoituivat, olivat suosittuja vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Johtavia tiedemiehiä tutki näitä ilmiöitä.

Helsingissä vieraili loppuvuodesta 1893 maailmalla mainetta niittänyt meedio Madame d’Espérance. Pimeässä istuntohuoneessa oli ilmestynyt henkiolentoja, jotka vaikuttivat fyysisiltä. Ne olivat käsinkosketeltavia.

Kysymyksiä meedioista ja spiritismin ilmiöistä

Keitä meediot olivat? Mitä spiritistisissä istunnoissa tapahtui? Minkälaista oli esoterian kulta-aika Suomessa? Näihin kysymyksiin teos Spiritistinen istunto omalta osaltaan vastaa. Kirjoittaja Marjo Kaartinen toimii kulttuurihistorian professorina Turun yliopistossa. Hänen uusimman teoksensa näkökulma on myös kulttuurihistoriallinen.

Kaartisen teos ei ota kantaa spiritismin totuusarvoon tai käsittele sitä sinänsä filosofiselta kannalta. Kyseessä on ajankuva. Kirja alkaa kuvauksilla Madame d’Espérancen istunnoista ja jatkuu sen jälkeen kertomalla hänestä henkilönä. Kirja kertoo siitä, kuinka monia epäilyttää seanssi-istuntotoiminta.

Henget materialisoituivat eli aineellistuivat näissä istunnoissa, joita pidettiin muun muassa Pietarissa ja Helsingissä. Suomi oli silloin Venäjän vallan alla, ja sieltä seurattiin autonomisen maan tapahtumia. Kynäsotaa käytiin lehdistössä puolesta ja vastaan. Oliko meedio aito vai ei?

Jopa venäläinen spiritualismin ilmiöistä kiinnostunut valtiomies ja kirjailija sekä toimittaja Aksakov saapui Pietarista Helsinkiin antamaan lausuntoa tapahtumista, jotka liittyivät Madame d’Espérancen meediotoimintaan ja erityisesti erääseen istuntoon Helsingissä. Oli nimittäin tapahtunut dematerialisaatio, eli osa meedion kehosta oli kertoman mukaan kadonnut spiritistisessä istunnossa. Ja se vasta debattia aiheuttikin.

Professori William James piti Leonora Piperia valkoisena korppinaan: aitona meediona. Korpit ovat mustia. Kuva: Kamalpreet Singh

D’Espérance ja Faustinus keskeiset hahmot

Teoksen Spiritistinen istunto toinen keskeinen hahmo on Faustinus. Häntä kuvataan antispiritistiksi, joka hämäsi suomalaisia seansseillaan kevättalvella 1897. Kyse on siitä, että hän esitti taikuuden keinoin “henkien” manaamista ja magiaa.

Euroopalaiset ja amerikkalaiset tiedemiehet tutkivat niin spiritistisiä meedioita kuin sellaisina esiintyviä taikureita. Faustinus koki tehtäväkseen paljastaa spiritualistien meedioita, heidän huijauksiaan. Hän oli siitä erikoinen hahmo, että hän väitti uskovansa meedioihin kuten rouva Piperiin muttei henkiin. Toisin sanoen hän katsoi, että mediumistiset tai spiritualistiset ilmiöt perustuivat ei-tunnettuihin ominaisuuksin.

Kummalliset ilmiöt sinänsä olivat tosiasia, mutta niiden spiritualistinen selitys ei niinkään. Piperia Faustinus vaikutti pitävän aitona meediona, kuten amerikkalainen psykologi William Jamesikin muuten. Materialisaatiomeedio d’Espérance oli hänestä huijari, ja hän säilytti ohjelmanumeroissaan 1900-luvun alussa tämän nimeä ikään kuin muistona noista tunteita herättäneistä istunnoista.

Faustinus etsi todisteita kuten monet sen ajan psyykilliset tutkijatkin. Mitä kummitusilmiöiden taustalla oikeastaan oli? Mitä ei vielä ymmärretä näistä? Onko kyse puhtaasti vain psykologiasta? Onko spiritismi vain illuusio, primitiivinen toive saada varmuus kuolemattomuudesta?

Esoteriaa toissavuosisadan vaihteessa

Kirjan lopussa on lyhyt kappale Spiritismin lumous. Onko sen lumous jo haihtunut? Suomessa on edelleen spiritualisteja, ja alan yhdistysten jäsenmäärä on 1500. Kaartinen kokoaa spiritualismin vetovoimaa lyhyesti laajempana kulttuurisena ilmiönä viimeisessä luvussa.

Kaartisesta olennainen kysymys meediovierailuissa ja heihin liittyvissä suosionosoituksissa oli kysymys: mitä jos sittenkin? Ihmiset olivat myös uteliaita. Suomessa Minna Canth tunnettiin Kanttilan spiritistisistä istunnoista. Mukana olivat monet silmäätekevät Jean Sibeliuksesta Juhani Ahoon. Näitä asioita kertoilin jo väitöskirjassani vuonna 2016.

Nyt aiheesta on alkanut ilmestyä uudempaa tutkimusta myös kulttuurihistoriallisesta ja taidehistoriallisesta näkökulmasta kuten tämä Kaartisen ansiokas tutkimus ja Nina Kokkisen Totuudenetsijät. Uudet näkökulmat ovat tervetulleita, mielenkiintoisia ja aihetta rikastuttavia ilman, että olisi otettava kantaa, mikä tuon spiritualismin uskonnon tai ilmiön kohdalla onkaan totta.

Marjo Kaartinen toteaa teoksessaan Spiritistinen istunto: “Historioitsijan ei tarvitse olla tuomari. Historiankirjoittajan näkökulmasta ei aina ole edes kovin kiinnostavaa lausua tuomioita, pohtia, menivätkö ihmiset herkkäuskoisina lankaan, tai miettiä, saiko meedio oikeasti yhteyden vainajiin. Paljon tärkeämpää on osoittaa, millä tavoin menneisyyden ihmisten kulttuuri toimi, mikä sai heidät syttymään, mikä heitä inspiroi ja miten he maailmaansa rakensivat.” (Kaartinen 2020, 204)

Se on myös tämän kirjan tarkoitus.

Kirjan teemoja: okkulttuuri, okkultismi, esoteria, henkinen etsintä, henkisyyden lumo, lumous, tutkimuksellinen lumo, tiede, kulttuurihistoria, historia, elämäkerta, Fin de siècle, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kulta-aika, spiritualismi, spiritismi.

Olen kirjoittanut väitöskirjan Spiritualismin muotoutuminen Suomessa: aatehistoriallinen tutkimus (2016) ja sen pohjalta tietokirjan Perhosvaikutus: Kuinka spiritualismin siivenisku muutti maailmaa (2019) sekä olen viimeistelemässä teosta Magian lumo (2021, Basam Books) psyykillisestä tutkimuksesta.

Väitöskirjassani luen spiritualismin 1800-luvun uudeksi uskonnoksi kuten tekee Kimmo Ketolan toimittama käsikirja Uskonnot Suomessa ja monet muut tutkimuslähteet. Viime aikojen tutkimus on lukenut sen osaksi esoteriaa, ja joidenkin harjoitteidensa puolesta se on myös sitä kuuluen ja tullen luetuksi laajempaan henkiseen kenttään. Näin on etenkin sen ilmiöiden taholta joskus myös perusteltua. Spiritualismi myös järjestäytyi uskontona suhteellisen myöhään.

Standard