Suomalaiset kodinhaltiat

Suomalaiset kodinhaltiat on teos, joka kuvastaa esivanhempiemme elämää useiden sukupolvien ajan. Kyseessä on mennyt maailma: kotitonttujen ja saunatonttujen maailma. Silloinen pihapiiri oli täynnä mitä kummallisempia yliluonnollisia olentoja kuten maanhaltioita.

Kansanrunouden ja mytologian tutkija Martti Haavion tutkimukset suomalaisesta haltiauskosta ja kansanperinteestä 1900-luvulla näyttävät ikkunan menneeseen maailmaan, ja siitä ikkunasta on jännä katsella.

Kyseessä on paitsi suomalaisen kansanuskon myös tarinantutkimuksen klassikko. Teos Suomalaiset kodinhaltiat ilmestyi ensi kertaa vuonna 1942. Käsillä olevan juhlapainoksen jälkisanat on kirjoittanut folkloristiikan dosentti FT Kaarina Koski.

Teoksessa on peräti 603 sivua. Kyseessä on useita senttimetrejä paksu teos, jota ei lueta yhdessä illassa tai yössä. Eikä ole tarkoituskaan. Kirja toimii myös kansanuskomusten käsikirjana.

Kyseessä on elävä kansantietous. Alunperin tulentekijä on haltia, johon taas liittyi ajatus haamusta tai hengestä. Tulenhaltijan tai kodinhaltijan lisäksi usko rakennusuhriin oli yleinen, maailman levinneimpiä uskomuksia.

Aluksi uhrattiin ihmisiä: kelttiläisen luostarin perustamiseen oli henkien lepyttämiseksi muurattava ihminen, mikä oli rakennusuhrin alkuperäinen tarkoitus. Myöhemmin tapa on lieventynyt: eläimet, munat, raha, paikalle ensiksi sattuneen ihmisen tai eläimen varjo jne.

Poltergeist liittyy haltiailmiöön siten, että oli olemassa myös levottomia haltioita. Talosta on kuultu tömistelyä, jysäyksiä ja astioiden viskelyä sekä huonekalujen siirtelyä. Kolisteleva haltia oli rauhaton haltia: kortinpeluusta se saattoi tulla levottomaksi.

Mikael Agricolan v. 1551 julkaisemassa Psalttarissa suomalaisten jumalien luettelossa mainittiin tonttu menon hallitsijana ja piru taas villitsijänä. Tonttu rauhoitti kodin, se oli suojelushenki, joka piti huolta kodista tai riihestä.

Tonttu suojeli isäntäväkeä ja taloa, mutta jos sitä loukattiin, niin se saattoi alkaa meluta. Sanat tonttu ja paholainen on myös monesti rinnastettu kansanuskossa. Jossakin kohtaa tontusta tuli jopa paha henki, joskus lastenpelottelija: “Tonttu tulee!”

Itsekin on tullut joskus sanottua lapselle, kun hän oli pieni, eikä tullut syömään, että tule nyt syömään, tai tonttu tulee ja syö ruuan. Enpä itse tiedä tai tiedosta, mistä tuo ajatus on päähäni tullut. Lapsuudessa vietin aikaa paljon Pohjois-Karjalassa. Sieltä tuliaisia?

Haltiat elävät ajassa ja saavat kulttuurisesti ja maantieteellisesti jatkuvasti uusia merkityksiä tai painotuksia sekä sisältöjä. Kodinhaltia ja tulenhaltia ovat ikivanhaa uskomusmaailmaa. Valkean haltiat, talon haltiat, kotihaltiat ja huoneen haltiat sekä talon tontut ovat osa yhtä ja samaa perinnekerrostumaa.

“Lämpenevä riihi oli elämää ja liikettä täynnä. Sen kuumenevat hirret ratisivat ja paukahtelivat, ja ahdoksen laskeutuessa lyhteet kahahtelivat salaperäisesti. Elävöittävä mielikuvitus loi noiden äänien aiheuttajaksi riihitontun, hyvänsuovan haltian, joka tuli hyvin toimeen pelkäämättömän lämmittäjän kanssa.” (s. 245)

Riihenpalot olivat totisinta totta. Tulentekoa ja tulta tuli hallita alusta loppuun. Riihenlämmittäjä tiesi, että haltialla on punainen lakki ja mahdollisesti piippu suussa tai yksi silmä päässä tms. Tulen heijastama savu toi stereotyyppiset piirteet ja perinteiset mielikuvat tontusta kokijan mieleen memoraatiksi asti.

“Kyllä se aina nähtiin, mutta lahosi sitten siihen.” “Minä näin sen, ja se meni perälle ja katosi.” “Haltia istui pesän edessä, oli siinä lämmittelemässä, ja sitten lähti pois, ei tiedä, mihin katosi.”

Myllyllä ja karjasuojalla oli omat haltiat tai tontut. Tätä rikasta perinnemateriaalia on Haavio koonnut järkälemäiseen ja tietorikkaaseen teokseensa Suomalaiset kodinhaltiat. Elättikäärmeet oli myös mielenkiintoinen ilmiö, jossa käärmeen ruokkiminen lehmänmaidolla suojeli karjaa.

Lehmän kuolema saatettiin tulkita elättikäärmeen ruokinnan (= uhrin) lopettamisen seuraukseksi. Samaan aikaan käärmeet palvelivat tuholaisilta. Ihmisen ja luonnon tai luonnoneläimen suhde oli paitsi maallinen myös yliluonnollinen.

Kaiken yllä vaikutti yliluonnollinen voima, mikä sai erilaisia kansanomaisia uskomusmuotoja. Kaikki oli hallinnassa etenkin, kun tonttu tai suojelushenki piti itsestä ja kodista huolta.

Yliluonnollinen sota 1939-1945 on kuvaus selittämättömistä kokemuksista sodassa

Onko sota koskaan luonnollinen? Eikö se ole luonnoton alusta loppuun? Yliluonnollinen sota 1939-1945 on teos, joka kuvaa talvisodan ja jatkosodan sekä asemasodan vaiheita yksittäisten sotilaiden ja heidän omaistensa näkökulmasta.

Rintamalta tuli monta suruadressia noina sotavuosina. Joskus tieto kulki yliaistillista tietä. Vai osasiko sitä vain odottaa? Muistiin jäivät tapaukset, joissa oli aavistus tai näky kuolemasta kuolinhetkellä. Poika tuli sanomaan viimeiset jäähyväiset kävelemällä kotiinsa ja katoamalla samantien.

Selviytymiskeino

Yliluonnollinen tai selittämätön kokemus saattoi olla selviytymiskeino. Muuta tapaa saada tietoa rintamalta ei ollut. Joskus kello pysähtyi, joskus nähtiin kuolevan kaksoiskappale ikään kuin menevän edellä. Tätä tapahtui niin rintamalla kuin kotipuolessa.

Sodan tapahtumista nähtiin myös unta. Revontulista punainen taivas ja hanki ennakoivat isoa sotaa. Vanha kansa luki ennusmerkkejä. Syksyn keltaiset ja punaiset lehdet näyttivät karmivilta vastasataneen lumen päällä. Sota syttyi.

Näin oudon ilmiön syksyllä 1939 lumen aikaan, kun hanki punersi. Vanhempani sanoivat, että se tietää veristä sotaa, kun hanki punertaa niin kuin olisi vereen kastettu.

Enneunia ja enkeleitä

Enneunet koskivat usein omaa kohtaloa. Nähtiin myös enkelinäkyjä ja ristinmerkkejä taivaalla. Suomi oli altavastaaja, mutta korpisoturi oli tottunut pärjäämään suksilla ja polttopulloilla. Oli pakko.

Näitä kokemuksia lukiessa tuntee olevansa lähellä sotaa ja niitä tapahtumia, jotka ovat myös oman sukuni historiaa. Evankkoon oli lähdettävä kahdesti, eikä toiselta matkalta ollut paluuta vanhalle kotiseudulle, joka oli iäksi menetetty.

600 suomalaista sotilasta näki eräänä yönä Laatokan pohjoispuolella taivaankannella jättiläiskokoisen valkoisen enkelin, joka seisoi selin ja levitetyin käsin itään päin.

Kirjoittajasta ja kirjasta

Kirja on kokoelma tavallisten ihmisten ja suomalaisten sotilaiden muistoja. Selittämättömät kokemukset ovat antaneet toivoa tai ennakkotietoa tulevasta. Ne ovat auttaneet valmistautumaan pahimpaan.

Teos Yliluonnollinen sota 1939-1945 on syntynyt osana Turun yliopiston kulttuurintutkimusta ja Satumaarit Myllyniemen ansiosta. Kyseessä on kokoelma. Se ei välttämättä kerro todellisuudesta mitään sen enempää, mutta se kertoo ihmisen kokemustodellisuudesta ja selviytymiskeinoista pahassa paikassa.

Mies näki unta sota-aikana, että joku miehistä kahlasi vedessä, ja aina se mies, joka kahlasi, kaatui.

Kun mies oli talvisodassa, seisoi hän reppunsa vieressä erään puun suojassa. Oli kova kranaattituli. Joku sanoi hänelle: “Mene toisen puun alle.” Hän totteli ääntä, ja kun hän vilkaisi sen puun juurelle, missä hänen reppunsa oli, niin samassa lensi reppu ilmaan.

Kirja tuli siksikin niin lähelle minua, että isoenoni (mummini veli) katosi sodassa. Hänen kohtalonsa on edelleen suuri kysymysmerkki. Kirjotin siitä tässä artikkelissa.

Kursiivit ovat lainauksia tai mukaelmia kirjasta.

Yliluonnollisen kaunis

Yliluonnollisen kaunis: Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta (Kirjokansi 231, SKS) on kaunis sisältä ja ulkoa. Ulkonäöstä huolehtimisesta on ollut saatavilla vain vähän tietoa etenkin 1800-lukua edeltävältä ajalta. Kirjailija Marjut Hjelt on onnistunut saamaan tietoa Suomen kansan vanhoista kauneudenhoitokeinoista.

Kirja on ajankohtainen luonnonkosmetiikan suosion myötä. Luonnollisuus viehättää monesti myös suomalaisia. Kirjassa on mukana kansan käsityksiä kasvonpiirteiden ja kehon osuudesta luonteeseen sekä enteitä ja uskomuksia.

Kirja kysyy, mitä ovat ihmisiin liittyvinä kauneus ja komeus. Vastaus voi olla hyvin erilainen filosofisesta tai kaupallisesta näkökulmasta. Lopulta kauneus on subjektiivista, katsojan silmässä.

Kauneuden historiasta

Kirja Yliluonnollisen kaunis alkaa kauneudenhoidon historialla. Takakannen kuvauksen mukaisesti se esittelee edustavan ulkonäön vaalimisen välillä yltiöpäistäkin historiaa Egyptin ja Mesopotamian tuoksujen täyteisistä hoveista suomalaisiin pirtteihin. Lisäksi se tarjoaa kasveja hyödyntäviä konsteja niin ihon kuin hiusten hoitamiseen.

Sana kosmetiikka on peräisin kreikankielisestä sanasta kosmos, maailmankaikkeus, koristelu. Kauneudenhoidon tai ulkonäöstä huolehtimisen tai siisteyden historiaa alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kammasta. Euroopan vanhimmat kammat ovat kivikaudelta. Kampa valmistettiin luusta tai puusta (Persiassa). Sillä on setvitty niin hiuksia kuin partaa.

Itseä on lienee peilailtu tyynen veden pinnasta. Ensimmäiset peilit olivat vedellä täytettyjä maljoja. Obsidiaanikivestä on myös hiottu peilejä, samoin kuin kuparista, tinasta ja jalometalleista. Mesopotamiasta ja Egyptistä sekä Kiinasta, korkeakulttuureista, on löydetty monia aarteita, jotka liittyvät ulkonäköön.

Hajusteet ja ihomaalit sekä -voiteet valloittivat

Meikkivoiteen edeltäjä oli ihomaali. Puuterin esiversiossa oli liitua, ja Kleopatra käytti sitä. Ihovoiteet ovat olleet suosittuja ja pitkään käytössä. Kauneudenhoito ei ole uusi asia, ja aikaisemmin aineet oli saatava luonnosta. Se ei tarkoittanut automaattisesti niiden terveellisyyttä tai haitattomuutta.

Huulipunan alkuperä on jäljitetty Mesopotamiaan noin 5000 vuoden taakse. Sen valmistukseen käytettiin niin ikään ruusuja, punaisista hyönteisistä saatua karmiinia tai rautaoksidia. Poskia on punattu hieromalla punertavia kasveja niihin. Ylhäiset naiset etenkin käyttivät ehostusta.

Tiesitkö, että alkujaan Pohjois-Afrikan paimentolaiset peittivät luomensa liejulla, jotta ne eivät palaisi ja että tuo lieju antoi pohjoisafrikkalaisen kaupungin Mascaran mukaan nimensä ripsivärille?

Kaunistautumista ajasta aikaan

Muoti on vaihdellut ja elänyt ajassa. Esimerkiksi hiusmuoti on viestinyt siitä, minkälaiseen kulttuuriin tai yhteiskuntaryhmään tai uskontoon henkilö kuuluu. Joidenkin käsitysten mukaan etenkin hiuksiin liittyy voimaa. Siksi pitkiä hiuksia on pidetty parempana vaihtoehtona kuin lyhyitä hiuksia.

Pitkiä, hyvinvoivia hiuksia on pidetty kantajansa kruununa. Nutturan suosio juontaa historialliset juurensa antiikin Roomaan ja Kreikkaan. Sana shampoo tulee hindin kielen pään hieromista tarkoittavasta sanasta. Oliiviöljyä on hierottu kuivaan päänahkaan.

Keskiajalla katolisen kirkon ohjailemassa Euroopassa kaunistautumista pidettiin turhamaisuuden merkkinä. Ulkonäköön keskittyminen itsessään oli synnillistä. Ihmisen tuli hyväksyä Luojalta saamansa ulkonäkö. Punainen oli Paholaisen väri kristikunnassa.

Kauneusvinkkejä ja taikoja

Historiallisen tieto-osuuden jälkeen kirjassa Yliluonnollisen kaunis kerrotaan taioista. Kyseessä ovat oikeastaan kauneusvinkit tai hygienianhoito-ohjeet ihonhoidosta hienhajusta eroon pääsemiseen. Kirjasta voi lukea, miten vanha kansa pääsi eroon finneistä, miten käsien iho saatiin silkkiseksi ja miten pisamien kanssa piti menetellä.

Kirjassa on useita kauneuteen liittyviä viisauksia ja sananlaskuja. Lisäksi sen ohjauksessa voi valmistaa kirkastavan kasvonaamion, luonnonmukaisen kuorinta-aineen tai kasvoveden ja hoitaa palanutta ihoa ja niin edelleen. Myös päänahkaa ja huulia voi hoitaa omatekoisin keinoin.

Kirja Yliluonnollisen kaunis on jokaisen kokeilunhaluisen ja kekseliään sekä luonnonvaraisen ekoihmisen kesäinen aarreaitta.

Tämä on (yli)luonnollisen kauneuden käsikirja,
joka kannattaa tallettaa kirjahyllyynsä ja sydämeensä. — Tea Holm

Mikä täällä kummittelee?

Kirja Mikä täällä kummittelee? on teologian maisteri Antti Salon katsaus kummitteluilmiöön sekä henkimaailman asioihin. Kirjailijan ote aiheeseensa on leppoisan puheleva.

Kirjan runkona ovat raportit suomalaisista haamuhavainnoista, joita on hautautunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin. Kuvia on saatu Kansallisgallerian kuvakokoelmasta.

Kirjan alaotsikko on Suomalaisen aaveen sielunmaisema.

Mitä aaveet tai kummitukset ovat?

Kirja Mikä täällä kummittelee? kiertää kuin kissa kuumaa puuroa teemaa kuolemanjälkeinen elämä. Mikä on aaveiden olemus? Mitä ne tosiasiassa ovat? Ovatko ne muistoja, muistijälkiä, vai onko niissä läsnä toimija, sielu? Onko niitä ylipäätään olemassa?

Sielunfysiikkakin kuuluu asiaan, sillä ovathan kummituiset fyysisiä olentoja, aistittavia ja silmin nähtäviä tai korvin kuultavia. Kuullaan laahaavia askeleita tai nähdään jopa kokonainen naisen tai miehen hahmo.

Leppävaaran Albergan kartanon pihan leidit, jotka pelästyttivät remonttimiehet 1990-luvulla, olivat mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa espoolaiselle lukijalle, jonka setä on asunut kyseisessä kartanossa, kun siitä 1970-luvulla vuokrattiin vuokrahuoneita. (Äitini kysyi isäni veljeltä, minkälaista siellä oli asua. Oli kuulemma jotain erikoista tapahtumaa joskus ollut, mutta ei siitä sen enempää.)

Kummituskulttuuri

Kummituksia on kohdattu kaikkialla: kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina. Siinä missä mystikot ovat yrittäneet saavuttaa henkisiä kokemuksia ja elämyksiä askeesin ja kontemplaation keinoin vuosikausia, pääsevät nykyihmiset vähemmällä. Viikonlopun pituisella kurssilla voi päästä parantajaksi, näkyjen näkijäksi.

Mystiset, suorat jumalakokemukset ovat olleet menneisyydessä sallittuja vain tietyissä puitteissa: kristinuskon. Nykyään jokainen voi tykönään etsiä ja löytää vastaukset, kohdata henkimaailman joko energiatodellisuutena Reiki-kursseilla (Reikin taustalla ovat muuten myös uskomuksellisesti parantajahenget) tai henkiparannuskurssilla.

Aaveisuskoa pidetään marginaalisena asiana, kulttuurina, mutta kyse on oikeasti ihmisen yleisestä kokemusmaailmasta. Eivät kaikki kuitenkaan hakeudu aavesivustoille tai kummitustarinoiden tai paranormaaleja ilmiöitä tutkivien ohjelmien pariin. Mutta moni silti kokee jotakin kummallista ainakin kerran elämässä.

Kun aihe kiinnostaa…

On tosiasia, että montaa ihmistä kummitukset eivät kiinnosta niin paljon, että he vaivautuisivat ottamaan asioista selvää tieteelliseltä tai edes kokemusasiantuntijuuden kannalta. Eläkööt aaveet omassa todellisuudessaan ja antakoot meidän elää omassamme ilman häiriöitä.

Aaveet kuitenkin näyttäytyvät usein kutsumatta, eivätkä ne ota huomioon sitä, uskooko ihminen niihin vai ei. 😉 Kummituksia nähdään aina silloin tällöin. Ne mielletään useimmiten osaksi menneisyyttä ja jotakin hyvin vanhaa aikaa, jolloin taikausko rehotti.

Tamminiemen herra Urho Kekkonen näkyy välillä istuvan toimistohuoneensa pöydän ääressä, yhä työhönsä syventyneenä, vaikka on ollut “haudan levossa” vuodesta 1986. Säveltäjämestari Jean Sibelius viihtyy yli puoli vuosisataa kuoltuaan kotitalonsa Ainolan verannalla sikarinpätkiä hampaissa. Ja moni muistanee Paasikiven hississä.*

Edes papit eivät tiedä

Papitkaan eivät tiedä varmaksi sanoa, mitä kummitukset ovat, miten ne syntyvät, mihin sielu menee kuoltuaan. Nukkumaan, odotushuoneeseen, kiirastuleen? Riippuu tietysti siitä, minkä uskontokunnan papista on puhe. Aineella ja hengellä on silti vissi ero.

Aine katoaa, henki ehkä säilyy?! Kummitukset tuntuvat asustavan jonkinlaisessa välitilassa, ja jotain aineellista niissä on ainakin silloin, kun ne näyttäytyvät. Elollisesta ei tulekaan elotonta, siitä tulee henkeä.

Kirja Mikä täällä kummittelee? kertoo joitakin surullisia tarinoita Suomessa sijaitsevien linnojen kuten Hämeen linnan ja Olavinlinnan historiasta. Sellaisten kaameiden kiviseinään tai muuriin muurausten jälkeen ei olekaan mikään ihme, että nuoret naiset kummittelevat, mikä järkytys!

Kirjoittanut: Tea Holm

*Mannerheimintie 62:ssa Juho Kusti Paasikivi ilmestyi kuoltuaan juttelemaan. Hän oli kuollut joulun alla 1956. Jarl Fahlerin tutkimusten mukaisesti presidentin viimeinen vierailu oli puoli seitsemältä 19.4.1957. Fahlerin tuttava oli menossa anoppilaan seuranaan anopin sisko. Hissin kohdalla naiset tapasivat presidentti Paasikiven, jonka ajattelivat päästää ensimmäisenä hissiin, olihan hän sentään presidentti (!) Herrasmiehenä hän odotti naisten menevän ensin sanoen kohteliaasti: ”Rouvat, olkaa hyvät”. Kerrotaan, että Paasikivi oli nuoremman ja terveemmän oloinen. Anoppi asui viidennessä kerroksessa, mutta hissi pysähtyi neljännessä ilman napin painallusta. Poistuessaan hissistä presidentti hymyili ja lausahti: “Rouvat varmaankin ihmettelevät, kuinka olen täällä, kun minun pitäisi olla haudassa. Mutta niin vain on!” Vasta päästyään viidenteen kerrokseen naiset kauhistuivat tajuten, että Paasikivi oli kuollut joulukuussa. (Tapauksesta kerrotaan kirjassa Parapsykologia. Tässä esitetyt tiedot ovat Parapsykologian Instituutin sivulta: https://sites.google.com/site/parapsykologia/kokemuksia-kummittelusta/juho-kusti-paasikivi)

Psst! Kirja Mikä täällä kummittelee? on luettavissa Nextoryssa.

Henkimaailma kanssani (Heta Riekkoniemi)

“Näkymätön on näkyvää”, kirjoittaa Heta. Hän kirjoittaa myös henkimaailmasta kirjassaan Henkimaailma kanssani. Kyse on omakohtaisesti koetusta sekä vinkeistä, joita lukija voi halutessaan ja tavallaan myös aivan omalla vastuullaan soveltaa omaan elämäänsä.

Kirjoittajan mukaan uskonto on usein uskomus jonkun toisen kertomasta ja henkisyyden perustana on oma kokemus. Uskonnossa on tosiaan kyse jonkin asian tunnustamisesta. Joku koki jossakin jotain sellaista, mikä on tulkittu näin, ja siksi se on myös minun totuuteni.

Heta katsoo entiset elämät, poistaa karmaa, puhdistaa tiloja hengistä. Hän on näkijä, henkimaailman työrukkanen. Hänestä sattumaa ei ole, ja jos jokin tökkii, se ei ole sinulle tarkoitettu. Elämä kuuluisi elää niin, ettei sitä jatkuvasti yritä kontrolloida, ohjailla oman mielensä mukaiseksi kiiltokuvaksi.

Heta määrittelee itsensä menneisyytensä perusteella uskonnottomaksi. Raamattua hän ei sen enempää tunne. Kristittyjen pelottelemassa helvetissä on hänestä moni henkinen ihminen jo ollut omassa elämässään. Traumoja on tullut, elämä on koetellut maanpäällisessä helvetissä.

On virkistävää, että kirjoittaja on näin suora ja vilpitön. Samaan aikaan lukija pohtii, pitääkö minun pelätä henkimaailmaa. Entä jos tässä jutussa onkin jotain perää, siis jotain mieltä. Pitäisikö minun uskoa energioiden puhdistamiseen, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan?

Annan tälle kirjalle Henkimaailma kanssani “mahdollisuuden”, koska olen tutkinut paljon spiritualismia, uskoa henkimaailmaan. Katson, mitä siitä löydän. Löydänkö sitä, mitä etsin?

Heta kertoo aluksi omista henkisistä, joskus rankoistakin, kokemuksistaan. Hän kertoo erilaisista tavoista työskennellä olettamansa henkimaailman kanssa mutta myös henkien joskus kielteisestä vaikutuksesta.

Nykyään ihmiset hakevat paljon apua näkijöiltä ja energiahoitajilta tuntematta sen kummemmin avun antajaa. Hetan mielestä se voi olla vaarallista.

Kirjassaan Henkimaailma kanssani hän kertoo erilaisia energianpuhdistustapoja kuin myös keinoja hankkiutua eroon häirikköhengistä. Täytyy myöntää, että vaikka olen tutkinut paljon henkimaailman asioita, niin tässä kirjassa on aika hurjia juttuja. Siinä kerrotaan niin humanoideista kuin pahantahtoisista kuolleista, jotka aiheuttavat muun muassa unihalvauksia.

Heta painottaa sitä, että usein tarvitaan nimenomaan henkienkarkotusta. Ainakaan hänelle eivät energiahoidot tepsineet. Enkelikurssit eivät olleet hänen juttunsa. Ei myöskään Reiki, jossa oli ihmiset (opettajan ja oppilaan) toisiinsa yhdistäviä vihkimyksiä.

Heta Riekkoniemi käsittää maailmansa kirjassaan Henkimaailma kanssani mustan ja valkoisen, hyvän ja pahan kautta. Henkisyydessä on yleensä totuttu puhumaan energioista, energiatodellisuudesta. Siinä on sävyjä.

Kirjasta huokuu täysin omakohtainen kokemus “henkimaailman asioista”. Karmaa Heta kuvaa laskuksi, joka veloitetaan aina oikeaan aikaan. Kukaan ei pääse pakoon karman lakia, mikä myös toteuttaa asioita ihmisen elämässä hänen tietämättään.

Karmaa syntyy Hetasta etenkin silloin, kun ihminen tiedostaa oman toimintansa, siis sen, että nyt hän tekee jotakin väärin. Siksi tietoiset valinnat ovat niin tärkeitä.

Jokainen meistä kokee tätä elämää ja maailmaa (myös olettamaansa henkimaailmaa) omalla tavallaan. Jokaisen persoona on omanlaisensa. Jokaisen omat henkiset kokemukset ovat erilaiset. Joku löytää vastaukset tästä kirjasta, joku Raamatusta.

Kyseinen kirja onkin esimerkki siitä, että ihmiset kokevat asioita todella eri tavoin.

Kummitustarinat kuuluvat kertomusperinteeseen. Puhutaan kummitustaloista, joista kuuluu ääniä ja askeleita. Mutta onko se vaarallista, jos tällaisista tarinoista tulee arkitodellisuutta?

Samaan aikaan ihmiset todella kokevat näitä asioita.

Kukaan ei voi määrätä, minkälaista elämän pitäisi olla. Se on sellaista kuin on. Henkiä saattaa olla olemassa ja ne saattavat vaikuttaa ihmisten elämään. Mutta voi olla myös vaarallista, jos alkaa uskoa, että kaiken takana on henkimaailma.

Elämään kuuluu myös vastoinkäymisiä. Mutta onko hyvä syyttää niistä henkiä? Mistä tietää, että sen tai sen jutun takana on joku henkiolento? Mistä tietää yhtään mitään näistä henkisistä asioista?

On hämmästyttävää, miten erilaisia kokemuksia ihmisillä on elämästä tai olettamastaan henkimaailmasta. Jotkut kylpevät jatkuvasti valossa, saavat apua enkeleiltä parkkipaikan löytämistä myöten lilluen korkeissa värähtelyissä, samaan aikaan kun jotkut kokevat unihalvauksia, karkottavat häirikköhenkiä ja työskentelevät yöt läpeensä puhdistaakseen paikkoja.

Mistä tietää, milloin kyse on mielisairaudesta? Sanotaan, että sen tietää siitä, ettei osaa epäillä itseään sairaaksi. Sen sijaan terve epäilee itseään ja omaa mielenterveyttään sekä kokemusmaailmaansa. Jos haluaa heittäytyä johonkin uskomusmaailmaan, ei sitä voi epäillä loputtomasti, Heta vaikuttaa muistuttavan.

Joka tapauksessa Hetalle henkimaailma on niin arkipäiväistä, että hänelle on ihan sama, imuroiko hän asuntoaan vai poistaako hän henkiä. Hän on hyväksynyt elämänsä näkijänä. Hän kokee kokevansa ja näkevänsä asioita, joita monet eivät koskaan koe tai näe elämänsä aikana.

Ja jos kokevat tai näkevät, ottavat yhteyttä henki-ihmisiin kuten häneen. Lukiessa kirjaa Henkimaailma kanssani tulen ajoittain miettineeksi, olenko tullut imaistuksi Hollywood-kauhuleffaan supranormaaline ilmiöineen.

Mielellä on aivan valtava voima, joten on oltava varpaillaan sen suhteen, millä sitä ruokkii. On hyvä hoitaa asiat pois päiväjärjetyksestä esimerkiksi anteeksi antamalla tai muutoin, eikä jäädä liiaksi askartelemaan niiden kanssa.

Mutta kukaan ei voi sanoa kenellekään toiselle, ovatko tämän uskomukset totta vai eivät, koska ne eivät ole todennettavissa kuin kokemuksen kautta. Jokaiselle hänen oma sisäinen maailmansa on se lähin, siis kaikista todellisin.

Katolisessa kirkossa henkien pois manausta kutsutaan eksorkismiksi. Mutta mitä siinä tosiasiassa tapahtuu? Onko kyse autosuggestiosta, kun on uskomus tarrahenkien poistamisesta?

Yritän ymmärtää todellisuuskäsityksiä. En silti halua, että niillä aiheutetaan hallaa. Lapset ovat väestöryhmä, joilla oma identiteetti on vasta muodostumassa, enkä tiedä, onko hyvä asia keskustella heidän kanssaan hengistä tai vahvistaa mielikuvaa siitä, että henget haittaavat elämää, vaikka lapsi itse olisikin henkiä nähnyt huoneessaan. Lapset näkevät asioita, joita aikuiset eivät näe, mutta heillä on usein myös mielikuvitusta.

Kiitos BoD (Books on Demand) kirjan Henkimaailma kanssani arvostelukappaleesta.

Kirjoittanut: Teologi Tea Holm

Psst! Saatavissa Adlibriksesta kirjana. Nextoryssa taas luettavissa e-kirjana.

Aistivoimainen taikamatka

Lastenkirja Taikamatka vie lapsen aistien kautta tutkimaan maailmaa. Vaihtoehtoiset tarinankerronnan tavat ottavat hyvin huomioon kuulijan. Asioita ja niiden ominaisuuksia kuten värejä voi vaihtaa lennossa, lukiessa.

Kirjan kirjoittaja Maria Nordin on kolmen lapsen äiti, mikä näkyy kirjoitustavassa ja lapsen maailmaan eläytymisessä. Taikamatkassa lehdet rapisevat ja kuralammikoista juodaan kaakaota (siis leikisti).

Aistivoimaisen kerronnan avulla tapahtumia ei vain kuvittele, ne myös ikään kuin aistii.

Uudenlainen lastenkirja

Kyseessä on uudenlainen ja erilainen, elämyksellinen ja aistivoimainen lastenkirja, joka vetoaa lapseen aistivoimaisuutensa kautta. Kirjaa Taikamatka on mukava lukea, koska sen fontti on riittävän suurta.

Sen kuvitus myös ruokkii mielikuvitusta. Minkäköhänlaisena lapsi kuvitteli, koki ja näki sen kaiken?

On taito asettua lapsen tasolle ja kirjoittaa kuin lapsen kokemuksesta. Maria Nordinilla on sellainen taito. Parasta on, että Taikamatka rauhoittaa sekä lasta että aikuista. Lukijaansa.

Taustalla Free to Heal -menetelmä

Kirjassa voi hyödyntää sitä sen enempää painottamatta tai korostamatta Free to Heal -tietoisuusmenetelmää. Kirjaa lukiessa lasta ei oikeasti altisteta allergeeneille, mutta tietyille asioille kuten maidoille voidaan luoda positiivisia assosiaatioita kirjaa lukiessa (mehukannu onkin maitokannu).

En kokeillut kirjaa tässä mielessä, mutta kyseessä on lupauksensa mukaisesti rauhoittava ja rentouttava sekä meditatiivinen satukirja. 9-vuotias tyttäreni selaili ja luki sitä hetken itsekseen ja totesi, että se on tylsä. Se oli oikeastaan paras palaute: se on rauhoittava.

Hänelle rauhoittuminen yöhön on todella haastavaa, niin on ollut aina. Toivoinkin, että tästä kirjasta olisi apua nimenomaan rauhoittumiseen ja kierrosten laskemiseen sekä ajatusten tyynnyttämiseen.

Tehoa tarinankerrontaan

Nordinin tehostekeinoina tarinankerronnassa ovat muun muassa lapsen nimen mainitseminen. Lapseni kysyikin heti ihmeissään ja korvat höröllä, että onko kirjassa tosiaan hänen nimisensä henkilö. On on… ainakin nyt. 🙂

Taikamatka sisältää yhteensä kuusi tarinaa, jotka auttavat paitsi rentoutumisessa myös vuorovaikutuksessa. Tulikin mieleeni, että tästä kirjasta ei ole hyötyä vain kodeissa vaan myös päiväkodeissa, miksei myös kouluissa.

Myös tarinoiden aikuisen voi vaihtaa lapselle läheiseen henkilöön kuten kummiin. Tämä kirja on todella hauska. Kiitos tästä päivästä, kiitos tästä kirjasta Viisas Elämä ja Maria Nordin.

Kirjoittanut: Tea Holm, tietokirjailija ja vapaa tutkija sekä bloggaaja